[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ruoka yhdistää ja erottaa: Suomalaista ruoka-antropologiaa Latinalaisesta Amerikasta Tyynenmeren saarille

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, tietokirjailija, Turun yliopisto,
kulttuurihistoria
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Uusihakala, Katja; Eräsaari, Matti (toim.): Ruoan kulttuuri: Antropologisia
näkökulmia ruoan tutkimukseen. SKS toimituksia 1419, 2016. 241 sivua.


Ruoka yhdistää ja erottaa: Suomalaista ruoka-antropologiaa Latinalaisesta
Amerikasta Tyynenmeren saarille
---------------------------------------------------------

Matti Eräsaaren ja Katja Uusihakalan toimittama artikkelikokoelma Ruoan
kulttuuri: Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen paneutuu suomalaiseen
ruoka-antropologiaan, jota on viime vuosina tehty eräissä Afrikan,
Kaakkois-Aasian, Latinalaisen Amerikan ja Tyynenmeren yhteiskunnissa. Laaja
johdanto ja yhdeksän tapaustutkimusta osoittavat, kuten arvata saattaa, että
maailman eri puolilta löytyy hyvin paljon suomalaisesta ruokakulttuurista
poikkeavia tapoja nauttia ja arvottaa ruokaa ja juomaa. Niiden äärellä lukija
saattaa havahtua katsomaan kotoisia tapoja toisin silmin. Kirjan kuivan
asiallisen kannen suojissa piilee monta tieteellistä makupalaa.

Ruoka (ja juoma) on ihmisten elämän tärkeä osa, joka liittyy sekä arkeen
että juhlaan. Se on maailmalla antropologisen tutkimuksen tärkeä aihe, jossa
näkyvät yhteisön sosiokulttuuriset merkitykset ja symboliset arvot.
Vertaisarvioidun Ruoan kulttuuri: Antropologisia näkökulmia ruoan
tutkimukseen -teoksen johdanto (31 sivua) ja yhdeksän artikkelia (13–27 s.)
osoittavat, että se on keskeinen tutkimuskohde myös suomalaisessa
antropologiassa. Kirjan toimittajat, Katja Uusihakala ja Matti Eräsaari
johdattavat lukijan aluksi sekä niihin teemoihin, joita antropologisessa
ruokatutkimuksessa on yleensä käsitelty, että kokoelman artikkeleiden
aihepiireihin.

Kirjoittajat ovat koonneet ruokaa ja juomaa koskevat aineistonsa osallistuvan
havainnoinnin ja haastattelujen avulla väitöskirja- tai muiden tutkimustensa
kenttätöiden yhteydessä. Artikkelien aiheet käsittelevät ruoan
symboliikkaan sekä kykyä rakentaa ja rajata henkilöitä ja sosiaalisia
ryhmiä. Kirjoituksissa nousevat esille ruoan luokittelu ja symboliset
merkitykset sekä ruoan maku ja paikka mutta myös ruoan tarjoamisen
vastavuoroisuus, anteliaisuus ja sosiaaliset hierarkiat ja globaalit liikkeet.
Näiden kaikkien taustalla ovat kulttuuriset arvojärjestelmät,
identiteettiprojektit ja ihmisenä oleminen.

Kirjoittajien tutkimusyhteisöt sijaitsevat Argentiinassa, Fidžillä, Jaavalla,
Kiribatissa, Kuubassa, Meksikossa, Papua-Uusi-Guineassa, Etelä-Afrikassa ja
Tansaniassa. Vaikka kirjoittajat käsittelevät hyvin erilaisia ruokakulttuurin
aihepiirejä maapallon eri puolilla, he ovat yhtä mieltä siitä, että ruoka
kykenee kiteyttämään ihmisten ruokapreferenssien taustalla olevia
historiallisia, tuotannollisia, poliittisia ja ideologisia voimia.

Antropologista ruokatutkimusta esittelevä katsaus johdannossa osoittaa, että
teoksen artikkelit jatkavat yleistä antropologista tutkimustraditiota, jonka
painopisteisiin ja kiinnostuksen kohteisiin lukija voi perehtyä tarkemmin
useiden aikakausjulkaisujen avulla. Näitä ovat esim.  Appetite, Food, Culture
and Society, Food and Foodways. Katsaus myös nostaa esille kirjan näkökulman
kannalta relevantteja antropologisia keskusteluja.

