[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sisällissodan mikrohistoriaa – kolmen veljeksen kohtalo

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Paavilainen, Marko: Murhatut veljet. Valter, William ja Ivar Thomén elämä ja
kuolema. Siltala, 2016. 280 sivua.


Sisällissodan mikrohistoriaa – kolmen veljeksen kohtalo
---------------------------------------------------------

Kolmen lahjakkaan helsinkiläisveljeksen kuolema punaisen terrorin uhrina Vihdin
pitäjässä laukaisi koston kierteen, joka ulottui koko läntiselle
Uudellemaalle. Marko Paavilaisen teos paljastaa, miten osa vuoden 1918
sotatoimista oli suunnittelematonta ja melko epämääräisesti johdettua
väkivaltaa, jonka kohteetkin näyttävät valikoituneen aika
sattumanvaraisesti.




Uusia näkökulmia ja ehkä myös tulkintoja tasavallan alkuvaiheista lienee
lupa odottaa seuraavan parin vuoden aikana; ensi vuonnahan Suomi juhlii
syntymäpäiviään. Seuraavan vuoden muistelunaihe onkin sitten synkempi:
silloin sisällissodasta tulee kuluneeksi sata vuotta. Kaikkea tuosta muutaman
kuukauden mittaisesta historian saranakohdasta ei ole vielä kerrottu – sen
osoittaa myös Paavilaisen teos, joka on hetkittäin varsin rajua luettavaa.

Pohjalaisesta kruununtorpasta pääkaupungin piireihin

Kirjan ensimmäisessä luvussa Marko Paavilainen, joka on filosofian tohtori ja
Helsingin yliopiston Suomen historian dosentti, kertoo, keitä kirjan
alaotsikossa mainitut veljekset olivat. Nykyihmiset heitä tuskin enää
mistään muistavat, sen sijaan samaan veljessarjaan kuulunut Verner Thomé
saattaa olla nimenä tuttu – ainoa sisällissodasta selvinnyt veli nimittäin
teki pitkän uran taidemaalarina ja kuoli 1953.

Valter, William ja Ivar Thomén tekivät 1800–1900-lukujen vaihteessa ajalle
tyypillisen luokkaretken: heidän isänsä oli pikkuvirkamies eli
metsänhoitaja, koti syrjäinen kruununtorppa Alajärvellä Etelä-Pohjanmaalla.
Lapsia oli yhteensä kahdeksan, mutta heille pyrittiin antamaan koulutusta niin
paljon kuin pää kesti ja kodin varat sallivat.

Valter (s. 1874) opiskeli Helsingin yliopistossa piirustusta ja
Polyteknillisessä opistossa (josta myöhemmin kehittyi nykyisin
Aalto-yliopiston osana toimiva Teknillinen korkeakoulu) ensin maanmittausta,
sitten arkkitehtuuria ja työskenteli mm. Lars Sonckin toimistossa ennen kuin
perusti omansa.



Kuva: Valter Thomé Medvastön kartanolla. Valter kuvassa keskellä.

William (s. 1880) valitsi isänsä ammatin, kouluttautui Evon metsäopistossa ja
toimi joitakin puutavara-alalla Karjalassa. Sitten hän muutti Helsinkiin ja
ryhtyi yrittäjäksi; Thomén metsätoimisto menestyi ilmeisen hyvin.

Nuorin veli Ivar (1882) aloitti arkkitehtiopintonsa Helsingissä ja jatkoi
niitä Tukholmassa Venäjän armeijan kutsuntoja paettuaan. Kun hän palasi
Helsinkiin, hän aloitti yhteistyön veljensä kanssa. Valter ja Ivar
suunnittelivat asuintaloja, pankki- ja apteekkikiinteistöjä sekä
teollisuusrakennuksia eri puolille maata. Muhkeinta suunnitelmaansa, Stockmannin
tavarataloa, he eivät ehtineet nähdä valmiina – sen viimeisteli vasta
paljon myöhemmin Sigurd Frosterus. Mutta vuonna 1903 valmistuneessa Vanhassa
Polissa näkyy Valterin kädenjälki, samoin vuodelta 1905 olevassa Otavan
toimitalossa, jossa hänen yhteistyökumppaninaan oli Karl Lindahl.

