[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Huumorintutkimuksen uusvanhat nykytuulet

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jari Nikkola <jarinik at utu.fi> FM, tohtorikoulutettava, Turun yliopisto, Yleinen
historia
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Knuuttila, Seppo; Hakamies, Pekka; Lampela, Elina (toim.): Huumorin skaalat.
Esitys, tyylit, tarkoitus.. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. 431 sivua.


Huumorintutkimuksen uusvanhat nykytuulet
---------------------------------------------------------

Huumorin skaalat esittelee suomalaisen huumoritutkimuksen tuoreita tuulia.
Teoksen haaste on, että ajankohtaisimmat aiheet jäävät artikkelikoosteessa
hieman sivurooliin. Etenkin Charlie Hebdo -satiirilehteen kohdistuneen
väkivaltaisen iskun jälkeisessä tilanteessa tutkijayhteisöllä riittää
varmasti analysoitavaa sananvapauden, vapauden ja vastuun tematiikan suhteista
erilaisiin huumorikäsitteen piiriin kuuluviin sosiaalisiin ja kulttuurisiin
ilmaisuihin. 

“Tässä teoksessa pohditaan huumorin skaaloja esitysten, tyylien ja
tarkoitusten rakennelmina ja yhdistelminä. Kirjoittajat esittelevät ja
tekevät tulkintoja huumorin sisällöistä, rajoista, merkityksistä. Teos on
ajantasainen kartoitus siitä, mitä huumorilla ja koomisilla esityksillä
voidaan viestittää, mitä niiden piiriin kuuluu ja mitä ei, miten niiden
vapautta vartioidaan ja koetellaan”.  

Kustantajan kirjaesittelyn valossa vaikutelma Huumorin skaalat -teoksesta on
hieman ristiriitainen. Neljäsataasivuinen järkäle toki esittelee akateemista
huumorintutkimusta huolellisesti ja yksityiskohtiin paneutuen, mutta kolikon
toisena puolena on, etteivät analyysien kohteet ainakaan uutismielessä aina
ole kovinkaan ajankohtaisia. Ainakin itse oletin huumorintutkimuksen tilaa ja
ajankohtaisia aiheita käsittelevässä kirjassa pääseväni käsiksi
Muhammed-pilakuvista tehtyyn laajempaan analyysiin tai vaikkapa poliittisen
pilkkalaulutradition dekonstruktiiviseen analyysiin, mutta tekemättä jää.

Tulenpolttavia aiheita toki sivutaan sivulauseissa ja viitteissä, mutta
pääosin teoksen huomio on muualla. Ehkä jo takavuosina käyty keskustelu
huumorintutkimuksen tyhjäkäynnin tilasta onkin tältä osin edelleen otettava
vakavasti? Vastaavasti toki voi myös ajatella, että kyseessä ovat vain
lukijan katteettomat odotukset ja että odotuksiin ei vastata
käytännöllisistä ja loogisista syistä johtuen. Mene ja tiedä.

Se että kooste on vahvimmillaan käsitellessään kenties jo aiemmin
runsaastikin käsiteltyjä aiheita ei välttämättä kuitenkaan ole pelkkää
miinusta. Niinkin moneen kertaan akateemisissa yhteyksissä pyöritelty aihe
kuin Turun yliopiston 1990-luvun alun Uuno Turhapuro -tutkimus saa Veijo
Hietalan esityksessä yllättäen jopa uutta väritystä kun Hietala pohtii
Spede Pasasen luoman antisankarihahmon radikaalia potentiaalia “terveen
järjen” diskursseja ja niiden haastamista huumorikontekstissa pohtineen
John Tullochin hengessä:

 “Vaikka uunologiikka ei kenties aivan “tuhoa” arkilogiikkaa se paljastaa
kuitenkin monet arjen itsestäänselvyydet keinotekoisiksi, usein ideologisiksi
konstruktioiksi ja mahdollistaa toisenlaisia ajattelu- ja tulkintatapoja”.

Hietala toki epäilee omaa tulkintaansa jo seuraavassa kappaleessa melko
elitistisiltä kuulostavin perusteluin (s. 106), mutta tässä saattaisi silti
olla hyvä lähtökohta tulevalle tutkimukselle laajemminkin. “Johtaja
Turhapuron” “konservatiivisesta” puolesta on jo kuultu riittävästi,
ehkä 2010-luvulla olisi jo aika vanhat ideologiset aidat ylittävälle
kokonaistulkinnalle, joka huomioisi myös teosten mahdollisen “radikaalin”
kulttuurisen ja yhteiskunnallisen selitysvoiman?



