[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Jatkosodan ajalta ei juuri mitään uutta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Timo Toivonen <timo.v.toivonen at utu.fi> emeritus professori, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Rantanen, Paavo: Itärintamalta ei mitään uutta: asemasodasta välirauhaan.
Atena, 2015. 483 sivua.


Jatkosodan ajalta ei juuri mitään uutta
---------------------------------------------------------

Paavo Rantasen tutkimuksen kohteena on asemasodan ja välirauhan välinen aika.
Hänen teoksensa on yleisesitys, joka liikkuu ministerien, sotaherrojen ja
diplomaattien tekemisistä tavallisen kansan arkeen ja nälkään ja pyrkii
antamaan lukijalle monipuolisen kuvan asemasodan ajasta. Teoksen eetoksena on,
että kaikki se jota valtiojohto teki oli järkevää. Mannerheimin, Rytin tai
Tannerin toiminnasta löydy moitteen sijaa.

 

Paavo Rantasen teoksen takakansitekstissä todetaan:

”Jatkosodan historia keskittyy usein vuoden 1944 dramaattisiin tapahtumiin ja
sodan syttymiseen kesällä 1941. Kun Suomen ja Saksan hyökkäys itään
pysähtyi vuoden 1941 lopussa, alkoi yli kaksi vuotta kestänyt asemasotavaihe.
Rintamalta tai sen takaa ei juuri tullut suuria uutisia, minkä vuoksi
tutkimuksissakaan ajanjaksoa ei ole juuri huomioitu.”

En oikein voi yhtyä tähän, sillä viime vuosina on sota-ajasta – myös
asemasodan vuosista – ilmestynyt paljon tutkimusta, ja tutkimatonta aluetta
lienee jo vaikea löytää.

Teoksen jäsentely on kronologinen, joka on sinänsä selkeä mutta myös hieman
mielikuvitukseton tapa jaotella kirjan sisältö. Ensin kerrotaan jatkosodan
syttymisestä sekä hyökkäysvaiheesta kesällä 1941. Tämän jälkeen
edetään nälkävuoteen 1942, minkä jälkeen tullaan poliittisen murroksen
vuoteen 1943, jolle antaa jo leimansa saksalaisten mahdollinen tappio. Lopulta
ollaan vuodessa 1944, jolloin Suomi suurtaistelujen jälkeen irtautuu sodasta.
Rintamatapahtumia kuvataan vain sen verran, kun se on tarpeen sota-ajan kaiken
muun elämän ymmärtämiseksi. Jonkinlainen painopiste näyttäisi olevan
diplomatiassa, mikä on ymmärrettävää, koska kirjoittaja on entinen
diplomaatti. Myös rauhanoppositiota käsitellään melko laajasti.



Kuva: Venäläisiä sotavankeja Rautjärven asemalla. Sot.virk. Olle Salmi,
SA-kuva.

Sotavankien kuolleisuusluvut yllättivät

Hyvää historiantutkimusta voidaan harjoittaa karkeasti sanottuna kahdella
tapaa. Ensinnäkin pyritään tuomaan esiin aikaisemmin tuntemattomia
tosiasioita. Toisaalta voidaan jo olemassa olevaa tietoa katsoa uudella tavalla
ja näin saada tapahtumien kululle uusi tulkinta. Tässä kirjassa ei ole uutta
tutkimusta. Siinä on kuitenkin monille uutta tietoa. Esimerkiksi itselleni
uutta oli se, että suomalaisten ottamista venäläisistä sotavangeista kuoli
peräti 29,2 %, kun taas venäläisten ottamista suomalaisista sotavangeista
vain 17,3 % (s.80). Jotenkin luontevampaa olisi ollut arvata, että asia olisi
ollut päinvastoin. Herkullinen yksityiskohta on esimerkiksi se, että
keväällä 1944 koululaiset voivat päästä luokalta yhdellä nelosella.
Kirjassa on käytetty hyväksi myös melko uusia lähteitä kuten Paavo Alkion
ja Taavetti Heikkisen muistelmateokset, joista myös käy hyvin esiin, että
korkeatkin suomalaiset upseerit syyllistyivät kyseenalaisiin toimenpiteisiin.