Kolmen miehen lapsuuden ja nuoruuden sekä heidän töidensä esittely vie
kirjan sivumäärästä reilun kolmanneksen ja on ehkä vähän liiankin
yksityiskohtaista. Samalla se toki valaisee myös sisällissodan valkoiseen
armeijaan liittyneen sivistyneistön taustaa, vaikka Thomén veljekset eivät
aivan tyypillisimpiä valkosotureita olleetkaan. Valter oli jo 43-vuotias,
William 38 ja Ivar 35. Sekä Valter että Ivar olivat ehtineet perustaa perheen:
molemmilla oli kolme lasta. Veljekset olivat 1910-luvun alkupuolella hankkineet
Kirkkonummen saaristosta Medvastön kartanon. Kukaan heistä ei asunut
kartanossa; se oli Thomé-veljesten äidin ja tädin koti, poikien perheet
viettivät siellä kesiään ja suku kokoontui kartanoon myös joulunaikaan.

Viimeiselle matkalle heti vihkiäisten jälkeen



Kuva: Märta von Born (1894-1951) vihittiinWilliam Thomén kanssa 29.1.1918.

Kirjan toinen luku, Matkan pää 1918, kertoo varsinaisen tapahtumasarjan ja
valottaa samalla Uudellamaalla käytyjä sisällissodan taisteluja.

William Thomé, jolla oli aiemmasta suhteestaan avioton poika, oli edellisvuonna
kihlautunut Märta von Bornin kanssa. Häitä oli suunniteltu kesälle, mutta
pari päätti aikaistaa avioitumistaan, joten Williamin polterabend vietettiin
lauantaina 26.1. Tuskin oli illan viimeiset maljat ehditty kumota, kun Helsingin
työväentalon torniin syttyi punainen lyhty. Sunnuntaiaamuna siellä liehui
punalippu.

William ja Märta vihittiin tiistaina 29.1., ja seuraavana aamuna kolme Thomén
veljestä ja neljä heidän ystäväänsä lähti hiihtämään jäätä pitkin
kohti Medvastöä. Heidän tarkoituksenaan oli murtautua punaisten rintaman
läpi ja liittyä valkoisten joukkoihin. Helsinki oli punainen, samoin suurin
osa sen ympäristökunnista. Espoon ja Kirkkonummen kartanoihin alkoi
tammi-helmikuun vaihteessa kerääntyä suojeluskuntalaisia, joista osa oli
Thomén veljesten tavoin onnistunut salaa poistumaan Helsingistä. Muutamien
kartanoiden ympäristössä käytiin taisteluja, joiden kulkua Paavilainen kuvaa
lyhyesti.

Luvun pääasia on Thomén veljesten matka ja sen verinen päätös. Kolmella
reellä liikkunut seitsemän miehen joukko jäi 1.2.1918 punaisten vangeiksi
lähellä Nummelan asemaa. Heidät vietiin työväentalolle, jossa ilmeisesti
toimeenpantiin jonkinlaiset kuulustelut ennen kuin seurue saman päivän
iltapuolella päätyi Hyvinkään punakaartin lentävän osaston käsiin.
Viimeinen matka päättyi Vihdin Koivissiltaan, jossa miehet teloitettiin
ampumalla ja verityö viimeisteltiin pistimillä iskien.

