[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ei-kenkään henkilöhistoria

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Silja Pitkänen <silja.k.pitkanen at jyu.fi> FM, tohtorikoulutettava, Jyväskylän
yliopisto, Historian ja etnologian laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Oelhafen, Ingrid von; Tate, Tim; Schmitz-Köster, Dorothee: Kolmannen
valtakunnan kadotetut lapset. Elämäni Lebensborn-lapsena. (Hitler’s
Forgotten Children). Kääntänyt Virpi Vainikainen. Atena, 2015. 228 sivua.


Ei-kenkään henkilöhistoria
---------------------------------------------------------

Televisiodokumenttien tekijänä ja tutkivana journalistina tunnetuksi tulleen
brittiläisen Tim Taten ja lapsena kolmannen valtakunnan salaiseen
Lebensborn-ohjelmaan valitun saksalaisen Ingrid von Oelhafenin yhteisteos
Ingridin juurten etsinnästä on hyvin kirjoitettua populaarihistoriaa. Teos on
myös kiinnostava kurkistusaukko Euroopan toisen maailmansodan jälkeiseen
historiaan – vaikka sota päättyi, monien kohdalla kärsimys jatkui.

Kansallissosialistisen Saksan mallilasten tuottamiseen tähdänneestä
Lebensborn-ohjelmasta on viime vuosina ilmestynyt jonkin verran tutkimuksia
sekä populaarihistoriallisia teoksia. Aihe on herättänyt kiinnostusta myös
Suomessa – esimerkiksi Yle TV1 esitti vuodenvaihteessa Romain Icardin ohjaaman
dokumentin Natsien lastenkodit (The Nazi Nurseries, 2013), ja Helsingin Sanomat
poimi Tim Taten ja Ingrid von Oelhafenin teoksen Kolmannen valtakunnan kadotetut
lapset – Elämäni Lebensborn-lapsena vuoden 2015 parhaiden tietokirjojen
joukkoon. Tällaiset listaukset eivät aina ole aivan ongelmattomia, mutta on
tärkeää, että ”tavallisen” saksalaisen näkökulma kolmanteen
valtakuntaan ja toiseen maailmansotaan saa huomiota osakseen.

Helsingin Sanomien listassa teoksen sanotaan olevan ”Tositarina lapsen
arjalaistamisesta”. Oikeastaan kyseessä on kertomus lapsena arjalaiseksi
määritellyn jugoslavialaissyntyisen naisen yrityksistä selvittää
alkuperänsä ja tutkia identiteettiään – sodan päättyessä kolme vuotta
täyttänyttä lasta kun ei ehditty arjalaistaa juuri muutoin kuin tuomalla
hänet valloitetusta Jugoslaviasta Saksaan.

Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset -teos – kuten myös
”arjalaistettavaksi” valitun Ingrid von Oelhafenin tarina – alkaa
kuvauksella Celjen kaupungista entisestä Jugoslaviasta, nykyisestä
Sloveniasta, loppukesällä 1942. Äitejä oli pyydetty tuomaan lapsensa
koulunpihalle ”lääketieteellistä tutkimusta varten”. ”Tutkimuksen”
jälkeen rodullisesti ala-arvoiset lapset palautettiin perheilleen, mutta yli
400 lasta lähetettiin kohti kolmannen valtakunnan Lebensborn-lastenkoteja.
Pienimmät heistä olivat sylivauvoja, mutta vanhimmat jo 12-vuotiaita.

Kaapattujen lapsien ”germanisointi”

Lebensborn-ohjelman idea oli tarjota aviottomille äideille mahdollisuus
synnyttämiseen ja lapsen varhaiskasvatukseen Lebensborn-kodeissa, mutta vain
siinä tapauksessa, että vanhemmat ja lapsi määriteltiin arjalaisiksi.
SS-miehiä puolestaan kannustettiin tuottamaan mahdollisimman paljon
jälkeläisiä myös avioliiton ulkopuolella, ja avioliiton ulkopuolella
syntyneille SS-miesten lapsille tarjottiin mukavat oltavat Lebensborn-kodeissa.
Ohjelman puitteissa Saksan valloittamilta alueilta myös suoranaisesti
kaapattiin arjalaisiksi arvioituja lapsia ”germanisoitavaksi”.



