[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kunnianosoitus idealismille

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen at gmail.com> Tohtorikoulutettava, Aate- ja
oppihistoria, Oulun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä ulkoavaruudesta (Black Hole
Blues and Other Songs from Outer Space). Kääntänyt Markus Hotakainen.
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, 2016. 236 sivua.


Kunnianosoitus idealismille
---------------------------------------------------------

Columbian yliopiston fysiikan ja tähtitieteen professorin Janna Levinin (s.
1967) Mustan aukon blues ja muita ääniä ulkoavaruudesta avaa mielenkiintoisen
näkymän vaikeasti havaittavien gravitaatioaaltojen tutkimuksen historiaan.
Teos ei ole varsinaista tieteenhistoriaa tai kriittistä tieteentutkimusta sanan
perimmäisessä mielessä, vaan pikemminkin ammattifyysikon elävä ja
omakohtainen kertomus kahden mustan aukon törmäyksessä syntyvien
gravitaatioaaltojen todentamiseen liittyvistä tieteellisistä ongelmista. Työn
parasta antia on sen näkökulman monipuolisuus. Levin hyödyntää omien
huomioidensa ohella ansiokkaasti haastattelututkimusta teoksensa päälähteenä
ja päästää ääneen monet gravitaatioaaltojen parissa 1960-luvun lopulta
lähtien työskennelleet fysiikan huippunimet.

LIGO:n Mustan aukon bluesia täytyy kiittää erityisesti siitä, että se
tarttuu ajankohtaiseen tieteelliseen löydökseen ja sen kehitykseen
kokonaisvaltaisesti tarjoten kuvan sekä gravitaatioaaltojen löytymiseen
liittyvistä tietoteoreettisista ja instrumentaalisista ongelmista että itse
tutkimusperinteen historiasta. Toisaalta tunnustusta on annettava aiheen
nopeasta dokumentoinnista. Tapaus on sen verran tuore, että Levin sai itse
tiedon gravitaatioaaltojen löytymisestä joulukuun puolivälissä 2015.
Tuolloin ::n (Laser Interferometer Gravitational-Wave Observatory) nykyinen
johtaja David Reitze (s. 1961) kirjoitti Levinille otsikolla
”Luottamuksellista tietoa LIGO:sta” näin:

”14. syyskuuta [2015] LIGO-interferometrit rekisteröivät signaalin, joka on
yhteensopiva kahden noin 30 Auringon massaisen mustan aukon yhteenkiertymisen ja
-sulautumisen kanssa” (s. 205).



Kuva: Visualisointi kahden mustan aukon yhteenkiertymisestä. Caltech.

Havainto oli merkittävä voitto laserinterferometrialle, jonka avulla
gravitaatioaaltoja nykyisin havainnoidaan. Koska törmäyksessä purkautuvasta
energiasta ei säteile valoa, on tapahtumaa mahdoton havaita kaukoputken avulla.

Mustan aukon blues on huomattavalta osaltaan juuri LIGO:n kehityshistoriaa.
Gravitaatioaaltotutkimus aloitettiin vakavassa mielessä liki puoli vuosisataa
sitten, mutta sen tulokset ovat yhä osin kiistanalaisia. Levinin mukaan
”yksikään mittalaite ei ole kiistatta rekisteröinyt niitä” (s. 12).
Mittalaitteiden historiallinen kehitys ja niiden tekniset yksityiskohdat
nousevat osin tästä syystä teoksen yhdeksi keskeiseksi kehitysjuonteeksi.
Levin on varannut omat lukunsa aaltojen havaitsemisen pääinstrumenttina
nykyisin käytetyn LIGO:n kummankin osan esittelyyn. Observatorion toinen osa
sijaitsee Louisianan osavaltiossa Livingstonissa (LLO eli LIGO Livingston
Observatory) ja toinen Washingtonin osavaltiossa Hanfordissa (LHO eli LIGO
Hanford Observatory).



