[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Paljastuksia painosten kuningattaresta ja muista kirjamaailman vaikuttajista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Ruuska, Helena: Eeva Joenpelto: elämän kirjailija. WSOY, 2015. 498 sivua.


Paljastuksia painosten kuningattaresta ja muista kirjamaailman vaikuttajista
---------------------------------------------------------

Helena Ruuskan Eeva Joenpelto-elämäkerta valottaa paitsi kohdehenkilönsä
elämää, myös koko Suomen kirjallista maailmaa 1950-luvulta tälle
vuosituhannelle.

Vanha sanonta väittää, että tullakseen kirjailijaksi pitää ensin elää
sellainen elämä, josta on jotain kirjoittamista. Kirjailija Eeva Joenpellon
(1922–2004) elämässä riitti draamaa ja tapahtumia – monet niistä
hyvinkin traagisia. Tie moneen kertaan palkituksi kansakunnan kertojaksi
kansakunnan kaapin päälle oli pitkä, osin kivinenkin.

Helena Ruuska ei näytä jättäneen montakaan kohdehenkilönsä polulle
osunutta kiveä kääntämättä. Teoksen lähdepohjaa voi hyvällä syyllä
luonnehtia kattavaksi: noin 50 haastattelua, joista pääosa Ruuskan itsensä
tekemiä. Lisäksi hän on käynyt läpi runsaasti lehtiartikkeleita ja
kirjallisuuskritiikkejä eri vuosikymmeniltä, samoin tieto- ja
kaunokirjallisuutta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistoa
varten 1970- ja 1990-luvuilla tehdyt kirjailijahaastattelut ovat nekin
tärkeitä lähteitä, samoin Kai Häggmanin WSOY:n historiaa varten tekemät.
Eeva Joenpeltohan kuului yhtiön kirjailijoihin 1950-luvun alusta tälle
vuosituhannelle, ja 1970-luvulla hän oli yksi keskeisimmistä – Väinö Linna
oli tuolloin jo lopettanut aktiivisen kirjoittajanuransa.



Kuva: Eeva Joenpelto ja presidentti Urho Kekkonen itsenäisyyspäivänä 1958.

Salanimen suojista Finlandia-voittajaksi

Ruuskan kirjan nimi on kekseliäs: se viittaa vuonna 1982 ilmestyneeseen
Elämän rouva, rouva Glad -romaaniin, jonka motto puolestaan voisi hyvin
viitata kirjailijaan itseensä. ”Rouva Gladilla oli unelma. Hän halusi, että
ihmiset kokisivat hänen olevan läsnä, vaikka hän ei olisikaan paikalla. Niin
lopulta kävikin.”

Eeva Joenpellolla näyttää olleen tuontapaisia taipumuksia sitten, kun hän
oli vakiinnuttanut kirjailijanuransa. Hetkessä se ei käynyt: Ruuskan teos
seuraa sammattilaisen kauppiaantyttären elämää kotikylällä ja
lohjalaisessa koulukortteerissa, keskenjääneitä Yhteiskunnallisen
korkeakoulun opintoja, pätkätöitä sodan varjostamassa pääkaupungissa ja
rakastumista toiseen nuoreen toimittajaan, Jarl Hellemanniin.

Nuoren parin elämä kiertyy kirjallisuuden ympärille: Jallesta tulee ensin
Tammen kustannustoimittaja, sitten yhtiön toimitusjohtaja. Kotirouvaksi
jäänyt Eeva lukee kirjan päivässä, kaksi parhaassa ja tekee käännöksiä
– enimmäkseen höttöviihdettä – salanimen turvin. (Saman salanimen taakse
piiloutuu myös muutama muu suomalaiskirjailija; Jarl Hellemann itse kirjoittaa
toisella nimellä kotiviinikirjan vaikka ei ole ikinä viiniä valmistanut.
Kirja osoittautuu best selleriksi, mutta jatkoa sille ei tule.)

Salanimillä ilmestyvät myös kaksi ensimmäistä romaania; vasta kolmannen,
Kaakerholman kaupungin (WSOY 1950) Joenpelto julkaisee omalla tyttönimellään.
Virallisesti Eeva on toki rouva Hellemann. Sukunimestä hän pitää
sinnikkäästi kiinni vielä silloinkin, kun 30 vuotta kestänyt avioliitto
päättyy ja osapuolet ovat vähällä raadella toisensa kuoliaaksi. Henkisesti,
siis.