Kuva: Puolalaisten lapsien kidnappauksia Zamosin alueella 1942-1943. Wikipedia.

Sodanjälkeisessä Saksassa tärkeintä oli selviytyminen. Ingrid von Oelhafen
kuvaa teoksessa, miten perhe, jota hän luuli omakseen, oli vaitonainen, ja sen
enempää menneisyydestä kuin tunteistakaan ei ollut tapana puhua. Tämä oli
varmasti tavallinen tilanne toisen maailmansodan jälkeen niin Saksassa kuin
myös muissa maissa joita sota oli tavalla tai toisella koskettanut. Ingrid
toteaa, että elämän ylläpitämiseen tähdänneessä ilmapiirissä lapsen
kasvulle ja kehitykselle äärimmäisen tärkeät rakkauden ja hyväksymisen
osoitukset olivat vaillinaisia tai oikeastaan puuttuivat kokonaan.
Kasvattivanhempien ei ollut helppoa rakastaa heidän hoitoonsa annettuja lapsia,
varsinkaan sodanjälkeisissä ankarissa olosuhteissa. Kuitenkaan Ingridin
kasvattivanhemmat eivät halunneet luopua Ingridistä tai hänen veljestään,
joka myös oli kasvattilapsi.

Ingrid kertoo, että hänen kasvattiäitinsä sai hermoromahduksen syksyllä
1945, ja niinpä hän asui Dietmar-veljensä kanssa kolme kuukautta
lastenkodissa, varsin kaukana kotoa. Perhe asui Neuvostoliiton
miehityssektorilla, ja aikuisena Ingrid arvelee, että neuvostomiehityksen
aiheuttama jatkuva pelko oli syynä äidin hermoromahdukseen. Lisäksi lasten
äiti oli käytännössä yksinhuoltaja: perheestä vieraantunut isä asui
Etelä-Saksassa, kaukana muusta perheestä. Isä kuitenkin auttoi Ingridin
äitiä hänen uskaliaassa paossaan, josta äiti kirjoitti lyhyen merkinnän
päiväkirjaansa:

 ”Isi vie molemmat lapset lastenkotiin Lotabeliin. Äiti haluaa ylittää
rajan luvattomasti.” (s. 33)

Äidin ja lasten pako tapahtui hevoskärryillä, täysissä junissa ja lopulta
kahlaamalla pienen joen yli ja kävelemällä ei-kenenkään maan halki
Bahrdorfin kylään Britannian miehitysvyöhykkeelle. He pakenivat vain muutamaa
kuukautta ennen rautaesiripun laskeutumista.

 

Kuva: Pakolaisia Saksassa 1945.

Lapsuuden muistikuvia

Äidin hermoromahdus neuvostomiehityksen paineessa ei ollut kuitenkaan ainoa
tilanne, jossa Ingrid ja hänen Dietmar-veljensä joutuivat viettämään aikaa
lastenkodissa – itseasiassa sisarukset olivat suuren osan lapsuudestaan
lastenkodissa. Ingridin ollessa 10-vuotias, vuonna 1952, hän ja Dietmar
muuttivat Bad Salzuflenin pikkukaupunkiin, iäkkään isänsä luo. Dietmar
kuitenkin vietiin pian pois ”oikeiden” sukulaistensa luo. Yksin jäänyt
Ingrid ihmetteli tilannetta, ja seuraavana vuonna hän sai tietää, että
hänkään ei asunut biologisen isänsä kanssa, ja hänen alkuperäinen
nimensä oli Erika Matko. Tämä järkytti 11-vuotiaaksi saakka Ingridinä
kasvanutta lasta mutta hän ei saanut selville, miksi hänellä oli kaksi
nimeä, saati keitä hänen biologiset sukulaisensa olivat.

