[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Siirtolaisia vai turvapaikanhakijoita, kriisi vai haaste?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Elo, Simon; Luukkanen, Arto; Grönroos, Simo: Siirtolaiskriisi - Puheenvuoroja
muuttoliikkeen syistä ja seurauksista. Suomen Perusta, 2015. 94 sivua.


Siirtolaisia vai turvapaikanhakijoita, kriisi vai haaste?
---------------------------------------------------------

Perussuomalaisilta odottaisi vihdoinkin omintakeista ja radikaalia vaihtoehtoa
eurooppalaisen ulkomaalaispolitiikan vararikolle, mutta joko asiantuntemus tai
rohkeus ei siihen vielä riitä. Kolmen kirjoittajan pieni pamfletti esittää
vain osan kysymyksistä ja hakee ponnettomasti satunnaisia vastauksia. Toivoa
sopii, että maahanmuuttokriitikotkin innostuisivat miettimään ilmiöiden
eettisiä, historiallisia ja turvallisuuspoliittisia ulottuvuuksia
perusteellisesti, ja että tämä yritys olisi vasta avaus syvällisemmälle
julkiselle keskustelulle.

Kun 1970-luvulla kiinnostuin politiikasta, asiaan kuuluivat pamfletit. Myös
keskustelu EU-jäsenyydestä näkyi 1990-luvulla ohuina suorasukaisina
kirjasina, enimmäkseen vastavirtaan. Ei ehkä pitäisi yllättyä siitä, että
elämme jälleen viriävän pamflettikirjallisuuden aikana. Aiheena on nyt tuore
”siirtolaiskriisi”, jonka nimi ottaa jo kantaa itse asiaan. Kustantajana
esiintyvä ajatuspaja ”Suomen Perusta” paljastaa sekin puoluetaustan.

Onkin jo korkea aika, että perussuomalaiset esittäisivät helpon kritiikin
jatkoksi kunnon ratkaisuja – juuri siinä on ollut toistaiseksi hiljaista,
joko perussuomalaisten poliittisen kokemattomuuden tai asenteellisuuksien takia.
On sääli, ettei keväällä 2015 muodostetussa hallituksessa perussuomalaisten
johto halunnut ottaa vastuuta sisäministeriöstä. Tätä kirjasta voisi
pitää  Perussuomalaisten ulkomaalaispolitiikan kisällinnäytteenä. Se
jakautuu kolmen eri kirjoittajan lukuihin, mutta asioita ei kuitenkaan esitetä
kattavasti ja järjestelmällisesti.

Simon Elo huomauttaa ensin aivan oikein, että Suomeen ei ole tullut TV:stä
tuttuja syyrialaisia perheitä, vaan irakilaisia nuoria miehiä (s. 9). Hän
kuitenkin olettaa Turkille kiukuttelevaan Alan Salehzadehiin viitaten, ettei
Turkki olisi aiemmin päästänyt turvapaikanhakijoita alueensa kautta
Eurooppaan (s. 11). Elo voisi kysyä Salehzadehilta, mitä kautta sitten
irakilaiset ja iranilaiset turvapaikanhakijat ja kiintiöpakolaiset tulivat
Suomeen jo 1990-luvulla? Elo on kovin optimistinen siinä, että syksyn 2015
turvapaikanhakijoiden ”palautus on lähestulkoon varma” (s. 13) –
tätähän hallituskin on toiveikkaasti hokenut, mutta mahtavatko
hallinto-oikeudet olla samaa mieltä? Hallituspuolueen kansanedustajalle kuuluva
optimismi ilmenee myös siinä, että ”alkusyksyn” ennuste 50 000:sta
turvapaikanhakijasta ei toteutunutkaan (s. 12) – todellisuudessa jo sitä
ennen oli esitetty ennuste 30 000-35 000:sta turvapaikanhakijasta, mikä lopulta
osui yllättävän oikeaan, mutta sen jälkeen osattiin vain arvailla.
Poliitikkojen olisi syytä mitoittaa resurssit riskien mukaan eikä
toiveikkaasti alimitoittaa ja kuvitella, että joku osaisi oikeasti
tieteellisesti ennustaa turvapaikanhakijoiden liikkeitä riittävän pitkällä
varoitusajalla.