Kuva: Ilmakuva LIGO:n laitoksista Livingstonessa. (LIGO)

Tekniset yksityiskohdat ovat tärkeitä asian ymmärtämiseksi, mutta
vähintään yhtä tärkeä seikka on tutkimusperinteen kokonaisuuden
hahmottaminen. Tässä Levin onnistuu hyvin, sillä hän nostaa selkeästi esiin
sekä gravitaatioaaltotutkimuksen toimijat että toiminnan taustalla vaikuttavat
sosiaaliset, taloudelliset ja valtapoliittiset jännitteet. Suurten
tutkimusinstrumenttien tapauksessa kiistat liittyvät yleensä huomattavalta
osin rahavirtojen ohjailuun eikä LIGO tee tässä poikkeusta. Instrumentti on
kaikkien aikojen kallein Yhdysvaltojen kansallisen tiedesäätiön NSF:n
(National Science Foundation) rahoittama hanke. NSF on riippumaton valtion
virasto, joka tukee tieteellistä perustutkimusta ja on vastannut
merkittävältä osin LIGO:n rahoituksesta sen alkumetreistä lähtien.
Käytännössä Levinin kertomus etenee kahden LIGO:a nykyisin hallinnoivan
korkeakoulun eli California Institute of Technologyn (Caltech) ja Massachusetts
Institute of Technologyn (MIT) tiede- ja valtapolitiikan välillä.

Tutkijoiden välisiä jännitteitä

Tyylillisessä mielessä Mustan aukon bluesin silmiinpistävin piirre on se,
että työ keskittyy merkittävältä osaltaan kolmen
gravitaatioaaltotutkimuksen keskeisen hahmon eli MIT:n fysiikan professorin
(emeritus) Rainer Weissin (s. 1932), Caltechin teoreettisen fysiikan professorin
(emeritus) Kip Thornen (s. 1940) sekä saman instituutin fysiikan professorin
(emeritus) Ronald Dreverin(s. 1931) gravitaatioaaltotutkimuksen edistämiseksi
tekemän työn esittelyyn. Keskeistä roolia kertomuksessa näyttelee lisäksi
Caltechin fysiikan professori (emeritus) Rochus E. Vogt, joka on jäänyt
sittemmin pois gravitaatioaaltotutkimuksesta ja työskentelee nykyisin
kansallisen turvallisuuden parissa. Levin keskittyy pääsääntöisesti
kyseisten henkilöiden LIGO:n parissa tekemään tieteelliseen työhön, mutta
teoksen alkuun sisältyy ehkä turhankin laaja elämäkerrallinen selostus
Weissin, Thornen ja Dreverin lapsuudesta ja nuoruudesta.

Tarinaa riittää aluksi niin Dreverin skotlantilaisista sukujuurista ja
lapsuudesta Southcroftissa kuin Utahissa lapsuutensa viettäneen Thornen
alkuvaiheista. Niin ikään lukijalle tarjoillaan suhteellisen paljon
yksityiskohtia Weissin lapsuudesta Berliinissä varakkaan juutalaisen
kommunistin ja tämän näyttelijävaimon lahjakkaana lapsena. Näillä
yksityiskohdilla on merkitystä lähinnä tarinan elävöittäjänä.
Esimerkiksi Weissin perheen pakomatka kansallissosialistisesta Saksasta ensin
Tshekkoslovakiaan ja lopulta Yhdysvaltoihin on sosiaalihistoriallisesti
mielenkiintoista luettavaa, mutta gravitaatioaaltojen tutkimuksen näkökulmasta
intensiteetti meinaa herpaantua. Lähemmäksi varsinaista aihetta Levin pääsee
alkaessaan selostaa Weissin ja kumppaneiden väitöskirjoihin johtaneita
jatko-opintoja ja muuta tieteellistä alkutaivalta.

Teos jakautuu eräässä mielessä kahteen osaan, sillä sen ensimmäinen
puolisko käsittelee gravitaatioaaltotutkimuksen historiaa ja jälkimmäinen
tutkimuksen nykytilaa. Tämä näkyy myös työn rakenteessa ja lähdeaineiston
käytössä. Vaikka Levin perustaa teoksensa lähes yksinomaan
haastattelututkimukseen, nojaa alkupuolisko huomattavalta osin Shirley Cohenin
vuonna 1997 tekemiin haastatteluihin. Levin on itse haastatellut Weissia,
Thornea ja Vogtia, mutta hänen tekemänsä haastattelut ovat vuosilta
2013–2015 ja niitä tekijä hyödyntää laajemmin vasta teoksensa
loppupuolella.