Ingrid varttui epätietoisuudessa. Menneisyydestä ei keskusteltu, mutta
tulevaisuutta sentään pohdittiin: Ingridin kasvattiäiti haluaisi Ingridin
opiskelevan fysioterapiaa ja jatkavan hänen hyvin menestynyttä vastaanottoaan.
Ingrid kyllä opiskeli fysioterapiaa, mutta päätyi lopulta itsenäiselle
uralle, auttamaan liikuntarajoitteisia lapsia ja nuoria. Kun Ingrid oli
aloittamassa työuraansa, hänen epäselvä taustansa tuli jälleen esiin, ja
hän joutui käymään valtavan byrokraattisen taistelun saadakseen Saksan
kansalaisuuden ja henkilöpaperit.

Samoihin aikoihin hänen kasvattiäitinsä ryhtyi selvittämään, keitä
Ingridin biologiset vanhemmat olivat. Tästäkään perheessä ei kuitenkaan
keskusteltu: Ingrid näki sattumalta kuvansa muiden vanhemmistaan eroon
joutuneiden lasten joukossa. Aikuinen Ingrid kuvaa tuolloisia kokemuksiaan:
”Tunsin itseni arvottomaksi – ikään kuin en olisi mitään enkä
kukaan.” (s. 60) Aikuistuva Ingrid, jonka ulkoiset ominaisuudet oli todettu
”arjalaisiksi”, joutui kärsimään henkilöllisyytensä
epämääräisyydestä. Kansallissosialistien pyrkimys ”germanisaatioon” oli
johtanut siihen, että sadoilta Saksassa varttuneilta lapsilta puuttui
henkilöpaperit.

Kertomus juurten etsinnästä

Ingridin lapsuuden ja nuoruuden kuvauksen jälkeen elämäkerrallinen teos
etenee vauhdikkaasti: Ingridin kasvattiveli Dietmar kuolee, Itä-Saksa lakkaa
olemasta, kasvattiäidin terveys heikkenee ja hän muuttaa sairaanhoitajansa
kanssa Kanarialle. Äitinsä kotia siivotessaan Ingrid löytää päiväkirjan
jota äiti kirjoitti Ingridin ollessa lapsi. Päiväkirja innosti Ingridiä
tarkastelemaan epäselvää menneisyyttään, jonka ajattelemista hän oli
tähän saakka vältellyt.

Selvitystyössä Ingrid sai apua muiden muassa historiantutkija Georg
Lilienthalilta, ja teoksessa hän antaa kovasti arvoa saamalleen avulle. Sen
sijaan Saksan arkistojen toimintaan Ingrid ei ole erityisen tyytyväinen: hän
kokee, että ”Saksan viranomaiset olivat vain haluttomia puhumaan
Lebensbornista.” (s. 85) Tämä saattaa pitää paikkansa, mutta myös
viranomaisia on mahdollista ymmärtää: Ingrid tiedusteli Bundesarchivista,
löytyisikö sieltä hänen nimellään tietoja. Kun niitä ei kuulunut, hän
koki, että arkistossa ei haluttu auttaa häntä, vasitenkin kun Lilienthal oli
löytänyt asiakirjoja, joissa sekä Ingridin alkuperäinen että Saksassa
annettu nimi mainittiin.

Saksalainen byrokratia on toki jonkinlainen vitsin aihe, mutta viranomaiset
tuskin kuitenkaan järjestelmällisesti pyrkivät vaikeuttamaan yksittäisten
ihmisten menneisyyteensä liittyviä tutkimuksia, vaikka tällainenkin ajatus
Saksassa on toki mahdollinen silloin, kun tutkimukset liittyvät kolmannen
valtakunnan historiaan ja mahdollisiin vielä selvittämättömiin rikoksiin.
Teos kuitenkin on ennen kaikkea kuvaus Ingridin etsinnästä, joten kertomuksen
on toki oltava uskollinen Ingridin kokemuksille.