Tuolloin Eeva Joenpelto on jo tunnustettu prosaisti, valtion
kirjallisuuspalkintojakin hänelle on myönnetty monta. Lopulta niitä kertyi
kaikkiaan kuusi; ensimmäinen vuonna 1952 ja viimeinen 1983.

Finlandia-palkinnon Eeva Joenpelto sai vasta 1994. Monen mielestä – ja
ilmeisesti omastakin mielestään – hän olisi ansainnut sen jo aiemmin.
Tuolloinkin palkinnon ympärillä riitti kähinää, joskin muutamat
monimutkaisen tapahtumasarjan vaiheet jäävät vähän hämäriksi. No,
kabinettipolitikoinnista ja kahdenkeskisistä keskusteluista ei välttämättä
missään ole tehty tarkkoja muistiinpanoja. Ei edes eikä etenkään
kirjallisissa piireissä.

Matka salanimellä kirjoittavasta kotirouvasta Finlandia-voittajaksi ja maan
arvostetuimpiin kuuluvaksi prosaistiksi on pitkä ja vaiheikas. Ruuska kuvaa
sitä ikään kuin kohdehenkilönsä rinnalla kulkien: tyypillistä tekstille
on, että hän nimittää kirjailijaa usein tuttavallisesti vain Eevaksi ja
pyrkii valottamaan tämän tunteita ja ajatuksia silloinkin, kun niistä ei ole
täyttä varmuutta. Tämän voinee kirjailijaelämäkerrassa sallia – etenkin
kun haastatteluihin ja kirjallisiin lähteisiin perustuva kerronta on nootitettu
huolellisesti.

Kertomuksia kustantamon kulisseista

Helena Ruuska kuvaa värikkäästi viime vuosisadan loppupuolen ristiriitaista
maailmaa ja erityisesti suomalaista kulttuuri-ilmapiiriä: modernismin
voittokulkua, vihaisten nuorten miesten (ja miksei naistenkin) esiinmarssia
1960-luvulla, umpipolitisoitumista jota Joenpelto ei hyväksy. Hän kuvaa
kirjailijan kipuilua silloin, kun sopivaa aihetta ei löydy, tekstinteko tökkii
ja kritiikki kolhii, kertoo lukuisia anekdootteja kustannustalojen seinien
sisältä ja kirjailijakokouksista. Eeva Joenpelto ei aina ollut arvostelijoiden
eikä lukijoiden lempilapsi – painosten kuningattaren hänestä teki vasta
vuosina 1974–1980 ilmestynyt Lohja-sarja (Vetää kaikista ovista, Kuin
kekäle kädessä, Sataa suolaista vettä, Eteisiin ja kynnyksille).

Mielenkiintoisia ovat kuvaukset ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajien
yhteistyöstä kirjailijan kanssa. Kaksi kustannusalan vahvaa miestä nousee
muita näkyvämmiksi: Tuomas Anhava ja Ville Viksten. Viimeksi mainittu pysyy
kirjailijan rinnalla vuodesta toiseen, vaikka Joenpelto aina välillä purkaa
häneen kiukkuaan milloin mistäkin asiasta ja uhkaa vaihtaa kustantajaa.

Työn taustalla valottuu myös yksityiselämä, jonka osalta keskeistä on
avioliitto ja sen päättyminen. Eron jälkeiset suhteensa kirjailija salasi
tarkoin. Viime syksynä, heti kirjan ilmestyttyä, jonkun sanomalehden kriitikko
moitti Ruuskan Joenpelto-elämäkertaa liiasta yksityisasioiden tonkimisesta.
Toki ne ovat varsin avoimesti esillä, mutta en oikein ymmärrä, miten muuten
voisi elämäkerran kirjoittaa?