Järjetöntä väkivaltaa, hurjia huhuja

Marko Paavilaisen kirja ei ole herkkäunisen iltalukemista, sen verran tarkkaa
ja yksityiskohtaista tapahtumien kuvailu on. Thomén veljekset eivät olleet
läheskään ainoat punaisen terrorin – eivätkä edes Hyvinkään punakaartin
lentävän osaston – uhrit läntisellä Uudellamaalla. Kyseinen yksikkö
teloitti neljä hyvinkääläisen teollisuuslaitoksen johtajaa ja ampui hieman
ennen Koivissillan tapahtumia yhdeksän miestä. Paavilaisen mukaan ”Karan
lentävät” surmasivat helmikuun ensimmäisenä päivänä kaikkiaan 17
valkoista vankia. Toki uhreja tuli muuallakin, sillä Espoon ja Kirkkonummen
kartanoiden ympärillä taisteltiin, mutta siellä vangitut valkoiset
kuljetettiin enimmäkseen Helsinkiin eikä heitä surmattu kuten Vihdissä.

Vihdin veritöistä vastasi pienehkö punainen ryhmä, jota komensi
sähkömonttööri Lauri Kara. Vaikuttaa siltä, että nämä nuoret miehet
olivat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä – ainakaan tutkija ei ole löytänyt
minkäänlaisia ylempää annettuja käskyjä, vaikka näyttää käyneen läpi
kutakuinkin kaiken aineiston, joka voisi valaista tapahtumia. Päinvastoin:
sekä Työmies-lehti että punakaartin ylin johto asettuivat tiukasti
surmatöitä vastaan ja vaativat joukoille tiukkaa kuria. Myös Vihdin
työväenyhdistyksen johtohahmo Edvard Helle – myöhemmin poliitikkona
tunnetuksi tulleen Veikko Helteen isä – yritti hillitä Karan ryhmää, mutta
joutui poistumaan kotipitäjänsä työväentalolta tappouhkauksia saatuaan.



Kuva: Lauri Kara (1892-1919) oli Hyvinkään punakaartin ”lentävän
komppanian” päällikkö hän syyllistyi 1918 sodan aikana useisiin
joukkomurhiin.

Huhut tapahtuneesta lähtivät tietysti heti liikkeelle; sekä punainen että
valkoinen puoli levittivät tietoja hirmutöistä, kumpikin tietysti omasta
näkökulmastaan. Paitsi sisällissodan – jota Paavilainen kutsuu
kansalaissodaksi – tutkimuksena, tätä kirjaa voi lukea myös ajan
propagandan kuvauksena. Surmatyöt tekivät Vihdistä valkoisten silmissä
punaisen paikkakunnan, ja kun uutiset ehtivät Ruotsin lehtiin, ne olivat jo
suuresti liioiteltuja sekä uhrien lukumäärän että heidän nimiensä
suhteen. Tukholmassa tiedettiin, että surmansa olivat Helsingissä saaneet
muiden muassa Hufvudstadsbladetin päätoimittaja A. R. Frenckell,
valtiopäivämies Lauri Ingman ja pankinjohtaja J. K. Paasikivi – jotka kaikki
olivat edelleen elossa.

Vihdissä suohon haudatut ja myöhemmin kevättalvella esiin kaivetut Thomén
veljesten ja muiden valkoisten ruumiit saivat niiden näkijät luulemaan, että
kuoleman jälkeen tapahtuneet muutokset olivat kidutuksen aiheuttamia.
Paavilainen toteaa kuitenkin, että Karan joukko ei kiduttanut, vaan surmasi
järjettömästi, ja verityön jälkeen ryösti ruumiit – mikä toki on ollut
tyypillistä kaikissa sodissa kaikkina aikoina.

Kosto ja muisto

Ehkä antoisin – jos nyt näin positiivista adjektiivia voi tässä
yhteydessä käyttää – osuus on kirjan kolmas luku, Kosto ja muisto.
Kirjasta käy ilmi, että suurin osa Lauri Karan lähisuvusta oli mukana
punakaartissa. Siihen olivat liittyneet hänen isänsä ja veljensä, kaksi
kälyään ja kaksi sisarta. Naisistakin kaksi taisteli aseistettuna. Karan veli
ammuttiin kenttäoikeuden päätöksellä. Lauri Kara itse pakeni Venäjälle,
jossa osallistui heimosotiin Aunuksen rintamalla. Kara, josta oltiin
kouluttamassa punakomentajaa, sai surmansa Tsarskoje Selossa lokakuussa 1919.
Tuolloin hän taisteli venäläisiä vastavallankumouksellisia eli kenraali
Judenitsin joukkoja vastaan.