Mutta paljon relevanttia tutkimusta myös ohitetaan. Esimerkiksi teoksen alussa
todetaan, että armeija oli saatu hyvin liikkeelle kesällä 1941 – saapumatta
jäi vain 1 500 miestä (s.18). Kuitenkin tämä luku koskee ilmeisesti vain
niitä tapauksia, jotka vietiin kenttäoikeuteen vuonna 1941. Sen sijaan Jukka
Kulomaan huolellisesti dokumentoidusta tutkimuksesta Käpykaartiin.
Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana(1995) käy ilmi, että
palvelukseen saapumatta jättäneitä oli jopa 39 000, ja Kulomaa toteaakin:
”Vuosien varrella määrä on lisääntynyt”. Niin ikään kulutusoloista
puhuttaessa olisi voinut turvautua myös Eino H. Laurilan muhkeaan tutkimukseen
Yksityinen kulutus Suomessa ajanjaksona 1880–1980 (1987). Kyllä
mielialoistakin on tietoa vaikkapa Mikko Heikuran lisensiaattityöstä
Rintamajoukkojen mieliala: Tutkimus Suomen armeijan rintamajoukkojen mielialasta
Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan aikana vuosina 1941–1944. (1967).

Rantanen käsittelee asioita yleensä maltillisesti ja monipuolisesti. Kuitenkin
tyyli on toinen, kun puutaan rauhanoppositiosta. Rauhanoppositio koostui niistä
- usein huomattavista - henkilöistä, jotka vaativat Suomea ryhtymään
aktiiviseen toimintaan sodasta ja Saksasta irtautumisessa jo paljon ennen kuin
valtiojohto oli siihen valmis. Rantanen toivoo hurskaasti, että
rauhanoppositiosta pitäisi olla enemmän tutkimusta, mutta miltei saman tien
hän tietää, että rauhanoppositiosta oli enemmän haittaa kuin hyötyä.

Takinkääntäjät ja oppurtunistit

Rantanen puhuu tässä yhteydessä paljon ”takinkääntäjistä”.
”Takinkääntäjä ”on aika lailla epämääräinen termi, ja tarkoittaa
Rantasella sitä, että sodan alussa Suomen sotapolitiikkaa Saksan rinnalla
kannattanut henkilö alkoikin sodan kuluessa kääntyä tuota politiikkaa
vastaan. Ensinnäkin termi on siis epäsymmetrinen. Sitä ei ole käytetty
silloin, kun esimerkiksi kommunisti on luopunut katsomuksestaan. Esimerkiksi
Arvo Poika Tuomisesta tätä nimitystä ei käytetä. Toisaalta ei sanota, onko
takinkääntäjä sellainen henkilö, joka muuttaa poliittisia mielipiteitään,
vai onko kyseessä henkilö, joka ei varsinaisesti muuta mielipiteitään, mutta
alkaa vain opportunistisesti myötäillä toista porukkaa kuin ennen.
Mielestäni vain tätä jälkimmäistä ryhmää voisi kutsua
takinkääntäjiksi. Sen sijaan sellaisia, jotka muuttavat mielipiteitään, kun
olosuhteet muuttuvat, tulisi kutsua tavallista fiksummiksi ihmisiksi.

Runoilija Aaro Hellaakoski oli Rantasen mukaan kuuluisimpia takinkääntäjiä.
”Varsinaisia takinkääntäjiä” olivat myös kansanedustaja Sylvi-Kyllikki
Kilpi (SDP) ja SAK:n puheenjohtaja Eero A. Vuori. Vuorta kutsutaan myös
”suureksi takinkääntäjäksi”, ja sanotaan jopa, että ”ei tiedetty,
että Eero A. Vuori oli siirtynyt vihollisen leiriin” (s.400). Tämähän
tarkoittaa sitä, että Vuori syyllistyi maanpetokseen!

Myös valtiovarainministeri Mauno Pekkala(SDP) oli takinkääntäjä. Hän erosi
Valtioneuvoston historianmukaan hallituksesta vuonna 1942, koska riitaantui
Väinö Tannerin kanssa Saksaan nojaavasta sotapolitiikasta, mutta Rantasen
tulkinnan mukaan Tanner peri valtionvarainministerin paikan Pekkalalta, koska
tämä oli ”epälojaali hallituksen jäsen ja Neuvostoliiton ystävä”.
”Epälojaali” viittaa johonkin halpamaiseen toimintaan, eikä vain
poliittisiin erimielisyyksiin.