Ehkä tiedonhaku olisi voinut olla helpompaa vuosituhannen vaihteen molemmin
puolin? Ingrid vastaanottaa ja lähettää useita kirjeitä, ja moni asia olisi
selvinnyt varmaankin yksinkertaisemmin googlaamalla, varsinkin 2000-luvun
edetessä. Googlen avulla olisi todennäköisesti selvinnyt varsin helposti
esimerkiksi nykyisen Slovenian alueella sijainneen Sauerbrunn-nimisen
paikkakunnan tämänhetkinen nimi. Lukija saattaakin joutua muistuttamaan
itseään monta kertaa, että äitinsä toivomuksesta koulun kesken
jättäneellä pienen paikkakunnan ikääntyvällä saksalaisrouvalla ei ole
sellaisia tiedonhakutaitoja kuin vaikkapa 2010-luvun nuorella suomalaisella,
saati sitten esimerkiksi historia-alan jatko-opiskelijalla. Ingrid sai
etsinnässään kyllä apua, mutta prosessit olivat pitkiä ja hitaita, ja
odottaminen tuskallista, kysymys kun kuitenkin oli hänen menneisyydestään ja
identiteetistään, jotka olivat olleet hänelle arvoituksia lapsuudesta saakka.

Arjalaiset lapset

Ingridin menneisyyden selvittämiselle antoi siis sykäyksen hänen äitinsä
niukkasanainen päiväkirja. Äiti kirjoitti kasvattityttärestään
päiväkirjassa muun muassa, että Ingridin puheenkehitys oli hidasta. Aikuinen
Ingrid kommentoi äitinsä huolta: ”Siihen, miksi minun lapsenkieleni ei
vielä taipunut saksan sanoihin, oli hyvä syy, minkä äiti mainiosti tiesi.
Siihen ei muistikirjan sivuilla kuitenkaan puututa.” (s. 33) Esimerkilliseen
”arjalaisuuteen” eivät selvästikään riittäneet pelkät ulkoiset
tekijät. Myös elinympäristöllä ja varhaisen lapsuuden kokemuksilla oli
ratkaisevan suuri merkitys Lebensborn-ohjelmaan valittujen lasten kasvulle ja
kehitykselle.



Lebensborn-ohjelmassa erityisen silmiinpistävää on kansallissosialistien
ihmiskuva. Halki vuosisatojen eri uskonnoissa ja ideologioissa on ollut omat
uskomuksensa liittyen pieniin lapsiin – lasten on ajateltu olevan ”tyhjiä
tauluja”, täydellisen viattomia tai perisynnin pauloissa, yhteisön tai
yhteiskunnan omaisuutta, ja niin edelleen. Natseille biologiset ominaisuudet
olivat ratkaisevan tärkeitä – jos lapsi ”kantoi aitosaksalaista
verenperintöä” oli hän ”kelvollinen täydentämään kolmannen
valtakunnan väestöä”. (s. 14) Fysiologisten ominaisuuksien korostaminen sai
varsin koomisiakin piirteitä, kuten juutalaiseksi osoittautuneen ”saksalaisen
mallilapsen” valokuvan tapauksessa.

Heinrich Himmlerin rotuseulonnoissa ”arjalaisten” joukosta karsittiin pois
lapset joilla katsottiin olevan ”slaavilaisia” tai ”juutalaisia”
piirteitä. (s. 14) Mainitun kuvan tapauksessa ulkoinen ”arjalaisuus” oli
ratkaisevampaa kuin kulttuurinen ja uskonnollinen juutalaisuus. Lisäksi
”slaavilainen” tai venäläinen sielu on hyvin sitkeästi ylläpidetty
myytti. ”Arjalaistamisohjelmaan” kuitenkin valittiin lapsia ulkoisten
ominaisuuksien perusteella myös ”slaavilaisten” kansojen parista.
Kansallissosialistit eivät selvästikään uskoneet sielun olemassaoloon.
Tämä ei sinällään yllätä, ja on toki linjassa heidän muun toimintansa
kanssa.



