[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Enemmän kuin rakkaustarina

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja. WSOY, 2016. 590 sivua.


Enemmän kuin rakkaustarina
---------------------------------------------------------

Iltapäivälehdet ovat esitelleet Presidentti ja toimittaja -teoksen pitkälti
nuoren Maarit Tyrkön ja vanhenevan Urho Kekkosen rakkaustarinana. Sitä se toki
yhtäältä onkin, mutta ennakkoluuloton ja sensaationnälkänsä unohtava
lukija saa kirjasta irti huomattavasti enemmän. Millaista oli presidentin arki,
kun läsnä oli vain lähipiiri? Milloin hän havaitsi, ettei ollut korvaamaton
ja valmistautui luopumaan virastaan? Kirjassa valottuu ennen kaikkea
yksityiselämä, mutta myös kamppailu valtiomiehen velvollisuuksien ja omien
toiveiden välillä. Myöskään syksyn 1981 dramaattisia tapahtumia ei ole
aiemmin kuvattu näin tarkasti ja läheltä nähtyinä.

Presidentti ja toimittaja -kirja alkaa siitä, mihin kaksi vuotta sitten
ilmestynyt Tyttö ja nauhuri -teos Urho Kekkosen ja hänen ystävänsä Maarit
Tyrkön saatteli. Kekkonen on valtansa huipulla – nykynäkökulmasta häntä
voisi pitää milteipä yksinvaltiaana, sillä 40 vuotta sitten presidentin
valtaoikeudet olivat huomattavasti nykyistä laajemmat, eikä Kekkonen kaihtanut
käytellä niitä. Tyrkkö tekee nousujohteista uraa: ensin Suomen
Kuvalehdessä, josta hänet houkutellaan uudistuvaan Uuteen
Suomeen.Lehtityönsä ohella hän vetää lukijamatkoja ja toimittaa
yhteistyössä Keijo Korhosen kanssa UKK:n kirjekokoelmaa (Kirjeitä myllystäni
1-2,Otava 1976). Kekkonenhan oli tunnetusti sanavalmis mies ja tarttui
sypäkästi kynään etenkin erilaisia epäkohtia havaitessaan.

Tyrkkö ja Kekkonen ovat tavanneet toisensa muutamia vuosia aikaisemmin, ja
maaliskuun 1976 lopulla kirjoittamassaan kirjeessä Kekkonen kertoo olevansa
”hullumaisesti rakastunut ystävyyteemme”.

”Kerro arkipäivästä, kuvaa vapaa-aikaa”

Suunnilleen noihin aikoihin, siis 1970-luvun puolenvälin jälkeen, presidentti
antaa Tyrkölle tehtävän: ”Kirjoita minusta kirja ihmisenä.” Lisäksi
hän saa neuvon esittää valtiomies tämän tekojen kautta, kertoa arjesta,
kuvata vapaa-aikaa.

Tyrkkö on noussut nopeassa tahdissa presidentin lähipiiriin: hänen
mukanaolonsa kalamatkoilla ja hiihtoretkillä on jo tuolloin enemmän sääntö
kuin poikkeus. ”Meijän porukka” johon kuuluvat presidentin lääkärin
Rikhard ”Rikke” Sotamaan lisäksi ikiystävä, kauppaneuvos Kalle Kaihari
sekä vuorineuvos Kauko Rastas ynnä mainittujen herrojen puolisot, on ottanut
nuoren naisen mukavasti vastaan, vaikka tämä kävisi ikänsä puolesta
useimpien Kekkosen kavereiden tyttäreksi. Presidentillä ja hänen uudella
ystävällään on ikäeroa miltei 50 vuotta.

Myös adjutanttien ja turvamiesten suhtautuminen näyttää olleen mutkatonta.
Tyrkön ja Kekkosen läheinen suhde toisaalta helpotti heidän työtään, koska
Tyrkkö oli ikään kuin ”keittiönovi”, jonka kautta asioita saattoi
valmistella. Toisaalta se merkitsi joissakin tilanteissa ylimääräistä
vaivannäköä ja ajomatkoja. Kaksikko matkusti yhdessä harvoin; esimerkiksi
Laukaaseen Kekkosen ystäväpariskunnan Sotamaitten luo mentäessä toinen
saapui Jyväskylään iltapäivä-, toinen iltakoneella.