Hieman pitkäveteisten johdattelujaksojen jälkeen varsinaisiin
gravitaatioaaltotutkimuksen koviin kysymyksiin päästään luvussa kuusi
”Prototyyppejä”. Tämän jälkeen työ etenee jokseenkin vaivattomasti
neljän edellä mainitun suunnannäyttäjän toimintaa tarkasteltaessa. Levin ei
kaunistele asioita kuvatessaan paikoin voimakkaiksi äityviä tieteellisiä
jännitteitä yhtäältä Weissin ja Thornen ja toisaalta Dreverin ja Vogtin
välillä. Tässä vaiheessa alun hieman imelä henkilöpalvonta on jo muuttunut
koruttomaksi tieteelliseksi raportoinniksi eivätkä Weiss, Thorne ja Drever ole
tekijälle enää tieteellisen ihailun kohteita, vaan aitoja historiallisia
toimijoita.

Teos nostaa ansiokkaasti esiin 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa LIGO:n
kehittämiseksi laadittuihin prototyyppeihin liittyneet tieteelliset kamppailut.
Rintamalinjat alkoivat muodostua jo LIGO:n kehityksen alkuvaiheessa myrskyisiksi
Thornen ja Dreverin edustaman Caltechin ja Weissin edustaman MIT:n välillä.
Vaikka keskusteluyhteys instituuttien välillä säilyi jokseenkin hyvin,
ainakin Dreverin mielestä hän ja Weiss olivat keskenään kilpailijoita.
Weissin puolelta tilanteen synnyttämä katkeruus sen sijaan ei suuntautunut
niinkään Caltechin henkilökuntaa tai Thornea ja Dreveria kohtaan, vaan ennen
kaikkea MIT:n saamattomaan hallintoon, joka lepsuili liiaksi
gravitaatioaaltotutkimukselle myönnettävän rahoituksen suhteen eikä tukenut
Weissia kylliksi tämän pyrkimyksissä. Kaiketi tästä syystä LIGO:a ei
aloitettu Weissin edustamassa instituutissa, vaan Caltech käytännössä
kaappasi projektin itselleen.

LIGO:n rahoitukseen sekä instrumenttien suunnitteluun ja pilottihankkeisiin
liittyneet 1970–1980-lukujen taiteen arvovaltakiistat ovat
tieteenhistoriallisesti katsoen mielenkiintoista luettavaa, mutta tosiasiassa
niiden merkitys ei ole LIGO:n kehityksen kannalta aivan niin keskeinen kuin
1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa käytyjen keskustelujen. Tämä nousee
teoksessa asianmukaisesti esiin. LIGO-observatorio – siinä muodossa kuin se
nykyisin tunnetaan – rakennettiin vasta vuosien 1994–2002 välisenä aikana.
Henkilöpoliittiset kiistat kärjistyivät 1980-luvun lopulta lähtien, jolloin
projektin edistyminen oli LIGO:n johdossa tuolloin toimineen Vogtin vastuulla.
Vogt teki LIGO:sta hallintokaudellaan käytännössä oikean tutkimusohjelman ja
systematisoi sen tutkimus- ja kehitysnäkymät siten, että laitoksen
ensimmäiset perustavat rakennustyöt voitiin aloittaa vuonna 1994. Tästä
huolimatta hän joutui hankalaan asemaan NSF:n kanssa syntyneiden
rahoitussotkujen vuoksi ja joutui lopulta eroamaan virastaan. Jo ennen tätä
tutkimustoiminnasta vastannut Drever oli ajautunut tieteellisiin kiistoihin
Vogtin kanssa ja sai jättää laboratorion johtajan tehtävät.