Teoksessa kuvataan myös, kuinka eräs Ingridin tapaama Lebensborn-ohjelmaan
lapsena valittu rouva totesi: ”Emme me ole täydellisiä. Samat vaivat ja
taudit meillä on kuin muillakin ihmisillä.” (s. 122) Ingrid pohti rouvan
sanoja ja esitti aiheellisen kysymyksen: ”Mitä merkitystä tuolla kaikella
oli siinä tapauksessa ollut?” (s. 122) Vastaus kysymykseen on tylysti: Ei
mitään. Tämän hyväksyminen on toki vaikeaa niille, joiden elämään isojen
natsipoikien perinnöllisyysleikeillä on ollut ratkaisevan suuri vaikutus.

Menevää populaarihistoriaa

Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset on hyvin kirjoitettua populaarihistoriaa.
Käytetyt draaman kaaret ja tietyt tavat rakentaa jännitteitä lukujen välille
kuitenkin vaikuttavat laskelmoiduilta ja viihteellisiltä ratkaisuilta, ja
toisinaan ei voi välttää vaikutelmaa, että jännittävän kertomuksen
aikaansaamiseksi on jouduttu tekemään tyylillisiä rimanalituksia. Tim Taten
kokemus televisiodokumenttien laatimisesta näkyy teoksen tyylissä niin
hyvässä kuin pahassakin. Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset on välillä
hyvinkin opettavainen, minkä Tim Taten kokemus televisiotyöstä luultavasti
selittää.

Teoksessa on silmiinpistävää sekin, että Ingrid kuvaa usein tunteitaan ja
kokemuksiaan varsin vakiintunein ja jopa kliseisin ilmauksin, sellaisin, joita
kustannustoimittajat usein ehdottavat poistettavaksi käsikirjoituksista.
Ratkaisu jättää nämä ilmaisut teokseen yllättää. Olisiko ollut osuvampaa
muokata tunneilmaisuja hiukan, jotta Ingridin ”oma ääni” olisi tullut
vilpittömämmin esiin? Toisaalta, teoksessa korostettiin, miten Ingridin on
ollut vaikea ilmaista tunteitaan, mahdollisesti lapsuuden vaikeiden kokemusten
vuoksi. Jos tunneilmaisut on tarkoituksella jätetty kliseisiksi, ehkä tällä
on haluttu alleviivata tunteista puhumisen vaikeutta?

Verrattuna esimerkiksi kolmanteen valtakuntaan erikoistuneen tutkijan Richard
Evansin rakenteellisiin ja kerronnallisiin ratkaisuihin Kolmannen valtakunnan
kadotetut lapset tuntui varsin kevyeltä kertomukselta. On kuitenkin otettava
huomioon, että teos on henkilöhistoria, ja vaikka ajallista kontekstia on
taitavasti nivottu mukaan, jää yleisvaikutelma kuitenkin hieman ohueksi. Kirja
ei toki ole kehno, mutta aihe olisi tarjonnut mahdollisuuksia analysoida sekä
yksilö- että kansallista identiteettiä laajemminkin. Kattavan yleisen
historiallisen taustoituksen taas olisi voinut jättää vähemmälle ja luottaa
lukijoiden yleissivistyksen tasoon.

Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset -teoksen kertoma tarina on kuitenkin
tärkeä, ja jos viihteellisyys saa aikaan sen, että tarina tulee laajasti
luetuksi ja tunnetuksi, voi tyylillisten puutteiden suhteen hieman joustaa.
Viihteen hallitsevuus on toki yksittäisen teoksen tyylillisiä valintoja
laajempi ongelma, ja Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset -teoksen
ensisijainen tehtävä on antaa Ingrid von Oelhafenille tilaisuus kertoa
kokemuksistaan. Ingridin elämäkerrallisen tarinan ohella teos on myös
tärkeä muistutus tapahtumakuluista, joiden ei toivoisi toistuvan. Sellaiset
muistutukset ovat valitettavan tarpeellisia aikamme Euroopassa ja
Yhdysvalloissa, joissa itsekkyyteen ja ennakkoluuloihin pohjautuvat aatteet ovat
jälleen hyväksyttyjä, jopa suosittuja.