Sukulaisuutta tehdään ruokkimisella

Tuulikki Pietilä, Heidi Härkönen ja Tuomas Tammisto tarkastelevat
kirjoituksissaan sukulaisuuden ja muiden sosiaalisten suhteiden rakentamista ja
säilyttämistä ruoan tai juoman avulla. Pietilä tutkii artikkelissaan (13 s.)
ihmisten välisiä suhteita Kilimandjarolla naisten torikaupan kautta
selvittämällä, mistä torikaupassa oikein on kyse. Taloudelliset käsitteet
eivät näet riitä selittämään naisten torikaupan harjoittamista.
Artikkelista käy ilmi, ettei naisten kaupankäyntiä erityisesti arvosteta,
mutta se on välttämätön monien perheiden toimeentulon kannalta – jotkut
jopa rikastuvat sillä. Kaupan avulla naiset pystyvät ”ruokkimaan”
perheenjäsenensä eli hankkimaan peruselintarvikkeet ja välttämättömyydet.
Siten he osoittavat kykenevänsä hoitamaan huolenpitovelvollisuutensa.
Perinteinen sukupuolijärjestelmä näyttää tosin jossain määrin järkkyvän
torikaupan takia.

Härkönen paneutuu ruokaan sosiaalisen huolenpidon välineenä ja sosiaalisten
suhteiden ilmentäjänä Kuubassa (25 s.), missä ruoan osuus myös valtion
sosiaalisessa huolenpidossa on tärkeä. Hänen tutkimuskohteinaan ovat
pienituloiset havannalaiset heteroseksuaalit, jotka ovat ihonväriltään
kirjavaa joukkoa. Hän tarkastelee ruokaan liittyviä merkityksiä perhe- ja
parisuhteissa, kuten raskausajan ruokalahjoja ja sukupuolittunutta suhdetta
ruokaan rakkaussuhteissa. Lukijalle selviää, että liha on arvostettua, mutta
kotoiset kahvi ja rommi vähemmän arvostettuja, ja että ruoasta riidellään
ja valitetaan. Ruoan, huolenpidon ja välittämisen sekä ruumiillisuuden
kiinteän yhteyden ymmärtämiseksi on aina tunnettava paikallinen konteksti.
Vaikka Kuubassa pieni pyöreys osoittaa, että henkilöstä välitetään,
vartalon urheilullisuutta arvostetaan. Laihuus osoittaa, ettei henkilöllä ole
varaa riittävään ravintoon eikä hänestä välitetä tarpeeksi, mutta
toisaalta yläluokan hoikkuus osoittaa, että eräillä on varaa kieltäytyä
ruoasta.

Tammisto osoittaa artikkelissaan (19 s.), että hoiva aineellistuu ruokana myös
Papua-Uuden-Guinean menengien keskuudessa Uuden-Britannian saarella.
Ruokakasvien kasvattaminen ja kuluttaminen ovat keskeisiä sukulaisuutta ja
ihmisyyttä rakentavia käytänteitä ja näihin liittyviä tapoja. Menengit
liittävät riisin ja kaupasta ostettavat säilykkeet kaupunkien
”valkoiseen” elämäntapaan ja toisaalta taaron, jamssin, bataatin,
kassavan, pavut ja banaanin perinteiseen paikalliseen elämäntapaan.
Viljelymaat periytyvät äidin sukulinjan mukaan, ja palstoja jaetaan
sukulaisille ja ystäville. Palstojen raivaaminen ja viljeleminen tuottavat
edelleen sukulaisuutta. Sukulaisuus merkitsee siis kovaa työtä, ja kova työ
tekee sukulaisia. Kun analysoidaan ruokaa kommunikaation välineenä menengien
keskuudessa, näyttää myös ero raa’an ja kypsän ruoan välillä olevan
keskeinen.

Juomat luovat sosiaalisia suhteita ja tekevät eroja

Antropologiassa on yleensä tutkittu ”rakentavaa juomista”, joka on
arkielämän positiivinen osa. Kuitenkin myönteisiinkin juomiin ja
juomatapoihin liittyy myös negatiivisia piirteitä, niin kuin Johanna Pohjolan
ja Toomas Grossin artikkelit osoittavat. Pohjola tutkii mate-juomaa
avainsymbolina Argentiinassa (22 s.) osoittaen, että tuo eteläamerikkalainen
teenkaltainen viherjuoma on sekä tärkeä symboli että kulttuurinen
instituutio. Siihen liitetään monenlaisia sosiaalisia, ideologisia,
poliittisia ja historiallisia merkityksiä. Tuntuu itsestään selvältä, ettei
matea juoda ideologisen vihollisen kanssa, mutta se vaikuttaa meistä
henkilökohtaisiin juomavälineisiin toteutuneista oudolta, että oman
suodatinpillin käyttäminen tulkitaan sosiaalisuudesta kieltäytymiseksi ja
erillisyyden tuottamiseksi. Perinteisesti mate juodaan nimittäin yhteisestä
kupista ja yhteisellä pillillä, jolloin saman pillin käyttäminen merkitsee
ystävyyttä, yhteyttä, solidaarisuutta ja tasa-arvoa.