Kuva: "Seurasin presidenttiä usein hänen henkilääkärinsä,
lääkintöneuvos Rikhard Sotamaan kotiin Laukaaseen. - - Kerran Rikke onnistui
nappaamaan harvinaisen halauskuvan. Olen siinä isän tyttö. - -" (kuva on
vuodelta 1976, kirjan kuvitusta.)

Presidentti ja toimittaja perustuu materiaaliin – puheisiin, muistiinpanoihin,
lehtileikkeisiin ym. – jota Kekkonen 1970-luvun loppuvuosina toimitti
Tyrkölle elämäkertaansa varten tai arkistoitavaksi. Presidentin
henkilökohtaisia kirjeitä siteerataan paljon, samoin Tyrkön omaa
päiväkirjaa. Välillä vilahtaa UKK:n (jota Tyrkkö kutsuu UK:ksi) omakin
päiväkirja.

Keskeisiin lähteisiin kuuluu myös Maarit Tyrkön pitämä puhelinpäiväkirja,
jollaista ilmeisesti moni muukin toimittaja piti aikana, jolloin puhelin (siis
kodin tai toimituksen lankapuhelin!) kuului journalistin tärkeimpiin
työkaluihin. Nekin keskustelut, joita ei nauhoitettu, oli tavalla tai toisella
dokumentoitava; Tyrkkö näyttää tehneen muistiinpanoja puhelimessa erittäin
aktiivisesti ja tarkasti.

Haastattelunauhoja hänellä on sadoittain. Niillä puhuvat sekä presidentti
itse että lukuisat hänen nyt jo edesmenneet aikalaisensa. Jotkut nauhat
syntyivät hieman diskreeteissä tilanteissa; presidentin johdolla käytyjen
hallitusneuvottelujen päätymisestä nauhalle tietää ainoastaan presidentti
ja hänen tehtävään komentamansa toimittaja (sekä hovimestari, joka on
avustanut nauhurin piilotuksessa).

Kirjan sivuilla eletään nimenomaan arkea, jota Kekkonen ja Tyrkkö taivaltavat
vähän kuin käsi kädessä – joskin aikalaisista vain harvat pääsevät
näkemään heidät tuollaisessa tilanteessa. Virallisesti Maarit Tyrkkö on
Urho Kekkosen kirjallinen avustaja; kirjoja syntyy muutamassa vuodessa
puolenkymmentä ja koska presidentin kansliassa ei tuolloin vielä ole
varsinaista tiedottajaa, näppärä ja aikaansaapa nainen saa Tamminiemessä
mitä moninaisimpia tehtäviä puheiden valmistelusta joululahjalistan tekoon ja
kuvausavustajana toimimiseen.

Kirjan kansikuvan on legendaarinen lehtikuvaaja Kalle Kultala – presidentin
hovikuvaajaksikin joskus mainittu – napannut tilanteessa, jossa kuvausta
sivusta seurannut Tyrkkö ryntäsi suoristamaan presidentin solmiota.



Kuva: Kekkonen Maarit Tyrkkö ja solmio. Kuva Kalle Kultala. Kirjan kuvitusta.

Kuvaa ei missään tapauksessa pitänyt päästää julkisuuteen; sen
ilmaantuminen Kultalan näyttelyyn oli shokki. Myös kesällä 1977 ilmestyneen
Eeva-lehden kansiteksti ”UKK:n uskottu nainen” sai kaksikon haukkomaan
henkeään, vaikka se oli juuri tuolloin mitä totuudenmukaisin.

”Minä rakastan Sinua. En muita.”

Koska Kekkonen omien sanojensa mukaan luottaa Tyrkköön siinä missä
itseensäkin, hän tekee tästä uskottunsa lähes asiassa kuin asiassa. Tyrkkö
ottaa kopioita salaisista muistioista ja kuulee virkanimityksistä jo niiden
valmisteluvaiheessa, ennen asianosaisia. Ehtona tietysti on, että näistä
keskusteluista ei hiiskuta ulkopuolisille.

