[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Informaatio on sodan jatkamista toisin keinoin?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Marja Vuorinen <marja.vuorinen at helsinki.fi> VTT, Helsingin yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Jantunen, Saara: Infosota: ”Iskut kohdistuvat kansalaisten tajuntaan”.
Otava, 2015. 318 sivua.


Informaatio on sodan jatkamista toisin keinoin?
---------------------------------------------------------

Ukrainan konfliktin alkaessa aktivoitunut venäläinen trolliarmeija on
vallannut itselleen pysyvät sillanpääasemat sosiaalisesta mediasta.
Propagandasotaa käydään nyt uudenlaisella alustalla, mutta muuttaako uusi
maasto sittenkään koko sodan luonteen? Samaan aikaan internetpohjaisissa
mediaympäristöissä ilmenee kansalaismielipiteen ilmaisua, jonka
radikaalisiipi ärhäkästi haastaa sekä perinteisen median arvomaailman että
ansaintalogiikan. Millaisia voimia ja vastavoimia uuden viestintäkanavan
käyttöönotto tuottaa? Saara Jantusen kirja on yksi tirkistysaukko tähän
aikamme ilmiöön. 

Viime syksynä Infosota-kirjan myötä ryminällä julkisuuteen tullut, mm.
Twitterissä edelleen vahvasti näkyvä sotatieteiden tohtori Saara Jantunen
työskentelee Puolustusvoimien palveluksessa informaatiosodankäynnin
asiantuntijana. Luentojen ja briefing-puheenvuorojen pohjalta laadittu kirja
infosodasta ei ole objektiivinen raportti tai tutkimus, vaan dramaattinen kuvaus
siitä, millaisena nettivaikuttamisen parissa työskentelevä kirjoittaja
tarkastelemansa kentän näkee.

Informaatiosodankäynnin kolmesta päähaarasta – tiedustelu, vaikuttaminen ja
johtaminen – keskitytään siviilikansalaista eniten koskettavaan eli
vaikuttamiseen.

Jantunen on aiemmin tutkinut yhdysvaltalaisten ideologiakoneistojen 1900-luvun
lopulla harjoittamaa julkisuuden manipulointia. Tässä kirjassa hän soveltaa
samaa näkökulmaa 2000-luvun Venäjään. Jantusen mukaan myös USA valehtelee,
mutta ylevämmin eettisin ideaalein kuin Venäjä. Kiinni jäätyään se näin
ymmärtää panna toimeen katumusesityksen, todistaen näin ainakin
näennäisesti, ettei valehtelu kannata (s. 20–22).

Pamfletti, ei tutkimus

Kirjaa ei ole tehty ensisijassa akateemisille lukijoille. Siinä ei ole
viitteitä, kirjallisuusluetteloa saati henkilö- ja asiasanahakemistoa.
Systemaattista aineistoa ei joko ole tai sen muodostamista ei esitellä, jolloin
aineiston kattavuutta ja todistusvoimaa ei pääse arvioimaan.
Tutkimusmenetelmäksi ilmoitetaan ”kriittinen diskurssianalyysi” ja
tulkintakehykseksi ”liberaali politiikantulkinta” (s. 22–25). Evidenssiä
ei esitellä eikä kärkeviäkään kannanottoja perustella. Käytännössä
aineistona toimivat sosiaalisen median kautta tapahtuneesta ajatustenvaihdosta
poimitut esimerkit.

Kun tarkoitus on arvioida Venäjän propagandatoimia Suomessa, on
ymmärrettävää, että aineistot ovat suurelta osin suomenkielisiä.
Venäjää kirjoittaja ei nähtävästi lainkaan osaa, minkä voi päätellä
muutamista omituisista translitteroinneista ja yksittäisen sanojen (esim.
maskirovka eli naamiointi, harhautus) kohtuuttomasta ideologisoinnista.
Taustatuki on haettu englanninkielisistä julkaisuista, mikä näkyy
näkökulman tiukkana läntisyytenä. Hetkittäin on jopa epäselvää,
analysoidaanko Venäjän viestintää vai selostetaanko vastapuolen
Venäjä-propagandaa.