Kuva: Maten juojia Buenos Aires 1906

Gross puolestaan kirjoittaa mezcalin symbolisista ja sosiaalisista
merkityksistä Oaxacassa Meksikossa (21 s.). Tuo agaavekasvista tislatun juoman
nauttiminen on tapahtuma, joka lujittaa sosiaalisia siteitä ja edesauttaa
yhteisöllisyyden tunteen syntymistä, mutta toimii myös erojen sekä
sukupuoli- ja uskonnollisten ryhmien merkitsijänä. Naiset eivät yleensä juo
mezcalia, eivätkä sitä juo myöskään protestantit, jotka katsovat sen
liittyvän katolisuuteen ja alkuperäisväestöön. Aikaisemmin
intiaanituotteena pidetty mezcal on pitkään jäänyt kahden muun agaavesta
valmistetun alkoholijuoman, tequilan ja pulquen, varjoon, mutta viime aikoina
sitä on alettu markkinoida voimakkaasti ja hyödyntää myös turismissa. Sitä
ollaan kohottamassa suorastaan kansallisjuoman asemaan.

Yksin syöminen, oman ruoan syöminen, tosiruoka

Vaikka Ruoan kulttuuri-kirjassa ei olekaan yhdistelty artikkeleita minkään
temaattisten otsikoiden alle, muodostavat Anu Lounelan, Katja Uusihakalan, Petra
Aution ja Matti Eräsaaren artikkelit oman ryppäänsä, joissa ilmenee, että
aterioilla vallitsee jännitteitä, erimielisyyttä, jaotteluja ja konflikteja,
vaikka me katsomme aterioiden nimenomaan yhdistävän niihin osallistuvia.
Lounela paneutuu kirjoituksessaan (18 s.) mielihaluihin, häpeään ja
statukseen sekä kommensiaalisuuden eli yhdessä syömisen välttelyyn Jaavan
ylänköalueella, missä yksin syöminen on normi ja yksityinen tapahtuma, josta
pyritään selviytymään mahdollisimman nopeasti. Toisten nähden syöminen
osoittaa itsehillinnän puutetta. Eri kielirekisterien ohella statuseroja
ilmaistaan myös pidättyvyydellä ja tunteiden kontrollilla. Perinteisellä
viljelykasvilla, kassavalla on monia, ristiriitaisiakin merkityksiä. Se
liitetään maskuliinisuuteen, mutta sitä pidetään myös köyhien ja
sivistymättömien metsäviljelijöiden ruokana. Riisi taas liitetään
feminiinisyyteen, ja vaikka sitä syödään useita kertoja päivässä, sen
katsotaan vähentävän voimaa ja asettavan alttiiksi kiusauksille. Kummankin
ruoan kautta kuitenkin rakennetaan ja ylläpidetään sosiaalisia suhteita ja
statusta.  

Uusihakala kirjoittaa (25 s.) siitä, miten kommensaalisuus saa uusia muotoja,
kun ”rhodesialaisessa” diasporayhteisössä Etelä-Afrikassa bring and braa
-grillijuhlissa ruokaa, nimenomaan lihaa, ei jaeta muiden kanssa, vaan kukin
syö omaa ruokaansa muiden vieressä. Korkeintaan salaattikulho voi kiertää.
Tilaisuudessa jaetaan yhteisiä muistoja Rhodesiasta, josta valkoinen
keskiluokka joutui pakenemaan maan itsenäistyttyä Zimbabwena vuonna 1980.
Tapaamiset vahvistavat siteitä entisten rhodesialaisten yhteisöihin, mutta
tekevät tietoisesti eroa muista. Kuukausittain järjestettävissä
tilaisuuksissa korostetaan ystävyyttä, toveruutta ja hierarkian puuttumista,
vaikka vältetään vastavuoroista vieraanvaraisuutta. Kaikki voivat kuitenkin
vastata kutsuun ja tulla grillijuhliin säilyttäen kunniallisen identiteetin.