Näiden ja muiden vastaavien teokseen sisältyvien kiistojen autenttisuutta ei
ole syytä epäillä, sillä työn keskeiset väitteet nojaavat alkuperäisiin
Caltechin arkistosta löytyviin haastattelunauhoihin ja muihin
alkuperäisdokumentteihin. Varsinkin kiistoja kuvatessaan Levin pyrkii
mahdollisimman neutraaliin kuvaustapaan ja pitää omat mielipiteensä
korrektisti taka-alalla. Jonkinlaista hämmästystä sen sijaan herättää se,
että kertomuksessa LIGO:n alkutaival perustuu huomattavalta osaltaan Weissin,
Thornen ja Dreverin muodostaman ”troikan” 1970-luvulta lähtien tekemään
kehitystyöhön. Asiaan lähemmin perehtymättä on vaikea sanoa, missä
määrin tämä kuva on todellinen ja missä määrin Levin on halunnut
tietoisesti korostaa juuri näiden kolmen työpanosta siksi, että he ovat
kiistatta LIGO:n todelliset pioneerit. Mustan aukon bluesei ole varsinaista
tieteenhistoriaa eikä siltä näin ollen voi vaatia täysin kriittistä otetta
kaikkien yksityiskohtien suhteen. Troikan jäsenillä on ollut epäilemättä
huomattava merkitys LIGO:n kehityksessä, mutta toisaalta selvää on myös se,
että nykymuotoinen gravitaatioaaltotutkimus vaatii huomattavan laajaa osaamista
ja kansainvälisen tiedeyhteisön herpaantumatonta yhteistyötä. Tämän
todistamiseksi teoksen loppuun sisältyy LIGO:n virallinen tutkijaluettelo,
jossa on noin 800 nimeä lähes 130 tutkimuslaitoksesta ympäri maailman.

Fyysikko Joseph Weberin epäonniset kokeet

Sekä LIGO:n kehitys että gravitaatioaaltojen löytämiseksi tehty tutkimustyö
ovat Mustan aukon bluesissa asianmukaisesti dokumentoitu, eikä kertomuksen
selkeyden suhteen jää tässä mielessä toivomisen varaa. Sen sijaan teos ei
syvenny aivan täydellä vakavuudella tutkimusperinteen epäonnistuneisiin
kokeisiin ja tutkimuksellisiin harhapolkuihin, vaikka juuri nämä seikat
olisivat antaneet kertomukselle historiallista syvyyttä. Levin ei juuri
esittele esimerkiksi venäläisten fyysikoiden Mikhail Gertsenshteinin (s. 1926)
ja Vladislav Pustovoitin (s. 1936) roolia gravitaatioaaltotutkimuksen
kehittäjinä. Syynä voi olla se, ettei hänellä ole ollut mahdollisuutta (tai
aikaa) tutustua venäläisiin lähteisiin samassa laajuudessa kuin
yhdysvaltalaiseen tutkimukseen. Varsinaisissa kriittisissä
tieteenhistoriallisissa ja tieteensosiologisissa tutkimuksissa tätä
sivujuonnetta ei voisi jättää huomiotta.

Kansainvälisten selvittelyjen sijaan Levin paneutuu yhdysvaltalaisen fyysikon
Joseph Weberin (1919–2000) epäonnistuneisiin gravitaatioaaltotutkimuksiin.
Valinta on siinä mielessä perusteltu, että Weber oli tunnettu
gravitaatioaaltotutkija, joka saavutti kokeillaan merkittävää huomiota sekä
kotimaassaan että ulkomailla. Weber ei ollut niinkään teoreetikko, vaan
pikemminkin käytännöllisten kokeiden tekijä, joka todisti suhteellisen
varhain (ja aivan liian hätiköidysti suorittamiensa kokeiden jälkeen)
1960-luvun lopulla gravitaatioaaltojen olemassaolon julkaisten tuloksistaan
vuonna 1969 artikkelin ”Evidence for Discovery of Gravitational Radiation”
(Physical Review Letters, vol. 22, pp. 1320–1324). Jo aikalaiset pitivät
Weberin koetuloksia mahdottomina ja epäilivät niiden todenperäisyyttä.

