[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomalaiset ja myyttinen länsi

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Aleksi Huhta <alehuh at utu.fi> Jatko-opiskelija, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Maïche, Karim: Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite. Into
Kustannus, 2015. 230 sivua.


Suomalaiset ja myyttinen länsi
---------------------------------------------------------

Karim Maïchen Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite on
populaarilla otteella kirjoitettu teos suomalaisista länsikäsityksistä.
Maïchen teos on kriittinen mutta usein myös hauska katsaus suomalaisiin
tapoihin jäsentää länttä ja omaa asemaamme lännessä. Se haastaa pohtimaan
länsikuvamme taustalla olevia oletuksia, ideologioita ja myyttejä.

Lännen käsitteeseen törmää suomalaismediassa taajaan ja mitä
moninaisimmissa yhteyksissä. Syksyllä 2015 on pohdittiin joukkoviestimissä
muun muassa lännen toimia Syyriassa, puolustettiin länsimaisia arvoja Pariisin
terroritekojen analyyseissa ja pelättiin Suomen lipsuvan läntisestä
viitekehyksestään tiukentuvan turvapaikkapolitiikkansa tähden.

Toimittajien ja poliitikkojen käytössä lännen käsite taipuu kuvaamaan
monenlaisia asioita ja ilmiöitä, monenlaisista näkökulmista. Esimerkiksi
Euroopan pakolaistilanteeseen liittyvässä keskustelussa läntisten arvojen
puolustajiksi ovat ilmoittautuneet niin rajojen sulkemista vaativat
oikeistonationalistit kuin ihmisoikeussopimuksien kunnioittamista edellyttävät
vasemmistoliberaalitkin. 

Vaikka länsi on siis hyvin keskeinen käsite suomalaisessa yhteiskunnallisessa
keskustelussa, pysähdytään käsitteen taustoja tai sen merkityksiä pohtimaan
vain harvoin. Karim Maïchen suomalaista länsipuhetta ja sen historiaa
tarkasteleva teos, Mitäs me länsimaalaiset! Suomi ja lännen käsite onkin
äärimmäisen tervetullut ja ajankohtainen keskustelunavaus. Se haastaa
lukijansa pohtimaan monia tärkeitä kysymyksiä. Miten Suomesta tuli niin
sanottu länsimaa? Mitä ongelmia käsityksiimme lännestä saattaa liittyä?
Entä miksi länsimaalaisuutemme on jotakin, jonka menettämistä jatkuvasti
pelkäämme?

Pohtiessaan suomalaista länsipuhetta Maïche käy läpi maailmanpolitiikan
tutkimuskirjallisuutta, suomalaiskouluissa käytettyjä historian oppikirjoja
sekä suomalaisia mediakeskusteluja niin pääkirjoitussivuilla kuin jalkapallon
MM-kisojen studiossakin. Maïche on Tampereen yliopiston Rauhan ja
konfliktintutkimuskeskuksessa  työskentelevä väitöskirjatutkija, joka on
erikoistunut Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan poliittiseen historiaan. Käsillä
olevassa teoksessa näkyykin vahva Välimeren alueen politiikan ja historian
tuntemus.



Kuva: Jean François de Troy, L'enlèvement d'Europe, 1716, National Gallery of
Art, Washington.

Olipa kerran Kreikka…

Maïchen teoksen ytimessä on kritiikki ns. länsi-kertomusta kohtaan. Tällä
hän tarkoittaa yksinkertaistavaa ja pohjimmiltaan rasistista kuvaa historiasta,
jossa menneisyys näyttäytyy vääjäämättömästi etenevänä läntisen
kulttuurin voittokulkuna. Tarina alkaa kekseliäistä kreikkalaisista, etenee
mahtavan Rooman ja pimeän keskiajan notkahduksen kautta renessanssiin ja
löytöretkiin, jolloin luontaisen uteliaat eurooppalaiset löysivät muun
maailman ja toivat sen kehityksen piiriin. Tarina huipentuu modernin ajan
huimaan edistysharppaukseen teknologisine läpimurtoineen ja älyllisine
vallankumouksineen. Lännen historian ikävämmät puolet kuten kolonialismin,
orjakaupan tai maailmansotien hirmuteot kertomus sivuuttaa joko kokonaan tai
kuittaa ne yksittäisinä häpeätahroina.