Jotkut noudatetun politiikan kriitikot saavat lievemmän tuomion, ja esitetään
esimerkiksi vain haihattelijoina, kuten professori Yrjö Ruutu, joka oli sitä
mieltä, että Suomen oli tehtävä rauha ensi tilassa, ja tämän hän myös
kertoi Paasikivelle. Paasikivi kuitenkin ”opetti” professoria, että jos
näin tehtäisiin, ”päätyisimme Venäjän käsiin”. Lisäksi on myös
muita myönnytyksiä rauhanoppositiolle, kuten se, että rauhanoppositioon
”kuului onnenonkijoiden rinnalla monia vilpittömiä ja realistisia isänmaan
ystäviä”. Tällainen oli esimerkiksi Finpapin johtaja Holger Nystén.
”Hänen poikansa Thomas Nystén vakuutti tämän kirjan tekijälle, ettei isä
tehnyt mitään, mikä olisi ollut kenraalin tahdon vastaista” (s.185). Kovin
lammasmaisen kuvan poika isästään, suuryrityksen johtajasta, antaa.

Kirjassa kerrotaan myös Suomen kulttuuripiirien suhteista Natsi-Saksaan sotaa
ennen ja sodan aikana. Joidenkin, kuten kirjailijoiden Maila Talvion ja V. A.
Koskenniemen sekä säveltäjä Yrjö Kilpisen osalta, ne olivat hyvin tiiviit.
Rantanen toteaa, että sodan jälkeen heidät ”tuotiin eräänlaisina
syntipukkeina sodan jälkeen tuomittaviksi” (s.148). Mitä tällä
tarkoitetaan? Ei heitä sodan jälkeen mihinkään ”tuomittu”, vaikka
heistä keskusteltiin. Talvio jatkoi kirjailijana entiseen tapaan,
Koskenniemestä ja Kilpisestä tuli jopa sodan jälkeen perustetun Suomen
Akatemian jäseniä, ja Koskenniemi myös jatkoi Turun yliopiston rehtorina.

Lähdeviitteet puuttuvat

Teoksessa ei ole lähdeviittauksia. Tällaista ratkaisua perustellaan usein
sillä, että teos olisi näin helppolukuisempi. Tämän kirjoittaja ei
tällaista ymmärrä. Pikemminkin ärsyttää, jos ei saa tietää, mihin
tietoon esimerkiksi nuo edellä esitetyn kaltaiset tulkinnat perustuvat.
Loppunootein laadittu viitesysteemi ei tekisi edes sivun ulkonäköä raskaaksi.
Todellinen syy lienee useinkin se, että ilman lähdeviitteitä voi lausua
kaikenlaisia mielipiteitä ilman sen kummempia perusteluja.

Kirjassa on luettelo henkilöistä, jotka mainitaan, ja vieläpä sivu(t),
missä mainitaan, ja tämä on periaatteessa hyvä asia. Luettelo ei kuitenkaan
ole mitenkään täydellinen, sieltä puuttuvat esimerkiksi Urho Kekkonenja
Olavi Paavolainen, vaikka heidät mainitaan useasti. Lieneekö kyseessä
eräänlainen freudilainen lipsahdus, sillä edellä mainitut henkilöthän
usein mainitaan takinkääntäjiksi?

Kirjassa ei ole paljon kuvia, mutta ne eivät ole kaikkein useimmin nähtyjä.
Lisäksi miellyttävää on se, että ne ovat tummasävyisiä ja mustavalkoisia,
kuvastaen siten sota-ajan tunnelmaa. Ne on asetettu sivun tai jopa aukeaman
kokoisina päälukujen eteen. Kirjan keli on sujuvaa ja oikolukukin on ollut
melko huolellista. Joitakin pieniä painovirheitä on kuitenkin jäänyt, kuten
esimerkiksi se, että venäläisistä sotavangeista olisi kuollut peräti
187000, tai on huonoja ilmaisuja, kuten esimerkiksi ”kuten edempänä on jo
tullut ilmi”.

Kaiken kaikkiaan Rantasen kirjassa asiat on kerrottu ikään kuin hegeliläisen
historianfilosofian hengessä, minkä mukaan kaikki, mikä on olemassa, on
järkevää, Eli tähän sovellettuna: kaikki se, miten valtiojohto toimi, oli
järkevää. Tällöin ei siis esimerkiksi Mannerheimin, Rytin tai Tannerin
toiminnasta löydy moitteen sijaa. Ilmeisesti juuri näin hyvin moni haluaa
sota-aikaiset tapahtumat lukea. Mutta jos esityksestä olisi haluttu tehdä
jännittävä ja keskustelua herättävä, spekuloitaisiin vaihtoehdoilla ja
kontrafaktuaalisella tapahtumain kululla. Mitäpä jos rauhanoppositiosta olisi
ollut jopa se hyöty, että paine sodasta irtautumiseen alkoi myös kansan
keskuudessa olla sellainen, että vallanpitäjien oli pakko ryhtyä etsimään
rauhaa nopeammassa tahdissa kuin muuten olisi etsitty?

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/