Teoksen tyyli menee parempaan suuntaan loppua kohden, kun tekijät pääsevät
pohtimaan kiinnostavia, kaikkia ihmisiä koskettavia seikkoja: mikä on ihmisen
perimän, elinympäristön ja ratkaisevien valintojen suhde siihen keitä olemme
ja millaiseksi elämämme muodostuu? Kysymyksiin ei ole vastauksia, mutta se ei
tarkoita, etteikö niitä olisi kiinnostavaa ja tärkeää pohtia.

Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset on kirjoitettu sujuvalla yleiskielellä,
ja sellaisella se on myös suomennettu. Kirjan alkupuolella hieman ihmetytti
ratkaisu jättää kääntämättä – alkuteos on siis englanninkielinen –
monet saksankieliset käsitteet ja ilmaisut. Saksaa viljellään teoksen
edetessä enemmänkin, eikä se jatkuvasti pistä silmään, vaan tavallaan
lisää läheisyyttä saksalaisen Ingridin elämismaailmaan.

Tieto ei lisää tuskaa

Kun Ingridin syntyperä alkoi vähitellen selvitä, järkytyksiä oli monia,
mutta totuuden selville saaminen myös rauhoitti Ingridiä. Tämä ei kuitenkaan
ollut kaikkien Lebensborn-ohjelmaan valittujen kokemus aikuisena: eräs Ingridin
kohtalotoveri sai selville, että hänen biologinen isänsä oli vastuussa
useiden tuhansien juutalaisten murhaamisesta keskitysleirillä. Kaikkia ohjelman
läpikäyneitä kuitenkin yhdisti aikuisena tunne juurettomuudesta sekä
lähisuhteiden vaikeudesta. Toisistaan Lebensborn-aikuiset saivat kuitenkin
tukea sekä perheenkaltaisen lähipiirin.

Saatuaan lopulta selville taustansa mysteerin Ingrid oli ymmärrettävästi
katkera siitä, että hänet oli kaapattu lapsena vanhemmiltaan, mutta hän
myös pohti, oliko hän ollut kuitenkin jossain määrin onnekas kasvaessaan
saksalaisena – oliko hänellä ollut sellaisia mahdollisuuksia, joita
hänellä ei olisi ollut Jugoslaviassa? Vai olisiko sittenkin ollut
tärkeämpää kokea omien vanhempien rakkaus ja hyväksyntä? Lopulta
hämmennys oli Ingridin päällimmäinen kokemus: ”Tiesin nyt, kuka olin –
tai kuka olin kerran ollut. Vähemmän selvää oli, mitä väliä tuolla
tiedolla minulle oli.” (s. 207) Kaikesta huolimatta Ingrid oli tyytyväinen
siihen, että oli ryhtynyt selvittämään identiteettiään. Hän muodosti
kahden henkilöllisyytensä välille synteesin, mikä näkyy hänen
käyttöönottamassa nimessäänkin: Ingrid Matko-von-Oelhafen. Hän myös kuvaa
koskettavasti vapauden tunnetta, minkä identiteetin selviäminen hänelle toi.

Huolimatta eräistä rakenteellisista valinnoista sekä kömpelöstä tavasta
kuvata tunteita ja kokemuksia, tietoteos tuskin voisi lopulta yltää
kiinnostavampaan tutkielmaan identiteetin muodostumisesta toisen maailmansodan
jälkeisessä Euroopassa kuin Kolmannen valtakunnan kadotetut lapset. Tässäkin
tapauksessa yksityinen on myös ehdottoman yleistä – moni toisen
maailmansodan tavalla tai toisella kolhaisema ihminen voi varmasti samastua
ainakin osaan Ingridin kokemuksista.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/