Presidentin Tamminiemen puhelimessa on 10 suoraa linjaa: kansliapäällikkö
Perttunen, pää- ja ulkoministerit, eduskuntatalo, Kultaranta ja
presidentinlinna, lisäksi puhelinuutiset sekä parhaat ystävät Rikke Sotamaa
ja Kustaa Vilkuna. Painikkeen T takana on Maarit Tyrkön kotinumero – eikä se
näy puhelimessa kuten muut.

Kuuden-seitsemän yhteisen vuoden aikana kaksikko soittaa toisilleen kuin
seurusteleva pariskunta ainakin: toivottaa hyvät huomenet ja hyvät yöt,
kertoo päivänsä tapahtumista, sopii tapaamisista, kommentoi tv-ohjelmia ja
yleistä maailmanmenoa. Tamminiemen henkilökunta tottuu siihen, että ellei
lounaalla (jota Kekkonen kutsuu aamiaiseksi), päivällisellä tai iltateellä
ole virallisia vieraita, Maarit Tyrkkö saattaa piipahtaa. Useimmiten toki
isännän kutsumana, mutta välillä omastakin aloitteestaan.

Seitsemänkymmenluvulla sähköpostia ei ole vielä keksitty ja
kaukopuhelinyhteydet ovat kehnonpuoleisia, etenkin ulkomaille. Kun Maarit
Tyrkkö lähtee matkoille, hän jättää Kekkoselle ruutuvihon, johon on
merkinnyt matkaohjelmansa. Tyhjät sivut UK täyttää kertomalla omien
päiviensä kulusta – ja ikävästään.

Hetkittäin kirjan lukija tuntee itsensä melkoiseksi tirkistelijäksi. Osa
presidentin kirjeistä on sellaisia, että ne on kiistatta kirjoittanut korviaan
myöten rakastunut mies. Hänellä on ”mielitietty aina mielessä” ja hän
toivoo, että ”monipuolinen kosketus välillämme säilyy ja syvenee”. Kun
hän toteaa, että ”Minä rakastan sinua. En muita” on viittaus ilmiselvä.
Kyseessä on ”idän ihme” eli Suomen Moskovan-suurlähettilään puoliso
Anita Hallama. Hänen ja Kekkosen suhde on ollut pitkään ns. julkinen
salaisuus. Eikä Hallama halua lopettaa suhdetta, vaikka uumoilee että toisen
osapuolen tunteet ovat jäähtyneet ja kääntyneet muualle. Kirjan mukaan hän
pyrkii myös hyötymään Kekkosesta taloudellisesti ja sorkkimaan
suurlähetystön asioita vähemmän diplomaattisella tavalla.

Tyrkkö on kertomansa perusteella toista maata: hän tyytyy elämään
näkymättömissä, vaikka huokailee päiväkirjalleen, ettei saa näyttää
tunteitaan eikä edes julkisesti kokea niitä. Koskettava on kirjeessä esiin
nouseva toive lapsesta; 1970-luvulla kolmikymppisellä naisella alkoi olla jo
kiire äidiksi, jos elämässään sellaiseksi meinasi. (Tyrkön omien kirjeiden
mukanaolo selittyy sillä, että Kekkonen palautti saamansa kirjeet
lähettäjälle arkistoitaviksi.)

”Lyhyt on ollut yhteisen vaelluksemme juoksu.”

Kekkosen kesäkuussa 1977 kirjoittamaan kirjeeseen sisältyvä lause on
itseään toteuttava ennuste. Ystävykset ovat toki pohdiskelleet ikäeroaan
sekä kirjeissä että kahdenkeskisissä keskusteluissa, ja Kekkonen toteaa
että joko Tyrkkö on tullut maailmaan liian myöhään tai hän itse liian
aikaisin. Isällinen huolenpito häivähtää: Kekkosen mielestä Tyrkön
pitäisi ”etsiä joku joka pitäisi hänestä huolta”.

Toisin käy: kun presidentin terveys alkaa dramaattisella tavalla ja nopeasti
heikentyä, huolenpitäjä onkin Maarit Tyrkkö.