Teoksesta näkyy, että Eeva Joenpelto, jota jotkut kadehtivat, toiset ihailivat
yli kaiken ja kolmannet suorastaan pelkäsivät, rakensi tietoisesti omaa
julkisuuskuvaansa aikana, jolloin ”brändäys”-termiä ei ollut vielä
keksitty. Hän seurusteli mielellään valtaapitävien kanssa ja käytti itsekin
valtaa jos vain tilaisuus tarjoutui – vehkeilyksikin tuollaista toimintaa
voisi kutsua. Suhde julkisuuteen oli kaksijakoinen: toisaalta Joenpelto halusi
olla komeasti esillä, mutta pitkälti omilla ehdoillaan. Sama näyttää
päteneen myös kanssaihmisiin: välit menivät helposti poikki, varsinkin
vanhemmiten.

Samalla kun Helena Ruuska kertoo kirjailijan elämäntarinaa, hän valottaa
myös romaanien syntyä ja taustaa. Osalla on vankkaa todellisuuspohjaa:
Lohja-sarjan ihmisillä oli elävät esikuvat. Viimeiseksi jäänyt, 1990-luvun
kasinotaloutta ja suomalaisen sairaanhoidon tilaa ruotinut teos Uskomattomia
uhrauksia (ilm. 2000) syntyi sen jälkeen, kun Joenpelto oli menettänyt
toisenkin poikansa – esikoinen oli kuollut alle kolmikymppisenä vuonna 1975.

Muisto elää kirjailijatalossa

Eeva Joenpelto kuului niihin kirjailijoihin, joista pitivät sekä lukijat että
kriitikot. Tosin osa arvostelijoista alkoi pitää häntä hieman
vanhanaikaisena, mikä ilmeisesti jarrutti Finlandia-palkinnonkin
myöntämistä. Ruuskan mukaan hänellä oli vahva asema myös Suomen
Kirjailijaliitossa ja eräissä muissa kulttuurijärjestöissä.

Eeva Joenpelto vaikuttaa suomalaisessa kirjallisuudessa edelleen – ja tämä
vaikutuskanava on hyvin samantapainen kuin rouva Gladin unelma. Sen saattaa
nähdä joko erittäin kulttuurimyönteisenä tekona – tai sitten vastavetona
kustantajalle, joka ei ehkä sittenkään osannut arvostaa kultakimpalettaan
riittävästi.

Nimittäin kun Väinö Linna täytti 70 vuotta, WSOY hankki hänelle huvilan
Ranskasta. Linna itse ei sitä juuri käyttänyt, vaan talosta tuli
kirjailijaresidenssi. Eeva Joenpellon 70-vuotispäivänä yksi kustantajan
kokoustilan kabinetti nimettiin hänen mukaansa, ja seinälle nostettiin
Marjatta Tapiolan maalaama taulu. (Ruuskan mukaan paikka oli oivallisesti
valittu: muotokuva oli siinä aivan tapahtumien ytimessä, kirjallisten juorujen
keskellä.)

Kuvaus huonokuntoisuuttaan häpeilevän, kotinsa rauhaan eristäytyvän
kirjailijan viimeisistä ajoista on liikuttava. Mutta kun Eeva Joenpellon
testamentti avattiin, sekä sukulaiset että kustantaja ällistyivät.
Kirjailija oli testamentannut muhkean kotinsa, Vares-Kantolan talon, WSOY:n
kirjallisuussäätiölle sillä ehdolla, että siitä tehtäisiin
kirjailijaresidenssi. No, talo oli toki hankittukin tekijänpalkkioilla ja
samaisen kirjallisuussäätiön myöntämillä apurahoilla, joten kyseessä
saattoi olla kiitollisuuden osoitus. Toisaalta teko voi myös olla pikku
näpäytys: Joenpelto halusi tälläkin tavalla asettua Väinö Linnan rinnalle.
Kovin vahvaa kantaa puoleen tai toiseen Ruuska ei tässä kirjan lopussa ota,
vaikka toisaalla hän on esittänytkin melko vahvoja tulkintoja
kohdehenkilönsä motiiveista ja tunteista.

Ruuskan teos on sen verran värikäs, että sen luettuaan alkaa tehdä mieli
sukeltaa uudelleen Joenpellon laajaan romaanituotantoon. Ainakin muhkeaa
Lohja-sarjaa näyttää olevan nykyisinkin kaupoissa, modernisti e-kirjoina.



Kuva: Eeva Joenpelto talonsa edustalla Lohjalla. Kuva Markku Leppo.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/