Kuva: Spede Pasanen Uuno Turhapuro –elokuvassa.

Sananvapaus, vastuu, vapaus

Huumorin skaalojen ajankohtaisempiin aiheisiin kohdistuvaa tulkintaa edustaa
Jarno Hietalahden katsaus huumori-ilmaisujen vapauskäsitteisiin. Hietalahti
kirjoitti artikkelinsa kaksi kuukautta ennen Charlie Hebdon toimitukseen
kohdistunutta väkivaltaista iskua, mutta polveilevan tekstin osahavainnot
sananvapauden, vastuun ja vapauden suhteista Muhammed-pilakuvien tulkintaan
olisivat varmasti käyttökelpoisia laajemmassakin yhteydessä.

Satiirijulkaisun toimitukseen ja henkilökuntaan kohdistunut väkivaltainen isku
oli ehdottoman tuomittava mutta samanaikaisesti sananvapauden rajoja koeteltiin
myös lehtien toimesta haastavalla tavalla.

Kunnioittivatko pilkkaaviksi koetut julkaisupäätökset monikulttuurisuuteen
(so. yhteiskuntien moniarvoisuuteen) keskeisenä arvona kuuluvaa uskonvapautta
lopulta kovinkaan korrektilla tavalla? Jyräsikö eurosentrinen liberalismi
globaalin moniarvoisuuden alleen ennen asian ajattelemista niin sanotusti
toiseenkin kertaan? Missä toisaalta kulkevat länsimaisen ilmaisunvapauden
rajat muuttuneessa demografisessa tilanteessa?

“Lähtökohtana täytyy olla, että meillä on oikeuksia ja velvollisuuksia
suhteessa muihin ihmisiin. Vaikka huumorin äärellä sanavapaus on keskeinen
tekijä, meidän ei silti tarvitse niellä mitä tahansa pilkkaa”, Hietalahti
ehdottaa monitulkintaisesti.  

Kahden kärkiartikkelin ohella kirja tarjoaa runsaasti välähdyksiä nupullaan
olevista tutkimusaiheista, jotka varioivat populaarikulttuurista urheiluun,
korkeakulttuuriin ja internetmaailmaan. Näistä etenkin Tarkoitus-osiossa
olevat artikkelit 2000-luvulle tyypikkäästä digiloren mustasta huumorista
(Laura Hokkanen) ja Putous-ohjelman viihteellis-journalistisista
vastaanottotavoista (Janne Zareff) vaikuttaisivat hyvinkin potentiaalisilta
aiheilta jatkokäsittelyjen suhteen.

Zareffin näköaloissa journalismi toki tulkitaan melko fundamentalistisesti
"totuudenpuhumiseksi", joka sinällään saattaa olla yllättävänkin
ajanhenkinen mediaa koskeva deterministinen tulkinta. Hokkasen aihepiiri taasen
tarjoaa rajattomat näköalat jatkojalostukselle Hietalahden kirjoituksen
hengessä. Onhan internetin "musta huumori" ollut näkyvästi törmäyskurssilla
Suomessakin suhteessa sananvapaustulkintoihin. Aiheesta on myös jaettu
vankeustuomioita, pääosin kunnianloukkauslakeihin liittyen.

Siirtymä perinteisestä mediasta nettiin

Oletettavaa on, että etenkin poliittisten ääriryhmien blogosfäärin
suunnalta näitä tuomioita tullaan näkemään jatkossa lisääkin. Kuten Seppo
Knuuttilan avauspuheenvuorossa (s. 10) muistutetaan, ajallemme tyypillinen
poliittisten marginaaliryhmien ääri-ilmaisu on siirtynyt perinteisestä
mediasta (nettilehtien moderoidut keskustelupalstat) pitkälti vapaaseen
internetiin, jossa se on heikommin ennakkosensuurin piirissä. Useat näistä
itsenäisistä julkaisijoista ja ilmiöistä pukevat mielellään ilmaisunsa
juuri "mustan huumorin" tai "länsimaisen" sananvapaustaistelun kaapuun.
Poliittisesta epäkorrektiudestaan huolimatta (tai ehkäpä juuri siksi) nämä
ilmiöt tarjoavat jo nyt herkullisen tutkimuskohteen ennakkoluulottomalle
tutkijalle.

Parhaimmillaan koosteen tekstit ovat yksittäisinä lukukokemuksina. Koko kirjan
laajuudelta läpikäytynä koosteteoksille tyypillinen terminologinen ja
tutkimushistoriallinen tautologia alkaa tässäkin tapauksessa tasaisen varmasti
häiritä lukijaa toistuessaan paperista toiseen.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/