Kirjan viimeiset parisataa sivua ajoittuvat vuosiin 1980–1981 ja vaikka osa
niiden sisältämistä asioista on ollut entuudestaan tunnettuja, läheltä
koettuina ne saavat aivan eri valaistuksen ja mittasuhteet. Ne myös panevat
kysymään, miten pitkälle ihminen on valmis venymään
velvollisuudentunnossaan tai mihin kaikkeen voi ryhtyä rakkauden tähden.

Kekkonen on saanut ensimmäisen sairauskohtauksensa jo 1976 (joidenkin tietojen
mukaan 1973); silti hän on suostunut ehdokkaaksi vuoden 1978
presidentinvaaleihin. Ne ovat näytösluontoiset, varteenotettavaa haastajaa ei
ole. Seuraavan vuoden puolella presidentti alkaa itse epäillä jaksamistaan ja
tuntee itsensä leipääntyneeksi. ”Jos pääsisin tästä nykyisestä
hommastani eroon ja uuteen vaativaan jobiin, ehkä se piristäisi”, hän
toteaa maaliskuun 1979 alussa. Saman vuoden elokuussa hän pohtii, miten virasta
voisi erota tyylikkäällä tavalla, ja mitä ulkomaillakin siitä sanottaisiin.

Journalisti- ja poliitikkopiirit kuhisevat. Presidenttipeli käynnistyy, ja
koska Maarit Tyrkön asema UK:n lähipiirissä tiedetään, myös Ahti
Karjalainensoittaa hänelle uteliaana, samoin muutama muu suomalaisvaikuttaja.
Joulukuussa 1980 Kekkonen sairastuu muka flunssaan; lyhyen levon jälkeen hän
palaa tehtäviinsä. Niistä hän ei halua luopua, ilmoittaapa vain ettei
osallistu presidenttipeliin.

Vuoden 1981 alussa Kekkonen nousee vielä suksille, mutta kilometrejä ei kerry
enää muutamien vuosien takaiseen tahtiin. ”Hiihattaminen” on kalastuksen
ohella ollut harrastuksista tärkein. Lukemista ja kirjoittamista hän ei
ilmeisesti harrastuksiksi laske, vaan ne ovat mieluisa osa työtä. Oman
muistelmasarjan ensimmäistäkään osaa presidentti ja hänen kirjallinen
avustajansa eivät hyvistä yrityksistään huolimatta saa valmiiksi;
Vuosisatani I (Otava 1981) ilmestyy vasta kun toimeen tarttuu haamukirjoittaja
Paavo Haavikko.



Kuva: "Kuva Kultarannan kesästä 1980 ja metsämansikoista on minulle rakas."
(kirjan kuvitusta.)

Kakkososaa tuohon sarjaksi aiottuun muistelmakirjaan ei tule, ja ykkösenkin
ilmestyessä päähenkilö on vain varjo entisestään. Aika ja paikka sekoavat,
ruoka ei maistu, uni ei öisin tule, elokuisella Islannin-matkalla presidentti
on väittänyt olevansa panttivankina vieraalla maalla. Maarit Tyrkkö, tuohon
aikaan Weilin+Göösin kirjallinen johtaja, yrittää päivisin hoitaa omaa
vaativaa työtään. Yöt kuluvat Tamminiemessä, jossa muutaman vapaaehtoisen
porukka päivystää vuorokauden ympäri. Tehtävää ei helpota portilla
seisova toimittaja- ja valokuvaajalauma. Turvamiehet kuskaavat Tyrkköä Saabin
takapenkille piilotettuna; jonakin iltana hänet viedään taloon pyykkikorissa
kellarin ikkunasta. 

Seitsemän opettavaista vuotta

Eräänä iltana Kekkonen ei enää tunnista ystäväänsä – eikä juuri
ketään muutakaan. Hän on jäänyt sairaslomalle syyskuun 1981 alussa, ja
lokakuun lopulla hän ilmoittaa eroavansa virastaan. Erokirjeen liitteenä on
hänen henkilääkäreidensä Erkki Kivalon ja Pentti Halosen kirjoittama
lääkärintodistus verenkiertojärjestelmän vajaatoiminnasta.

