[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Fanikulttuurin läpimurto monen osatekijän summana

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sinikka Selin <sinikka.selin at helsinki.fi> FM, tohtorikoulutettava, Helsingin
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Poikolainen, Janne: Musiikkifanius ja modernisoituva nuoruus: populaarimusiikin
ihailijakulttuurin rakentuminen Suomessa 1950-luvulta 1970-luvun alkuun.
Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 2015. 318 sivua.


Fanikulttuurin läpimurto monen osatekijän summana
---------------------------------------------------------

Janne Poikolaisen elokuussa hyväksytty väitöskirja Musiikkifanius ja
modernisoituva nuoruus käsittelee populaarimusiikin fanikulttuurin syntyä ja
kehitystä Suomessa 1950-luvun lopulta 1970-luvun alkuun. Fanikulttuuri
muotoutui nuorten fanien, musiikkiteollisuuden ja eri julkisuustasojen
välisessä vuorovaikutuksessa. Laajempana kontekstina talous- ja
sosiaalihistorian väitöskirja kytkee fanikulttuurin rakentumisen nuoruuden
modernisoitumiseen. Poikolaisen tutkimus antaa äänen faneille itselleen sekä
laajentaa ja monipuolistaa kuvaa faneista ja faniudesta.

 

Poikolainen paikantaa oman tutkimuksensa fanitutkimuksen nuorehkoon traditioon,
ja tutkimus onkin Suomessa uraauurtava teos faniuden historiallisen näkökulman
tarkastelussa. Tutkimuksen pääasiallinen lähdemateriaali muodostuu
tutkimusajankohtana ilmestyneistä musiikkilehdistä ja muistitietoaineistosta,
joka on osaksi kerätty nimenomaan tätä tutkimusta varten. Poikolainen
käsittelee kiitettävästi muistitietoaineiston käytön erityispiirteitä,
mutta olisin kaivannut lisäksi myös joitain tietoja muistitietokirjoittajista.
Tutkija toteaa seuloneensa neljän eri muistitietokeruun yhteensä lähes 1400
kirjoituksesta lähdeaineistokseen yli sata kirjoitusta. Näiden kirjoittajien
sukupuoli- tai syntymävuosijakaumaa – joka sinänsä itsessään voisi antaa
viitteitä fani-ilmiön ulottuvuuksista – tutkija ei avaa. Lähteiden
lainauksista käy ilmi, että vanhimmat kirjoittajat ovat syntyneet 1930-luvun
lopulla, mutta aineistoon kuuluu myös 1960-luvun alussa syntyneitä, jotka
kasvoivat jo aivan erilailla fanikulttuuriin.

Fanien rajalliset kulutusmahdollisuudet

Musiikkifanius ja modernisoituva nuoruus-kirja rakentuu johdanto- ja
johtopäätöslukujen lisäksi kolmesta käsittelyluvusta, joista jokainen
valottaa fanikulttuurin piirteitä eri toimijoiden näkökulmasta. Ensimmäinen
niistä kuvaa nuoria faneja itsessään ja heidän musiikin kuluttamistaan niin
kodeissa kuin sen ulkopuolella muun muassa tanssilavoilla ja kahvibaareissa
jukeboksien välityksellä. Nuorten kokemuksissa korostuu niukkuus, joka johtui
niin taloudellisista rajoitteista kuin vanhempien ja mediajulkisuutta
säätelevien kontrollista. Vanhemman sukupolven hyvin varauksellinen
suhtautuminen uuteen musiikkityyliin näkyi vanhempien kanssa käytyinä
riitoina ja Yleisradion ohjelmapolitiikassa, jossa populaarimusiikki alkoi saada
jalansijaa vasta vähitellen 1960-luvun aikana.

Poikolainen tuo kuitenkin esiin kuitenkin myös niukkuuden kääntöpuolen
faniutta vahvistavana tekijänä: populaarimusiikin tarjonnan vähäisyys teki
yksittäisistä kuuntelukokemuksista erittäin intensiivisiä ja
mieleenpainuvia. Lisäksi on tärkeää tuoda esille se, että vaikka tarjonta
oli niukkaa suhteessa myöhempään kehitykseen, se oli runsasta suhteessa
edeltäviin vuosikymmeniin. Tarjonnan niukkuus joka tapauksessa sääteli sitä,
mitä artisteja ja millaista musiikkia nuorten oli edes mahdollista kuunnella ja
ihailla.