Levin käsittelee Weberin epäonnisia kokeita tarkemmin luvussa viisi ja palaa
tämän henkilöhahmoon vielä luvussa yhdeksän, mutta ei pohdi
jälkimmäisessä enää niinkään Weberin tutkimusten sisältöä, vaan
keskittyy toukokuussa 1981 julkaistuun Science-lehden artikkeliin, jonka
tavoitteena oli mustamaalata Weberin tulokset ja osoittaa fyysikko Richard
Garwinin (s. 1928) gravitaatioaaltojen parissa tekemä työ Weberin kokeita
tärkeämmäksi. Kaiken kaikkiaan Levin pohtii Weberin kokeita havainnollisesti,
mutta ei paneudu niiden tieteensosiologisiin ongelmiin tai Weberin
yhteisölliseen asemaan samassa laajuudessa kuin esimerkiksi englantilainen
tieteensosiologi Harry Collins (s. 1943) tieteentutkimuksen kentällä
jonkinlaiseen klassikkoasemaan kohonneessa teoksessaan Changing Order
(1985/1992). Weber käytti aaltojen havaitsemiseen pituudeltaan noin kaksi
metriä pitkää, halkaisijaltaan noin metrin pituista ja painoltaan noin
puolitoista tonnia painavaa alumiinisylinteriä (resonanssipalkkia), jonka tuli
värähdellä samalla taajuudella kuin gravitaatioaaltojen. Menetelmä oli
edullinen ja tuotti suhteellisen nopeasti tuloksia, sillä sylinteri reagoi
tietenkin heti lukuisiin Maasta itsestään tuleviin signaaleihin.



Kuva: Joseph Weber työskentelemässä gravitaatioaaloilmaisimen 1969. kanssa is
seen working on his gravity-wave detector in October 1969. Special collections,
University of Maryland Libraries

 

Tämä on selvää sekä Levinin että Collinsin tutkimusten perusteella.
Weberin resonanssipalkki vastasi nopeasti kaikenlaisiin sekä ulkoavaruuden
että Maan ilmakehän ärsykkeisiin, mutta sen erottelukyky ja herkkyys eivät
olleet likimainkaan samaa luokkaa kuin nykyisin käytössä olevalla
laserinterferometrilla. Collins kiinnittää Levinia enemmän huomiota siihen,
miksi Weberin koetulokset hylättiin, vaikka kaikki aikalaiset eivät
julistaneet niitä suoralta kädeltä vääriksi. Hylkäämisen keskeisenä
perusteena oli se, ettei Weber kyennyt korjaamaan täysin uskottavasti
analyysimenetelmissään olleita ongelmia. Tästä syystä hän sai positiivisia
lukemia tilanteissa, joissa niitä ei olisi pitänyt tulla. Toisaalta muut
tutkijat eivät kyenneet kiistatta toistamaan Weberin tutkimustuloksia. Näiden
ongelmien vuoksi hän ajautui marginaaliseen asemaan ja jäi lopulta
tutkijayhteisössä vaille kollegoidensa todellista tukea ja arvostusta.

Siinä missä Collins pyrkii ymmärtämään Weberin työtä tieteen
sosiaalisiin arvostuksiin kytkeytyvänä yhteiskunnallisena kysymyksenä,
eläytyy Levin paikoin huomattavan voimakkaasti Weberin synkkäsävyisiin
elämänvaiheisiin ja melankoliseen henkilöhahmoon. Yleisesti ottaen Mustan
aukon bluesille on tyylillisesti ominaista pyrkimys valaista tieteellisen
toiminnan taustalla vallitsevia emotionaalisia jännitteitä. Tämä ei tarkoita
sitä, että työ olisi argumenteiltaan tai historiallisilta yksityiskohdiltaan
epämääräinen. Päinvastoin, työ nostaa kovien tieteellisten faktojen
lisäksi esiin tieteellisen toiminnan taustalla vaikuttavat inhimilliset
tekijät. Näin se tarjoaa perustavalla tavalla lisävalaistusta sille,
millaisten henkilökohtaisten kiistojen kautta gravitaatioaaltotutkimus on
laajassa mielessä kehittynyt. Tämä pätee sekä Weberin että Weissin,
Thornen ja Dreverin tarkastelujen kohdalla.

Muutamia huomioita teoksen rakenteesta

Mustan aukon blues muodostaa pienoisia rakenteellisia ongelmia lukuun ottamatta
johdonmukaisen kokonaisuuden. Se alkaa kolmen edellä mainitun keskushahmon
työn esittelyllä ja siirtyy tämän jälkeen Weberin tutkimusten ongelmiin.
Weberiä käsittelevän luvun jälkeen Levin palaa luontevasti
kokonaiskertomukseen ja selostaa Caltechin ja MIT:n välistä kitkaa ja
valtapoliittisia jännitteitä. Tähän ei sisälly vielä suuria ongelmia.
Weberin epäonnistuneiden tutkimusten suhteen historiallinen katsaus jää
hieman ohueksi, mutta tähän on voinut vaikuttaa se, että teos on yleisesti
ottaen syntynyt ilmeisen nopeassa aikataulussa. LIGO löysi gravitaatioaallot
syyskuussa 2015 ja alkuperäisteos julkaistiin Yhdysvalloissa 29. maaliskuuta
2016. On vaikea sanoa, kuinka kauan teoksen käsikirjoitus on ollut hahmotteilla
(Levinin tekemistä haastatteluista päätellen ehkä vuodesta 2013 lähtien),
mutta kaikkien historiallisten taustatekijöiden seikkaperäiseen tutkimiseen ei
selvästikään ole ollut aikaa. Teoksen luvut ovat lyhyitä ja paikoin työstä
jää hieman hätäinen vaikutelma.