Arabimaiden todellisuus kadoksissa

Elo tekee sinänsä järkeviä ehdotuksia: turvapaikkahakemuksia pitäisi
käsitellä jo Euroopan ulkorajoilla (s. 21) ja humanitaarisen maahanmuuton
painopistettä siirtää kiintiöpakolaisten valintaan (s. 23), jolloin Suomeen
pääsisivät myös naiset ja lapset, jotka eivät tuhlaa rahojaan ja vaaranna
henkeään rikollisten ihmissalakuljettajien kyydissä. Mutta miksei Elo ehdota
viisumien myöntämistä Suomessa jo olevien ja nuhteettomasti oleskelleiden
syyrialaisten perheenjäsenille, sukulaisille ja ystäville? Sen sijaan Elo
syyttää rikkaita arabimaita siitä, etteivät ne ota vastaan
turvapaikkahakemuksia, vaan myöntävät turvapaikkaa tarvitseville viisumeja ja
työlupia (s. 23). Elo ei selvästikään tunne arabimaiden todellisuutta, vaan
kehtaa väittää, etteivät olot Irakissa ja Libyassa olisi kohentuneet
kansainvälisten sotilaallisten interventioiden ansiosta (s. 25), ja että
Venäjä taistelisi Syyriassa ”Islamilaista valtiota” (Dä’esh, engl.
ISIS/ISIL) vastaan (s. 26) – ilmeisesti hänelle riittää Venäjän sana
siitä, että se niin tekee.

Arto Luukkanen on hyvin perehtynyt Venäjän historiaan, mutta samaa ei voi
sanoa hänen mielikuvistaan Lähi-idän historiasta. Luukkasenkin mukaan
maahanmuutto Irakista ja Afganistanista johtuu – tässä nämä kirjoittajat
jakavat islamistien historiankäsityksen – amerikkalaisista (s. 55), kuinkas
muuten. Keitä sitten olivat ne irakilaiset ja afgaanit, joita tuli Suomeen jo
1980-luvulla? Luukkanen syyttää sisäministeri Petteri Orpoa jostain syksyllä
2015 esitetystä puheesta, joka johdatti ”tulijoiden tulvaa Suomeen päin”
(s. 58). Juuri tästä kohtaa puuttuu lähdeviite. Luukkasen luvun viisain
huomio on se, ettei Suomella tietenkään ole ”vastuuta” maailman
ongelmista, joita se ei ole ollut aiheuttamassa (s. 52-53). Poliitikkojen
olisikin syytä muistaa, ettei ”solidaarisuus” käänny suomessa
”vastuuksi” vaan ”yhteisvastuuksi”, jossa vapaaehtoisesti jaetaan muiden
vastuita.

Maahanmuuttojen pitkä historia

Kirjoittajista perehtynein aiheeseen on Simo Grönroos, joka aloittaa ajatuksia
herättävällä vertauksella kansainvaelluksiin (s. 63-64). Tätä olisi voinut
jatkaa kysymällä, onko maailmanhistoriassa ollut paljoakaan sellaisia
aikakausia, jolloin ihmiset eivät olisi vaeltaneet paikasta toiseen? Geneven
pakolaissopimus (1951) tehtiin aikana, jolloin maailmassa oli poikkeuksellisen
terävät valtiolliset rajat ja monissa maissa liikkuvuutta säänneltiin
sisäisillä passeilla; muuttoliikettä siirtomaihin ja siirtomaista ei
mielletty kansainväliseksi. Kenties nyt ollaan vain palattu normaalimpiin
oloihin?

Grönroos tähdentää, että maahanmuuttajien mahdollinen hyödyllisyys riippuu
näiden laadusta (s. 67); joidenkin maiden kansalaisten työllisyysaste on vain
kolmannes Suomen ja naapurimaiden kansalaisten työllisyysasteesta (s. 70);
raiskaustilastoissa on tunnetusti kymmenkertaisia eroja (s. 81). Grönroos
varoittaa maahanmuuton tuovan myös lähtömaiden riitoja uusiin kotimaihin (s.
81) ja hän olisi toki voinut mainita myös terrorismin. Onhan niin, että
islamistiterroristit tappavat nimenomaan kotimaidensa muslimeja, eikä
niinkään eurooppalaisia.

Liian maltillinen pamfletiksi?

Toisaalta on niinkin, että Eurooppa on vienyt terrorismia Lähi-itään eikä
päinvastoin. Grönroosilla on kuitenkin islamofobinen kuvitelma, jonka mukaan
uskonnollinen suvaitsevaisuus, naisten tasa-arvo ja vähemmistöjen kohtelu
olisivat jotenkin kristillisiä hyveitä (s. 83-84). Tässä auttaisi Euroopan
historian ja kirkkohistorian opiskelu. Vielä sata vuotta sitten juutalaisetkin
pelkäsivät kristittyjen pogromeja ja pakenivat niitä muslimien suojiin.

Kirjanen on pamfletiksi asiallinen ja maltillinen, mikä ei välttämättä ole
sille eduksi – kun todellisuudessa kansa on voimakkaasti kahtia jakautunut.
Miten saadaan aikaan avointa ja hedelmällistä keskustelua, jos kumpikin
osapuoli välttelee arimpia aiheita?

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/