Kuva: Jormas soittamassa faneilleen keväällä 1966. Pepe Willberg, Kicke
Bergholm, Ralle Wikström, Hasse Walli. Kurre Mattson. Kuva Tiina Kunnaksen
albumi. Lähde Hasse Wallin kuvagalleria.

 

Stereotyyppinen mediajulkisuus

Toisessa luvussa Poikolainen tarkastelee median välittämää kuvaa
musiikkifaneista ja sitä, miten mediassa käydyt diskurssit rakensivat ja
vaikuttivat fanikulttuurin kehitykseen. Mediajulkisuudessa fanit esitettiin
ennen kaikkea nuorina naisina, joiden ihailuun sekoittui romanttista ihastumista
ja myöhemmin myös seksuaalista halua. Poikolainen haastaa tämän
stereotyyppisen kuvan tuoden esiin ahkerasti idolejaan seuranneet nuoret pojat
ja miehet sekä ne naispuoliset fanit, joiden ihailuun ei sisältynyt
romanttis-seksuaalista pohjavirettä. Faniutta koskevassa mediajulkisuudessa
1960-luvun vaihteen jazziskelmäkauden naistähtien (mies)ihailijat jäivät
vähälle huomiolle, ja 1960-luvun jälkipuoliskolla kitarapopista eriytyvän
rockmusiikin kuuntelijat halusivat leimautua diggareiksi pitäen itseään
musiikin asiantuntijoina ja vastakohtaistaen itsensä artisteja
kokonaisvaltaisesti ja kritiikittä ihailleille fani(tytöi)lle. Koska
mediajulkisuus toi etenkin tiettyjen artistien ja yhtyeiden kohdalla esiin ennen
kaikkea kirkuvat ja hysteerisesti käyttäytyvät tyttöfanit, tutkijan täytyy
turvautua moniin yksittäisiin viitteisiin poikafaneista. Poikolainen käyttää
onnistuneesti muun muassa valokuva- ja filmiesimerkkejä poikafaneista, mutta
muistitietoaineistossa naisten kirjoitukset faniudesta painottuvat selvästi.

Poikolainen tukeutuu ennen kaikkea musiikkilehdistöön, mutta etenkin toista
käsittelylukua olisi voinut rikastaa musiikkilehdistön ulkopuolisen lehdistön
ja muun media-aineiston runsaampi käyttö. Lähdeaineiston rajaus on
ymmärrettävää työekonomisesta näkökulmasta, mutta laajempi lähdeaineisto
olisi laajentanut modernisoituvaan nuoruuteen avautuvaa kuvaa ja myös
vahvistanut ajallista kontekstia. Kuten Poikolainen toteaa, fani-ilmiöiden ja
niihin liittyneiden huolten käsittelyn kuvasti laajemmin yhteiskunnan
modernisoitumiseen liittyneitä pelkoja (s. 177). Hillittömästi
käyttäytyvien fanien lisäksi nuorison ”kurittomuus” ja nuorisorikollisuus
herättivät 1960-luvulla keskustelua. Laajemmasta yhteiskunnallisesta
murroksesta kielii esimerkiksi viinakorteista luopuminen ja keskioluen
vapautuminen, rukouslauantaiden huvitilaisuuksien salliminen ja kirkosta
eroamisen muuttuminen ilmoitusasiaksi sekä aborttilain lieventäminen, jotka
tapahtuivat vuosikymmenen jälkipuoliskolla. 