Aution artikkelin (27 s.) aiheena on sosiaalisuus ja autonomian rakentaminen,
rajojen luominen ja ylläpitäminen ruoasta kieltäytymällä
Etelä-Kiribatissa, Tyynellämerellä. Ruoasta kieltäytymisellä tietyissä
tilanteissa osoitetaan itsehillintää ja voimaa. Antaminen ja vastaanottaminen
rakentavat henkilön itsenäisyyttä, mutta itsenäisyyden osoittaminen
velvoittaa ajoittain kieltäytymään ruoasta. Naiset ja lapset eivät voi olla
itsenäisiä; miehet sen sijaan pystyvät osoittamaan itsenäisyyttään ja
riippumattomuuttaan. Kaikki eivät kuitenkaan voi kieltäytyä ottamasta vastaan
tarjottua ruokaa; vieraalle tarjotaan, ja hänen velvollisuutensa on ottaa
vastaan; myös kunniavieraan on aina syötävä.

Eräsaari kirjoittaa tosiruoasta, ruoan ”raskaudesta” ja arvosta Fidžillä
(18 s.) ja pyrkii Claude Lévi-Straussin hengessä osoittamaan, kuinka siellä
ruoan ”raskaus” ilmentää alkuperäisväestön ylläpitämiä abstrakteja
ihanteita jakamisesta ja vastavuoroisuudesta. Ruoan raskaus on vahva
kokemuksellinen idiomi, ja se jättää saajan kiitollisuudenvelkaan. Kylissä
klaanit omistavat maan, mutta jokaisella on käyttöoikeus yhteismaahan.
Yltäkylläisessä omavaraisuudessa vallitsee yleinen vastavuoroisuus, siellä
on turvallista ja rauhallista, siellä pidetään toisista huolta ja
kunnioitetaan päälliköitä, vaikka jokainen onkin oma pomonsa. Kaupungissa on
vaarallista ja kiireistä, siellä pidetään huolta vain itsestä,
”syödään rahaa” ja ollaan demokraattisia, mutta joku aina käskee.

Teorioita unohtamatta

Edellä esittämästäni voi saada sen käsityksen, että Ruoan kulttuuri on
täynnä pelkää empiiristä pikkutietoa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan
kaikissa artikkeleissa – kuten antropologisissa tutkimuksissa yleensäkin –
on voimakas teoreettinen lataus. Kiintoisaa on, että uusimpien ruokatutkimusten
ohella useimmat kirjoittajat viittaavat artikkeleissaan Mary Douglasin
ruokatutkimuksiin ja symbolisiin analyyseihin 1970-luvulta sekä monissa myös
Claude Lévi-Straussin tuotantoon 1960-luvulta ja Marcell Maussin Lahja-teokseen
vuodelta 1923 (suom. 1999). Vanhat konkarit pitävät siis yhä pintansa.



Kuva: Banchetto con personaggi, Pietro Longhi (1702-1785)

Ruoan kulttuuri osoittaa vakuuttavasti, että yhdessä syöminen jakaa ihmiset
meihin ja muihin; se rakentaa ja vahvistaa eritoten intiimeimpiä sosiaalisia
suhteita. Ruoan jakamisen ja kommensaalisuuden välinen suhde kokoaa kirjan
artikkelit yhteen, kuten toimittajat huomauttavat. Kirjoittajien antamat
esimerkit merkityksellisistä ruokailutilanteista havainnollistavat, että
ruokaan ja ruokailuun liittyy luokitteluja, symboloivia rakenteita sekä
sosiaalisuuden monia muotoja. Ne näyttävät, että kommensaalisuudessa kyse
voi olla käytännössä hyvin erilaisista tapahtumista; voidaan syödä
yhdessä samaa ruokaa tai kukin omaa ruokaansa, voidaan syödä yksin tai jopa
kieltäytyä tarjotusta ruoasta. Kieltäytymällä tietystä ruoasta
määritellään itseä ryhmän jäseneksi ja toisaalta erottaudutaan muista.

Ruoka kantaa tärkeiksi koettuja sosiaalisia arvoja. Se rakentaa sukulaisuutta,
ilmentää hoivaa ja huolenpitoa, on hyvän ja soveliaan toiminnan merkki sekä
kokoaa ja rajaa sosiaalisia ryhmiä. Ruoan sosiokulttuurinen merkitys liittyy
suoraan siihen, mitä ihmiset pitävät arvokkaana ja tavoittelemisen arvoisena
elämässään. Ruoka on väline, joka tarjoaa välttämättömän aineellisen
kiinnekohdan yhdistämilleen yhteisöille, olkoon se sitten perheen arkinen
ateria tai yhteisön juhla.

Englanninkielinen abstrakti ja asiasanahakemisto viimeistelevät teoksen, josta
omankin kulttuurin tutkija löytää innoitusta ja soveltamiskelpoisia ideoita.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/