Teoksessaan Maïche osoittaa varsin vakuuttavasti, että tämä eurosentrinen
käsitys historiasta jaetaan Suomessa yhä laajasti. Hän käy läpi suomalaista
mediakeskustelua 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla ja pohtii kriittisesti tapoja,
joilla lännen käsitettä käytetään. Kritiikissään Maïche ei tyydy
poimimaan matalimpina roikkuvia hedelmiä. Hänen tähtäimessään eivät ole
uppoavasta lännestä saarnaavat ”maahanmuuttokriitikot”, vaan suomalaisen
yhteiskunnallisen keskustelun valtavirta. Mediatekstit, joiden kanssa Maïche
keskustelee, on poimittu muun muassa Helsingin Sanomista ja Yleisradiosta.
Keskustelijat, joiden Eurooppa- ja länsi-näkemyksiä Maïche erittelee, ovat
Laura Kolben ja Matti Klingen  kaltaisia julkisia intellektuelleja.
Mediatekstien lisäksi Maïche käy läpi suomalaisten koulukirjojen tarjoamaa
historiakuvaa. Esiin piirtyvä kuva vaikuttaa selvältä (ja ehkä liiankin
säröttömältä): eurosentrinen ymmärrys historiasta lännen
edistyskertomuksena jaetaan Suomessa laajasti eikä sitä juuri kyseenalaisteta.

Erityisen mielenkiintoiseksi suomalaisen länsipuheen tekee se, ettei Suomen
asema lännessä ole ollut vakaa. Maïche tuo nykykeskustelujen erittelylleen
historiallista kontekstia käymällä läpi Suomen ja suomalaisten häilyvää
asemaa idän ja lännen välissä sekä tämän epävarmuuden suomalaisissa
aikojen saatossa herättämiä reaktioita. Hän tuo esiin 1800-luvun ja
1900-luvun alun eurooppalaiset rotuteoriat, joissa suomalaiset luokiteltiin
monesti ei-eurooppalaisiksi roduksi. Moni suomalainen koki tarpeelliseksi
vakuutella muulle maailmalle, etteivät suomalaiset olleet mongoleja, vaan
vähintään yhtä valkoisia kuin muutkin eurooppalaiset.

Kylmän sodan aikana eurooppalaisessa ja amerikkalaisessa lehdistössä
epäiltiin Suomen länsimaalaisuutta maan läheisten Moskovan-suhteiden vuoksi.
Myös näiden epäluulojen jättämät jäljet näkyvät Maïchen mukaan
edelleen suomalaisten tarpeena korostaa omaa länsimaalaisuuttaan.

Vaikka Suomen EU-jäsenyys ja yhä syvempi EU-integraatio on tulkittu laajalti
Suomen länsimaalaisuuden historiallisena vahvistumisena, näyttää epävarmuus
yhä kalvavan monia. Maïche havainnollistaa tätä epävarmuutta hauskasti
käymällä läpi esimerkiksi vuoden 2010 Euroviisujen Suomessa herättämää
keskustelua Suomen viisuedustajasta. Kansanmusiikkiyhtye Kuunkuiskaajat
tuomittiin nettikeskusteluissa liian ”venäläiseksi” ja viisuyleisön
pelättiin saavan Suomesta kuvan itäeurooppalaisena maana. Suomalaiselle
länsipuheelle näyttääkin olevan yhä ominaista jatkuva pelko läntisyyden
menetyksestä.

Kulttuurilla selittämistä vastaan

Maïchen teos on monella tapaa vetoomus kriittisemmän historiakäsityksen
puolesta. Maïche ei tyydy vain kritisoimaan vääristävänä pitämäänsä
länsi-kertomusta, vaan pyrkii myös osoittamaan miten historiaa on mahdollista
ajatella toisin. Hän kysyy, onko historiaa ylipäätään mielekästä ajatella
toisistaan erillisten ja sisäsyntyisiltä ominaisuuksiltaan erilaisten
kulttuurien kamppailuna. Hän havainnollistaa argumenttiaan käymällä läpi
Välimeren historiaa  William ja J.R. McNeillien tunnetuksi tekemän
verkostonäkökulman avulla, painottaen kulttuurisen vuorovaikutuksen
merkitystä alueen rikkaan kulttuuriperinnön muovautumisessa. Toisin kuin
länsi-kertomus antaa ymmärtää, antiikin Kreikan ja Rooman historiaa ei voi
ymmärtää tyhjiössä, vaan se on asetettava laajempien kulttuuristen
kontaktiverkostojen kontekstiin.

Maïchen käyttämä teoreettinen viitekehys on tuttu monesta vastaavasta
länsimaisuuden käsitteen purkamiseen pyrkineestä teoksesta. Esillä ovat muun
muassa kulttuurintutkija Stuart Hall ja kirjallisuudentutkija Edward Said.
Hallin ja Saidin lisäksi Maïche keskustelee kuitenkin myös Suomessa
vähemmän tunnettujen kirjoittajien, kuten libanonilaishistorioitsija Georges
Cormin, kanssa.

