[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kaikuja ajalta, jolloin vielä puolusteltiin turvapaikanhakua

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Bloigu, Katja: Laittoman rajalla. Books on Demand GmbH (omakustanne), 2014. 333
sivua.


Kaikuja ajalta, jolloin vielä puolusteltiin turvapaikanhakua
---------------------------------------------------------

Katja Bloigun kirja laittomasta maahanmuutosta lukuisine yksityiskohtineen ja
seitsemän turvapaikanhakijoiden haastatteluineen on hyvä puheenvuoro, mutta ei
tietenkään lopullinen totuus. Vaikka sille on nykyisin helppo puistella
päätään, se edustaa ulkomaalaispolitiikan humanistis-idealistista
näkökulmaa, joka oli vallalla vielä kesällä 2015. Nyt kirjan voi jo tulkita
historialliseksi, mutta pohjimmiltaan samat kysymykset ovat yhä vailla
kestäviä vastauksia. Suomen ja muidenkin Euroopan maiden haparoivat
ratkaisuyritykset eivät vielä kanna kauas ja olisi toivottavaa, että Bloigun
kaltaiset älykkäät kriitikot jatkaisivat avoimesti totuuden etsimistä omista
lähtökohdistaan, vaikkeivät ne enää olisikaan muodissa tai edes
poliittisesti korrekteja.

Kun kulttuurintutkija kirjoittaa blogissaan: ”Toisaalta tulla Leitzingerin
lyttäämäksi on arvo sinänsä, sitä tässä itsekin odottelen.”
(1.1.2015), niin tokihan velvollisuuteni on ryhtyä toimeen. Häpeäkseni joudun
kuitenkin tunnustamaan, että Katja Bloigun kirjan lukeminen kesti vuoden, eikä
se suinkaan johtunut pelkästään kirjan alun raskaasta tietosisällöstä.
Tänä aikana kirja ehti saada odottamatonta historiallista arvoa, sillä niin
nopeasti ulkomaalaispoliittinen keskustelu on muuttunut. Bloigu saattoi vielä
pahoitella, että ”meillehän ei saavu juuri ketään” (s. 42) ja arvostella
kaikkia tieteellisiä menetelmiä alaikäisiksi ilmoittautuneiden
turvapaikanhakijoiden iän määrittämiseksi (s. 132-133). Tänä päivänä
puhutaan ”partalapsista”, eikä enää oleteta, että he puhuvat aina totta.
Toisin kuin Bloigu väittää (s. 133), pitkälti yli 30-vuotiaat
turvapaikanhakijat ovat tunnustaneet, etteivät olekaan alaikäisiä. Bloigun
mukaan ”feikki-turvapaikanhakijoita on Suomessa vähän” (s. 141), mutta
moni muu voisi todistaa toisin.

 

Mutta olipa kerran aika, jolloin Euroopassa uskottiin turvapaikanhakijoiden
enemmistön vilpittömyyteen ja vuoden 1951 pakolaissopimuksen kirkasotsaiseen
soveltamiseen aina hakijoiden eduksi, kustannuksista piittaamatta. Siinä
taruajassa Bloigu työskenteli vastaanottokeskuksessa (2009) ja kirjoitti
kirjansa (2012), jossa hän uljaasti vetoaa ”tilastofaktoihin” (s. 324).
Silloin ei kuitenkaan pitäisi väittää, että UNAMA olisi raportoinut vuoden
2010 alkupuolen Afganistanista ”3269 siviilien kuolemaa” (s. 98) tai että
Turkissa ei kurdin olisi ollut mahdollista päästä valtion virkaan (s. 320).
Oikeasti siviiliuhreista 1271 kuoli, loput haavoittuivat. Ja jos epäilee, ettei
Maahanmuuttoviraston maatietopalvelu olisi koskaan kuullutkaan Kuwaitin
bidooneista (s. 129), niin olisi voinut kysyä ja olisin mielelläni
lähettänyt jo 1990-luvulla tehdyn selvityksen aiheesta. Ei todellakaan pidä
paikkaansa, että EU:ssa ”jokainen tutkija omassa nurkassaan kussakin
jäsenmaassa” tuottaisi erilaista maatietoa (s. 128), vaan kyllä sitä on
aina vertailtu ja todettu yllättävän yhdenmukaiseksi. Lähteetkin ovat
pitkälti samat, mitä itse pitäisin suorastaan riskinä.