Läntiseen ilmansuuntaan viittaavat myös monet anglismit. ”Viraalilla”
tarkoitetaan nettikielessä ilmeisesti viruksen lailla leviävää?
”Kehystämisen” merkitystä pähkäilin kauan, kunnes tajusin kulkea
englannin kautta: kehys on tietysti frame ja kehystäminen framing, joka
puolestaan tarkoittaa syylliseksi lavastamista. Käytänkin tässä tilaisuutta
hyväkseni ja ehdotan käännökseksi eleganttia uudissanaa ”freimaus”.

Muodollisesti Infosota on tietokirja. Samalla se on avoimen julkisuushakuinen
tilitys ja omakohtainen mielipidekirja – pamfletti, josta ei puutu
paljastuskirjan sävyjäkään. Kirja osallistuu itse siihen aatteiden
kamppailuun, jota sen on tarkoitus tarkastella. Kirjoittajan kanssa eri tavalla
ajattelevia kohtaan sävy on hyökkäävä. Lukijaa ja analyysin kohteita
arvostava maltillinen esitystapa vakuuttaisi ehkä tehokkaammin.

Median murros, hybridisota ja sotatieteiden poliittinen käänne

Taistelu mediatilasta on selvästi kovenemassa, kun villit mediat enenevästi
haastavat perinteisen lehtibisneksen. Jantunen tarkastelee viestinnän
muuttuneita olosuhteita internetin tuloa seuranneella murroksen aikakaudella.
Perinteisen lehdistön aseman ja tehtävien uudelleenmäärittely, median vapaus
ja puolueettomuus, ns. suomettumisen mahdollinen uusi tuleminen, uudet
nettipohjaiset vastajulkisuudet ja sosiaalisen median vaikutus
yhteiskunnalliseen keskusteluun ovat kaikki tärkeitä teemoja.

Jantunen aloittaa korostamalla perinteisen median kriittisyyttä ja
lahjomattomuutta.

 ”Mutta medialla on portinvartijansa – muun muassa toimittajat. Siksi
median välityksellä vaikuttaminen on ollut työlästä ja monimutkaista. Se on
vaatinut yhden maailman epäluuloisimman ammattikunnan luottamuksen voittamista,
eikä se ole helppoa. Sosiaalinen media tarjoaa kuitenkin ratkaisun tähän
ongelmaan: portinvartijat voidaan ohittaa” (s. 15).

”Tämän vuosituhannen informaatiosodankäynti osallistaa yleisönsä täysin
eri tavoin kuin ennen. Sosiaalisessa mediassa maailmanpolitiikasta keskustelevat
altistuvat [...] vaikutusyrityksille, joilla on kansalaiskeskustelun sijaan
vallan muita päämääriä. […] Astroturffaus, eli autenttisiksi naamioitujen
viestien lähettäminen mainos- tai PR-tarkoituksissa, on myös arkipäivää.
[…] Me monistamme ja versioimme niitä kertomuksia ja ajatuksia, joita olemme
kuulleet ja nähneet, […] auttaen viestejä leviämään
informaatioympäristössä” (s. 32–33).

Verkossa uudenlainen propaganda leviää siis ”yksityishenkilöiden”
esittäminä ”vaihtoehtoisina näkökulmina” ja pyrkimyksinä paljastaa
”korruptoituneen” valtamedian piiloagendoja. Näkemystä saattelee vilpitön
usko valtamedian ideologiseen riippumattomuuteen ja sen edustaman hyvän
voittoon. Sananvapautta puolustaessaan Jantunen puolustaa nimenomaan perinteisen
lehdistön vapautta (s. 15–18).