Näihin teoreetikoihin viitaten Maïche toteaa länsipuheen olevan
näennäisestä neutraaliudestaan huolimatta aina poliittista ja poissulkevaa.
Se rakentaa hierarkkisia asetelmia ”meistä”, länsimaalaisista, ja
”muista”, ei-länsimaalaisista, joista jälkimmäiset määritellään usein
negaation kautta. Siinä missä me lännessä olemme demokraattisia,
suvaitsevaisia ja rationaalisia, puuttuvat nämä ominaisuudet lännen
ulkopuolelle rajatuilta ihmisiltä: he ovat epädemokraattisia, suvaitsemattomia
ja irrationaalisia. Länsipuhe kannustaa myös ajattelemaan historiaa erillisten
kulttuurien temmellyskenttänä, mikä jättää katveeseen vuorovaikutuksen ja
kanssakäymisen merkityksen.

Maïchen teos purkaakin ansiokkaasti ajatusta toisistaan erillisistä
kulttuuripiireistä, mutta kirjoittajan sitoutuminen postkolonialististen
teoreetikoiden monesti yksioikoisiin historiakäsityksiin jättää hänet
toisinaan kritisoimiensa diskurssien vangiksi. Hänen Euroopasta ja
eurooppalaisesta ajattelusta luomansa kuva on paikoin hivenen
karikatyyrinomainen ja se uusintaa ajatusta monoliittisesta Euroopasta. Hän
esimerkiksi näkee hyvän ja pahan välisen dualismin ”niin sanottuun
länsimaiseen ajatteluun” kuuluvana piirteenä, joka on ollut ominaista
”juutalais-kristilliselle perinteelle” aina zarathustralaisuudesta lähtien
(s. 69). Eikö tässä ole kyse juuri sellaisesta ajattelutraditioiden
kulttuurisiin kehikkoihin ahtamisesta ja länsi-tarinan rakentamisesta, jota
tulisi purkaa, ei pönkittää? Postkolonialististen teoreetikoiden länsimaisen
ajattelun kritiikki rakentuu turhan usein kritisoitujen dualismien ja
vastakkainasetteluiden uudelleen tuottamiselle. Maïche selvästi tiedostaa
ongelman – hän mm. kirjoittaa ”niin sanotusta” lännestä –, muttei
kykene täysin irtaantumaan tästä postkolonialistisen kritiikin
helmasynnistä.

Kohti moninaisempaa suomalaisuutta

Maïche päättää teoksensa vetoomukseen. Hänen mukaansa suomalainen
identiteettikeskustelu tarvitsee päivitystä, sillä se ”ei enää vastaa
2000-luvun tarpeisiin”. ”Tarvitsemme identiteettikeskustelua, jossa
huomioidaan ’suomalaisuuden’ monimuotoinen tausta. […] Talvisodan ajoilta
pohjautuva suomalainen identiteetti on ylittänyt viimeisen käyttöpäivän”,
Maïche täräyttää (s. 196, 198). Suomalainen media ei voi enää olettaa,
että mediankuluttajat ovat vain valkoisia suomalaisia eikä suomalaiskoulujen
historianopetus voi jättää huomioimatta alati moninaistuvaa oppilaskuntaa.
Tarvitaan uudenlaisia, avoimempia tapoja ajatella suomalaisuutta, Maïche
toteaa.

Kysymys siitä, miten sovittaa suomalaisuuden idea yhteen erikielisen,
eriuskoisen ja erimielisen kansan kanssa ei välttämättä ole Suomessa
historiallisesti niin ennennäkemätön kuin Maïche antaa ymmärtää.
Hahmottelihan jo Sakari Topelius paljon luetussa Maamme kirjassaan ymmärrystä
suomalaisuudesta eri heimojen, kansojen ja rotujen kaksikielisenä sekoituksena.
Myytti yhden kulttuurin Suomesta on toki elänyt vahvana etenkin
sotienjälkeisessä Suomessa, mutta käsityksillä moninaisemmasta
suomalaisuudesta on pidempi historia kuin usein esitetään. Tämän historian
tunnistaminen voisi edesauttaa Maïchen peräänkuuluttamaa monimuotoisemman
suomalaisuuden rakentamista myös omassa ajassamme.

Muutamista kriittisistä huomioistani huolimatta pidän Maïchen teosta
terävänä ja äärimmäisen tervetulleena väliintulona suomalaisiin
keskusteluihin lännestä. Maïche painottaa läpi teoksensa, ettei hän halua
ottaa kielipoliisin roolia. Hän ei halua poistaa lännen käsitettä
suomalaisen poliittisen debatin sanastosta, vaan peräänkuuluttaa
kriittisyyttä ja hienovaraisuutta käsitteen käyttöön. Lännen käsite
saattaa olla käyttökelpoinen esimerkiksi kansainvälisestä politiikasta
käydyissä keskusteluissa, mikäli se vain määritellään tarkasti ja sen
taustalla olevaan historialliseen kontekstiin suhtaudutaan kriittisesti.
Maïchen teos tekee selväksi, mitä ongelmia ylimalkaiseen länsi-tarinaan
liittyy. Teosta voi suositella lämpimästi muun muassa toimittajille,
opettajille ja muille tästä ajankohtaisesta aiheesta kiinnostuneille.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/