Identiteettiä luova ja rakentava fanius

Kirjan kolmas käsittelyluku keskittyy faniuden sosiaalikulttuurisiin
merkityksiin, ennen kaikkea siihen millä tavoin musiikkifanius tarjosi nuorille
aineksia identiteetin rakentamiseen. Nuoret saattoivat samaistua paitsi suoraan
idoleihinsa, myös siihen faniyhteisöön, joka muotoutui jonkin tähden tai
väljemmin tietyn musiikkityylin ympärille. Yhteisö saattoi olla yhtäältä
tiivis ja paikallinen, tai toisaalta faniyhteisö saatettiin mieltää laajaksi
kansalliseksi tai jopa kansainväliseksi yhteisöksi, jota mediajulkisuus ja
ihailijakerhot yhdistivät. Musiikkityylit ja -fanius tuottivat runsaasti myös
erontekoja, paitsi vanhempaan sukupolveen, myös nuorten kesken. Poikolaisen
analyysissa korostuu faniyhteisön ja ”tavallisen” yleisön välinen
rajanveto, mutta itse jäin pohtimaan rakenteellisten taustatekijöiden
vaikutusta nuorten musiikin kuluttamiseen.

Keskeisimpänä tällaisena voidaan pitää yhteiskuntaluokkaa ja koulumuotoa,
jotka vaikuttivat nuoriin ja heidän vertaisyhteisöidensä muodostumiseen
rinnakkaiskoulujärjestelmän Suomessa hyvin merkittävällä tavalla.
Esimerkiksi viitatessaan Rafael Helangon 1960-luvun lopun turkulaisnuoria
koskevaan tutkimukseen (s. 196–198), Poikolainen ei tuo esiin jaon perustuneen
paitsi musiikkimakuun sekä ajanviettotapoihin ja -paikkoihin, myös
koulutustaustaan. Turun upolaiset, myöhemmät pipolaiset olivat Helangon mukaan
oppikoululaisia, kun taas ns. paskat olivat pääasiallisesti
kansalaiskoululaisia, ammattikoululaisia ja jo työssäkäyviä nuoria.
Poikolainen toteaa, ettei hänen käyttämänsä lähdeaineisto mahdollista
faniuden ja luokan välistä tarkastelua (s. 214), mutta teemaa olisi voinut
pohdiskella esimerkiksi aiemman tutkimuksen avulla sivuhuomioiksi jääviä
lauseita laajemmin. Esimerkiksi mahdollisuudet kuunnella musiikkia kotioloissa
olivat tilastojen valossa yhteydessä perheen sosioekonomiseen asemaan (s.
56–57), ja diggarius liittyi paitsi miessukupuoleen, myös lukiolaisuuteen (s.
140).



Kuva: Suosikki -lehden kansikuva 1964.

Fanius irtautuu nuoruudesta

Kirjan tasapainoinen rakenne valottaa fanikulttuurin muodostumista ja kehitystä
kiinnostavasti ja monipuolisesti, vaikka teemoittaisessa käsittelyssä lähes
parinkymmenen vuoden aikana tapahtunut kehitys tuntuu paikoitellen sulautuvan
yhteen. Poikolainen tuo tutkimansa faninuoret lähelle lukijaa
muistitietoaineiston, ihailijakirjeiden ja lehdistöstä poimittujen lainausten
kautta, ja myös kirjan mustavalkokuvitus tukee tätä hyvin. Kieli on sujuvaa
ja teksti etenee jouhevasti. Poikolainen myös liittää tutkimansa ilmiön
osaksi laajempaa kehityskaarta: johdannossa kuvaillaan aiempien vuosisatojen
musiikki-idoleita sekä 1900-luvun alkupuoliskon elokuva- ja musiikkitähtiä ja
johtopäätöksissä 1950-luvun lopulla muotoutuneen ilmiön todetaan
sisältäneen jo monia myöhäismoderniin nuoruuteen liitettyjä piirteitä.

Monet nykyiseen musiikkifaniuteen liittyvät piirteet, kuten laaja mediahuomio,
fanien hysteeriseksi kuvailtu käytös ja artisteihin liittyvät
oheistuotemarkkinat ovat jatkumoa vähintään 50 vuoden takaa. Selkeimpänä
erona fanikulttuurin läpimurron vuosikymmenille taitaakin olla faniuden
irrottautuminen nuoruudesta ja ulottuminen kaikkiin ikävaiheisiin: jo
kolmevuotias saattaa osata Robinin hitit ulkoa ja Vain elämää -tv-sarja
yhdistää artistien kaikenikäisiä faneja.

Kirjallisuus:

Helanko,Rafael: Eräistä varttuneen nuorison käyttäytymismuodoista Turussa
1960-luvulla. Turun yliopiston sosiologian laitos, 1969.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/