Hybridisota määritellään sotaa muistuttavaksi olosuhteeksi, jota ei ole
edeltänyt sodanjulistus. Näennäisen rauhantilan vallitessa vihamielisen
toiminnan kohteena olevaa yhteiskuntaa pyritään horjuttamaan sisältäpäin.
Ukrainan kriisin hybridiluonteeseen liittyviä uudentyyppisiä toimijoita –
moottoripyöräkerhot, kansalaisjärjestöt, innostuneet sivulliset – ja
informaatioajan sodankäynnin siviileihin ulottuvia moninaisia vaikutuksia
pohdiskellaan kiinnostavasti. Ukrainan tapahtumien, niistä Suomessa käydyn
keskustelun ja keskustelusta seuranneiden toimien prosessianalyysi on
hajanaisempaa. Käsiteanalyyttinen katsaus, jossa selostettaisiin propagandan,
informaatiosodan ja kybersodan ero jää lopulta tekemättä, mutta
informaatiosodankäynnin strategista, operatiivista ja taktista ulottuvuutta
valtiollisen toimijan kannalta pyritään avaamaan (s. 33–45).

”Oikeutetun sodan” kriteereitä – hyökkäykseltä puolustautuminen,
väestöjen suojelu, laillisen hallituksen tekemän päätöksen nojalla,
viimekätisenä keinona, kohtuullisin tappioin, järkevästi mitoittaen – on
selostettu kiinnostavasti, samoin hybridisodan niitä häivyttävä vaikutus (s.
46–50). Oikeutetun sodan teoreettinen määrittely hyökkäykseltä
puolustautumiseksi toki vesittyy hieman suhteessa siihen molempien
maailmansotien aikaiseen propagandastrategiaan, jossa keskeistä oli juuri saada
vihollinen näyttämään ainoalta aggressorilta. ”Imperialistiset”
tavoitteet, kuten alueiden tai vaikutusvallan hankkiminen, eivät teoriassa ole
hyväksyttäviä perusteita sodan aloittamiseen, mutta voittoisien suurvaltojen
käymät sodat on silti yleensä saatu näyttämään oikeutetuilta.

Kirjassa on paljon hyvää tilanneanalyysiä ja hienoja kiteytyksiä eri
yhteyksissä tuotetusta oikeuttamispuheesta. Moralisoinnin olisi kuitenkin
voinut jättää vähemmälle sekä Yhdysvaltain Persianlahden ja Afganistanin
sotien aikaisia legitimaatiopuheita että venäläistä Krimin valtausta
oikeuttavaa narratiivia analysoidessa (s. 22–25, 28–31, 37–38 ).



Kuva: Venäläismielinen propagandajuliste Donetskissa 2014.

Kirjan avaa sinänsä kiinnostava yritys suhteellistaa Ukrainan ”pienten
vihreitten miesten” toimia vertaamalla heitä suomalaisiin Vienan ja Aunuksen
kävijöihin, jotka itsenäistymisen jälkimainingeissa lähtivät vapauttamaan
suomalaisia heimoveljiä. Kaunis ajatus on, että suomalaisten vapaaehtoisten
kautta voisimme ymmärtää venäläisten vapaaehtoisten toimintaa Ukrainassa.
Rinnastus ontuu kuitenkin, koska Itä-Karjalaa ei ollut koskaan hallittu muun
Suomen yhteydessä, kun taas Krim ja Itä-Ukraina olivat vielä noin
neljännesvuosisata sitten osa yhteistä neuvostomaata. Kumoon vertaus keikahtaa
siinä kohdassa, kun Suur-Suomi-aatteen elähdyttämiä suomalaisia nimitetään
separatisteiksi (s. 12). Tosiasiassa retkeilijät olivat toiveikkaita
suomalaisen suurvaltaimperiumin rakentajia, jotka pyrkivät siirtämään maan
itärajaa nostattamalla itäkarjalaiset separatistit kapinaan venäläisiä
vastaan. Ukrainassa vastaavasti venäläiset imperiuminrakentajat toimivat
liitossa Itä-Ukrainan venäläismielisten separatistien kanssa.

Jotakin uutta auringon alla?

1900-luvun alkupuolen ideologisten konfliktien ja suursotien kontekstissa
asenteisiin vaikuttamisesta käytettiin yleistermiä propaganda. Viimeistään
70-luvulla sen rinnalle nousi indoktrinaation käsite. Sillä tarkoitettiin
tavoitteellista viestintää, jonka kohde ei tiedosta vaikutusyritystä.
Propaganda-termi taas rajattiin kuvaamaan tilannetta, jossa vaikuttaminen on
avointa tai sen luonne muuten paljastuu kohteelle.