 

Bloigu ihailee KHO:n surullisenkuuluisaa päätöstä maaliskuulta 2011, jolla
”KHO totesi asiakkaan olevan kotoisin piirikunnasta, johon ei voi palauttaa
turvallista reittiä.” (s. 139) Päätös löytyy internetistä ja jos viitsii
lukea myös Maahanmuuttoviraston argumentit, niin täysin turvallinen
vuoristotie olisi olemassa, mutta sitä ei vain yleensä käytetä, koska
paikallinen väestö mieluummin säästää muutama tuntia ajamalla mukavampaa
valtatietä, vaikka sillä on pieni riski ajaa tienvarsipommiin tai yöaikaan
kapinallisten tiesulkuun. Kukaan ei ole esittänyt ”faktatietoa” siitä,
kuinka usein näin ikävästi on käynyt (Kabulissa haastattelemani liikemies
oli ajellut valtatietä edes takaisin kohtaamatta kertaakaan vaikeuksia), mutta
liikennemääristä päätellen on vaarallisempaa ajaa kolari tai ensilumella
– mitenköhän KHO suojelisi kielteisen päätöksen saaneita
turvapaikanhakijoita näiltäkin uhkilta? Kun tiellä tapahtui vuonna 2015
sieppauksia ja murhia, paikallinen väestö järkyttyi ja vaati hallitusta
turvaamaan paremmin valtatietä, jolla aiemmin oli ollut turvallista liikkua!
Ilmeisesti KHO oli unohtanut kertoa afgaaneille, että sillä oli parempaa
tietoa liikenneturvallisuudesta.

 

Bloigu olettaa Suomella jo olevan palautussopimukset Afganistanin ja Irakin
kanssa (s. 141). Hän uskoo kritiikittömästi turvapaikanhakijoiden
kertomuksiin rekkamatkoista Venäjältä (s. 18), käyttää Ruotsin
maahanmuuttovirastosta englanninkielistä nimeä (s. 122) ja unohtaa
”Azerbaijanin” sekä ”tsetseenien” oikeinkirjoituksen (s. 48), mutta
muuten kirja on hyvää suomea ja sisältää paljon tietoa.

 

Suurin ongelma on teoriapohjassa. Enkä tarkoita vain löyhiä viittauksia
Lockeen (s. 316), Milliin (s. 289 ja 316) ja Kantiin (s. 318), joiden filosofian
selittämiseen jopa oma kirjani ”Liberalismin juuret” (1993) olisi ehkä
ollut autenttisempi lähde kuin Ele Alenius – ja jos viitteenä on ”Locke
1960”, ”Mill 1971” ja ”Kant 1949” (s. 327), niin kannattaisi ehkä
lukaista edes nämä klassikkosuomennokset. Silti voi olla vaikea perustella
sitä, että vapaan maahanmuuton (uuden kotimaan valinnan) pitäisi olla yhtä
lailla perusoikeus kuin maastamuuton (s. 63). Ehkäpä ero johtuu siitä, että
maastamuutto (esimerkiksi pako Pohjois-Koreasta) on ”negatiivinen” oikeus
(vapautta jostakin) kun taas maahanmuutto (mukavimman turvapaikkamaan shoppailu)
on ”positiivinen” oikeus (valtaa johonkin)… Mutta eipä kovin moni ole
käyttänyt ulkomaalaispolitiikkamme etsikkoaikaa aiheen syvälliseen
pohtimiseen, sekä eettisesti loogisten että taloudellisesti ja poliittisesti
kestävien ratkaisujen hakemiseen.

 

Kirjan julkaiseminen omakustanteena on aina kunnioitettavaa. Bloigun puheenvuoro
voi vaikuttaa toivottoman vanhentuneelta, mutta se on arvokas vähintään
ajankuvana. Syksyllä 2014 voitiin tosiaan valittaa, ”kuinka vähän on
muuttunut kahdessa vuodessa” (s. 332), mutta tutkijoiden ja poliitikkojen
lyhytmuistisuus on ikuinen vitsaus. Kirjan 3. luvun haastattelut ovat arvokkaita
turvapaikanhakijoiden näkökulmia ja 4. luku sisältää hyviä huomioita
kotouttamisen haasteisiin. Kirjassa on kaikkiaan viisi lukua, joista jokaisessa
oma lähdeluettelonsa. Voin vain toivoa, ettei kirjoittaja tästä
”lyttäämisestä” lannistu, vaan yrittäisi ennakkoluulottomasti ja
vuoropuhelun kautta hakea aivan uudenlaisiakin vastauksia kysymyksiin, jotka
todellakin kaipaavat radikaalista uudelleen arviointia.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/