Nämä dokumentit ovat mukana Maarit Tyrkön kirjassa, samoin pitkät, vuosina
1991 ja 2006 nauhoitetut haastattelut, joissa presidentin viimeisinä vuosina
ystävystyneet Erkki Kivalo ja Maarit Tyrkkö keskustelevat Kekkosen
terveydentilasta ja hänen hoidostaan.

Paitsi presidentille, Erkki Kivalo antoi neuvoja myös Maarit Tyrkölle.
Dramaattisena syksynä hän kehotti päästämään irti ja jatkamaan elämää
muualla, koska presidentin hyväksi ei ollut enää mitään tehtävissä.
Tyrkkö tekee työtä käskettyä. Marraskuun lopussa hän kuitenkin pyytää
audienssin Tamminiemeen – presidentin poika Matti Kekkonen myöntää niitä
erittäin kitsaasti – ja saa vierailun lopuksi sanotuksi vain: ”Kiitos!”

Helmikuussa 1982 hän kirjoittaa vielä kerran ystävälleen, kertoo menneensä
naimisiin ja kiittää seitsemästä ”onnen ja opin, työnilon ja
puurtamisen” vuodesta. Kirje jää lähettämättä; se putoaa päiväkirjan
välistä kun Maarit Huovinen ryhtyy järjestelemään vanhoja papereitaan ja
suunnittelemaan kirjaa vuosistaan UK:n rinnalla.

Mitä tämä kolme vuosikymmentä Kekkosen kuoleman jälkeen ilmestynyt kirja
lukijalleen antaa? Paitsi siis tämän iltapäivä- ja aikakauslehtien paljaaksi
kaluaman erikoisen rakkaustarinan? Ja tähän mennessä tarkimman kuvauksen
siitä, mitä Tamminiemessä ja sen ympärillä tapahtui syksyllä 1981?

No, ainakin monipuolisen, intiimin perspektiivin vallan kammareihin.
Keskushenkilönä on luonnollisesti presidentti, mutta samalla valottuvat hänen
lähipiireihinsä kuuluvat toimijat niin työssään kuin ennen kaikkea
yksityiselämässään. Mukana on poliitikkoja ja talouselämän edustajia;
etenkin idänsuhteita hoitaessaan he marssivat yhtä jalkaa.

Kirjasta näkyy myös, miten moni asia 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun
Suomessa oli toisin kuin nyt. Esimerkiksi: se oli maa, jossa
lehdistönvapaudesta huolimatta vallitsi vahva sensuuri. Kun presidenttiä
kuvattiin epäedullisessa yhteydessä (vuoden 1977 Islannin-matkalla veteen
pudonneena eikä ehkä ihan selvin päinkään), kuvan julkaiseminen
kiellettiin. Poliittinen ja muu kirjoittelu oli kilttiä, usein liiankin
kilttiä; syksyn 1981 Tamminiemen pesänjakajat -kirja taisi murtaa monta tabua.
Sosiaalisessa mediassa ei huudeltu puskista, koska somea ei ollut. Ja niin
edelleen.

Siispä: kirjaa kannattaa ehdottomasti lukea muuten kuin sen 15-sivuisen
henkilöhakemiston ihmisiä tekstistä bongaillen. On hyvä muistaa, että
syksyn 1981 jälkeen presidenttikaudet rajoitettiin kahteen, ja jo Mauno
Koivisto (josta Kekkonen ei erityisemmin pitänyt etenkään sen jälkeen, kun
hän ei saanut jääräpäisen pääministerin hallitusta kaatumaan keväällä
1981) alkoi tasaisin välein, omasta aloitteestaan, esittää julkisuuteen oman
lääkärintodistuksensa.

Historiadokumenttina teos on ainutlaatuinen. Kyllä se Kekkosen vuosikymmeniä
sitten antaman tehtävän täyttää.

Historioitsijana tietysti toivoisi, että ainakin osa tuosta Maarit Huovisen
hallussa olevasta laajasta ja ainutlaatuisesta aineistosta päätyisi vaikkapa
Orimattilassa olevaan UKK-arkistoon. Se antaisi tuleville tutkijoille uusia
eväitä tarkastella pitkäaikaisen presidentin viimeisiä vallassaolovuosia ja
hänen hallitsemaansa maata. Kiintoisia näkökulmia epäilemättä löytyisi.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/