Jantusen kirjassa tarkastellaan sekä indoktrinaatiota että propagandaa.
Lähtökohtana on, että monimutkaisistakin asioista on viime kädessä olemassa
yksi totuus. Tällöin tarkoitushakuisen viestinnän olemus voidaan
määritellä absoluuttisesti: se ei ole tosiasioiden valikointiin perustuvaa
painotettua viestintää, vaan valehtelemista ja maailman väärentämistä.
Tietoteoreettinen yksioikoisuus yhdistyneenä mustavalkoiseen manikealaiseen
moraaliin tuottaa voimakkaan mutta samalla hieman sävyttömän lopputuloksen. 

Viimeistään sanomalehtimedian synnystä alkaen uudet julkisuusvälineet ja
uudet toimijaryhmät ovat ilmaantuneet yhteiskunnalliselle areenalle käsi
kädessä. Vakiintuneiden mielipidekoneistojen edustajat puolestaan ovat aina
valittaneet, että uusilla tulokkailla on valistumattomat mielipiteet ja
vaaralliset asenteet. Ryhmittyminen konservatiiviseen valtamediaan ja sitä
haastavaan vastamediaan on tyypillistä ideologisille konflikteille. Jos jokin
kanta on jo yleisessä jakelussa, muutosta haluavien ei ole tarpeen viestiä
sitä lisää. Median moniäänisyys taas takaa, ettei lukeva yleisö jämähdä
yhden totuuden kumartajaksi.

Some on mediana nuori, ja sen tehot ja ulottuvuudet ovat mittakaavaltaan
ennennäkemättömät. Sisällöt ovat silti samaa kuin tuhansia vuosia: eri
mielipide- ja eturyhmät yrittävät värvätä itselleen kannattajia.
Historioitsijan silmin nykyisessä infosodassa on kyse vain suurelle yleisölle
suunnatun vaikutusviestinnän uusimmasta vaiheesta, joka hyödyntää uusimman
median tarjoamia uudenlaisia mahdollisuuksia. Kirjan takakannen alarmistinen
myyntiteksti kuitenkin korostaa uutuusharhaa: ”Meille syötetään
vääristeltyä tietoa ja suoranaisia valheita. Mielipiteisiimme vaikutetaan
tavalla, jota emme ehkä edes huomaa.”

Toisaalta: internetpohjaisen viestinnän volyymi on aiempiin mediainnovaatioihin
nähden niin paljon suurempi, että on aidosti perusteltua kysyä, merkitseekö
volyymin muutos jo olemuksellista muutosta. Vastaaminen edellyttää kuitenkin
laajempaa analyysiä ja pitempää tarkastelujaksoa kuin nyt käsillä olevalla
kirjalla on tarjota.

Trollitehdastyöläiset

Teollisen mittakaavan trollisodassa on epäilemättä kyse uudenlaisesta
ilmiöstä. Jo työntekijöiden työnkuva ja työn organisointi ovat
trollitehtaissa varmasti toisenlaiset kuin 1900-luvun propagandavirastoissa.
Palkatut huutelijat ja muut agents provocateurs ovat kuitenkin tuttuja jo
oraalisen julkisuuden kaudelta. Huhujen levittäjät ja sabotöörit kuuluivat
jo hybridisodan tietoverkkoja edeltävään vaiheeseen.

Propaganda sinänsä ei ole uusi ilmiö. Mitään uutta ei ole siinäkään,
että sen käyttöön otetaan viipymättä jokainen uusi väline, jonka
tarjoamat mahdollisuudet pyritään viljelemään täyteen määrään. Uutta ei
ole sekään, että ihmiset omaksuvat viestinnän virrasta argumentteja ja
levittävät niitä eteenpäin – eikä siinäkään, että eri mieltä olevat
väittävät heidän langenneen vihollisen virittämään propaganda-ansaan.
Vapaata yhteiskuntaa ei voi suojella totalitaarisin keinoin, mutta varovaisuus
ei varmaankaan ole pahasta.

Tarkkailkaa Twitteriänne.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/