Suomessa koston kierre lähti liikkeelle heti kun paikkakunnat oli
”puhdistettu” punaisista. Toukokuussa 1918 Vihdissä istunut kenttäoikeus
teloitutti noin 50 ihmistä, eikä heidän kuolemanjälkeinen kohtelunsa ollut
sen arvostavampaa kuin helmikuussa surmattujen valkoisten. Joukkohautaan
arkuitta heitetyt ruumiit tosin luovutettiin myöhemmin omaisille.
Valtiorikosoikeus jakoi niin ikään kuolemantuomioita pitäjän miehille – ja
naisillekin. Hyvinkäällä, josta Karan joukko oli kotoisin, lähes 50 ammutun
joukossa oli Lauri Karan vaimo Elsa.

Valkoiset muistivat vainajiaan vahvasti ja hartaasti. Vihdin uhrit saivat
muistokiven Koivissiltaan vuonna 1919, Thomén veljesten ystävät ja kollegat
julkaisivat muistokirjoituksia ammattilehdissä, sekä Valterista että
Williamista kirjoitettiin 1920-luvulla muistokirja. Veljekset olivat esillä
sisällissodan 10- ja 20-vuotismuistelmissa, mutta Verner, itsekin sotaan
osallistunut, ei milloinkaan halunnut puhua heistä julkisesti. Suku luopui
Medvastöstä jo 1919, mutta Thomén metsätoimisto säilyi. Vuosikymmenten
mittaan siitä kehittyi idänkaupan mahtiyhtiö Thomesto, jonka suuruuden vuodet
päättyivät Neuvostoliiton romahdukseen, ja toiminta siirtyi sijoitusyhtiö
Thominvestille. Medvastön kohtaloksi puolestaan koitui Porkkalan vuokra-aika
– sen päätyttyä kartanosta oli jäljellä enää kivijalka, jonka
ympärillä Marko Paavilainen ja kesämökkinaapurien lapset leikkivät
1970-luvulla.

Sodan villitsemät?

Paavilainen on käynyt läpi huomattavan määrän aikalais- ja
arkistolähteitä; niissä näkyvät sisällissodan molempien osapuolten
näkökulmat. Työmäärä on ollut melkoinen: tekijä huomauttaakin
esipuheessaan, että vaikka sisällissota onkin suhteellisen hyvin dokumentoitu,
aineisto on hajallaan. Eikä kaikkiin lähteisiin suinkaan ole luottamista –
mustamaalauksen, salailun ja tarkoitushakuisen kirjoittelun erottaminen todella
tapahtuneesta on erittäin työlästä.

Alun pitkää keskushenkilöiden esittelyä lukuun ottamatta kirja on erittäin
kiinnostava, ja tietyllä tapaa koskettavakin. Se, että kumpikaan
sisällissodan osapuoli ei kyennyt hillitsemään kostonhaluaan ja että
kenttäoikeuksien tuomioiden perusteet olivat vähintäänkin hatarat, on toki
ollut tiedossa pitkään. Uutta tulkintaa Paavilainen ei siis näiltä osin tee,
mutta kirjan ansioksi voi laskea ihmisläheisyyden – jos nyt tuollaisen termin
käyttö on sopivaa silloin, kun kerronta keskittyy julmaan väkivaltaan,
ihmisiä ammutaan armotta ja vainajien kohtelu täyttää ruumiin häpäisyn
tuntomerkit. Sen enempää punaisen kuin valkoisenkaan terrorin uhrit eivät
jää tilastonumeroiksi, vaan saavat nimet ja kasvot. Mielenkiintoista on myös
Paavilaisen pohdinta Karan lentävien ja vastaavien joukkojen motiiveista:
olivatko he vain sodan villitsemiä nuoria miehiä, jotka mellastivat
voimantunnossaan ja joilla tilanteet ja tapahtumat karkasivat karmaisevalla
tavalla käsistä?

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/