Kokonaisuuden kannalta ongelmallisin on luku kahdeksan ”Nousu”, joka
sisältää teknisiä yksityiskohtia mustien aukkojen fysikaalisista
ominaisuuksista, mutta ei kontekstoidu täysin selvästi kokonaiskertomukseen.
Levin selostaa juurtajaksain röntgentähtitieteen saavutuksia 1970-luvun
puolivälistä 1980-luvulle ja esittää pulsarien ja muiden neutronitähtien
ominaisuuksia, mutta ei juuri avaa niiden roolia esimerkiksi LIGO:n
kehitykselle. Nämä tekniset kuvaukset radiolähteistä ovat epäilemättä
välttämättömiä mustien aukkojen ja sitä kautta gravitaatioaaltojen
syntymekanismien ymmärtämiseksi, mutta historian näkökulmasta katsoen luku
jää hieman hajanaisten yksityiskohtien kuvaukseksi. Kyseiselle luvulle
valittua muotoa voinee perustella sillä, että tässä kohden teosta tapahtuu
selvä tyylillinen ja sisällöllinen siirtymä historiallisesta aineistosta
kohti tutkimusperinteen nykyisiä kehityslinjoja.

Tämä kaikki on siinä mielessä tarpeellista, että Mustan aukon blues on
ennen kaikkea raportti gravitaatioaaltojen löytymisestä, ei LIGO:n tai jonkin
sen piirissä toimineen yksittäisen tutkijan historiallisista vaiheista. Työn
sisällöllisen eheyden taustalla on se, että se keskittyy pääosin Weissin,
Thornen ja Dreverin tieteellisiin ansioihin, mutta kytkee näiden tekemän työn
gravitaatioaaltotutkimuksen viimeisimpiin saavutuksiin ja yleisiin
kehitysnäkymiin. Loppuhuipennuksen kertomukselle muodostaa luonnollisesti
gravitaatioaaltojen löytyminen, mutta tästä huolimatta tarina jää ikään
kuin odottamaan jonkin uuden laajemman näkymän avautumista. Tutkijasukupolvi
on selvästi vaihtumassa ja alan pioneerien on aika antaa tilaa uuden polven
edustajille. Levinin sanoin:

”Ron Drever on hengissä, mutta hyvin huonossa kunnossa. Hänen veljensä
kirjoittaa minulle: 'Mielessäni on paljon asioita Ronista, joka on yhä
ihmeellinen. Kävin eilen hänen luonaan hoitokodissa, missä hän on ollut pari
vuotta. Hoito on todella erinomaista. En ole varma, tunsiko hän todella minua,
mutta ehkä.' Joe Weber on poissa. Robbie Vogt ei ole koskaan käynyt
LIGO-asemilla, vailla jokainen johtaja on hänet kutsunut. Rai[ner Weiss] on
konepellin alla ja Kip tapaa häntä säännöllisesti. Alkuperäisestä
saksalaisryhmästä [fyysikko Heinz] Billing on tätä kirjoitettaessa
101-vuotias. [Venäläinen kokeellinen fyysikko ja Venäjän tiedeakatemian
jäsen Vladimir Borisovich] Braginsky taistelee heikkenevän terveytensä kanssa
ja yrittää pystyä aktiivisena, kunnes Advanced LIGO havaitsee ensimmäiset
gravitaatioaallot. Hänen ryhmällään on edelleen tärkeä asema tekniikan
kehittämisessä. [LIGO:n johtava tutkija] Stan Whitcomb on huolehtimassa Intian
LIGO-observatoriosta. [Englantilainen fyysikko ja kansainvälisesti tunnettu
gravitaatioaaltotutkija] Jim Hough toimittaa Glasgow'sta keskeisiä
komponentteja edistyksellisiin ilmaisimiin. 'Me kaikki yritämme vain pysyä
hengissä', hän toteaa.” (s. 199.)

Vladimir Braginsky (1931–2016) kuoli samana päivänä kuin Levinin teos
julkaistiin. Heinz Billing (s. 1914) sen sijaan elää yhä ja täytti tämän
vuoden huhtikuun seitsemäs päivä kunnioitettavat 102 vuotta. Kumpikin pääsi
todistamaan LIGOn tieteellistä menestystä sen löydettyä gravitaatioaallot
syyskuussa 2015. Ehkä tämä kaikki on gravitaatioaaltotutkimuksen esihistoriaa
ja varsinainen työ alkaa vasta tästä. Albert Einstein (1879–1955) ennusti
gravitaatioaaltojen olemassaolon saatuaan valmiiksi yleisen suhteellisuusteorian
ja esitettyään ensimmäisen geometrisen kuvauksen gravitaatiolle 25.
marraskuuta 1915. Tämän jälkeen hän ailahteli useiden vuosien ajan osaamatta
päättää, olivatko aallot todellisia luonnonilmiöitä vai eivät. LIGO osui
yhdellä ainoalla havainnolla yleisen suhteellisuusteorian
satavuotisjuhlavuoteen saatuaan havainnon gravitaatioaalloista 14. syyskuuta
2015. Näin tutkimusperinteelle muodostui selvä empiirinen lähtökohta
tutkimusten jatkamiseksi. Levinin omien sanojen mukaan teos on kunnianosoitus
tälle ”idealistiselle, eeppiselle ja raastavalle kokeelliselle yritykselle,
kunnianosoitus hulluille haaveille” (s. 202).

Mustan aukon blueson helposti lähestyttävä, hyvin kirjoitettu tietokirja,
joka ei vaadi yletöntä fysikaalisten oppien tuntemusta – tosin lukijan voi
olla hyvä perehtyä LIGO-observatorion toimintaan ja varsinkin
laserinterferometrian perusominaisuuksiin jonkin toisen lähteen avulla.
Asianmukaista tietoa LIGOsta löytyy muun muassa sen omasta LIGO Magazinesta
(http://www.ligo.org/magazine/). Interferometrian keskeisiin
toimintaperiaatteisiin ja mittausmenetelmiin johdattaa puolestaan esimerkiksi
Christoffer Swanströmin vuoden 2000 Tähdet ja avaruus -lehdessä julkaisema
artikkeli ”Interferometriasta uutta iskua: Tulevaisuuden interferometrit SIM,
Darwin ja TPF löytävät avaruudesta maapalloja” (Tähdet ja avaruus 6/2000,
sivut 12–17).

Mustan aukon bluesia täytyy kiittää ennen kaikkea sen eloisasta
moniäänisestä kerrontatavasta. Levin päästää ääneen
gravitaatioaaltotutkimuksen ensimmäisen sukupolven keskeiset edustajat, mutta
kuvailee myös henkilökohtaisia tuntojaan ja nuoremman polven tutkijoiden
odotuksia. Työ ei ehkä ole kaikilta historiallisilta yksityiskohdiltaan kovin
perusteellinen, mutta se tarjoaa erityisen hyvän kokonaiskäsityksen
gravitaatioaaltojen löytämiseksi tehdyn työn tärkeimmistä kehityslinjoista.
Teoksen käännöksestä voi sanoa sen verran, että se on asianmukainen eikä
sisällä varsinkin nopeasti englannista tehdyille suomennoksille tavanomaista
passiivilauseiden käyttöä tai muita alkuperäistekstistä helposti
käännökseen tarttuvia tyylipiirteitä. Kääntäjä Markus Hotakainen on
tehnyt hienoa työtä ja tuottanut laadukkaan käännöksen, varsinkin kun
otetaan huomioon se, kuinka nopeassa aikataulussa hänen on täytynyt
työskennellä. Mustan aukon blues on joka suhteessa kelvollista työtä ja
sitä voi varauksetta suositella jokaiselle laadukkaasta luonnontieteellisestä
kirjallisuudesta pitävälle.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/