[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kirjallisuushistoriaa ja sisäpiiritarinoita

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Mäkelä, Hannu: Muistan. Otavan aika. Tammi, 2015. 553 sivua.


Kirjallisuushistoriaa ja sisäpiiritarinoita
---------------------------------------------------------

Hannu Mäkelän muistelmien neljäs osa Muistan. Otavan aika kattaa vuodet
1967–1986. Paksunpuoleinen mutta helposti sulava teos kertoo liudan
anekdootteja ja valaisee sitä monesti melko mutkikasta, hetkittäin hyvin
hilpeää ja joskus suorastaan absurdia prosessia, jonka tuloksena romaanit ja
runokokoelmat päätyvät kirjakaupan tiskille, kriitikoiden hampaisiin ja
lukijoiden käsiin.

Hannu Mäkelän omaelämäkerrallisen, nyt neljänteen osaansa edenneen sarjan
yläotsikkona on ytimekkäästi Muistan. Sen alla hän on viimeisten neljän
vuoden aikana kertonut niin lapsuudestaan, nuoruudestaan kuin opiskeluvuosistaan
opettajakorkeakoulussa. Nyt käsillä oleva teos alkaa syyskuusta 1967, jolloin
Mäkelä on julkaissut kaksi romaania (Matkoilla kaiken aikaa ja Kylliksi,
liikaa, molemmat 1965) ja kolmas, Kotimies, on ilmestymäisillään. Ne on
kustantanut Otava, ja runoilija Tuomas Anhava, yhtiön vahva mies ja kotimaisen
kirjallisuuden monipuolinen taustavaikuttaja, tarjoaa nuorelle kirjantekijälle
kustannusvirkailijan paikkaa.

Sellaiselle tarjoukselle ei sanota ei. Ei etenkään, kun kotona on opiskeleva
vaimo ja vajaan vuoden ikäinen lapsi. Mäkelä istuu ensimmäisen
työpäivänsä aamuna ruuhkabussissa ja iloitsee siitä, että niukat ajat
alkavat olla takana: rahaa ei enää tarvitse repiä Arvostelevan Kirjaluettelon
kritiikeistä, joista maksetaan 20 markkaa (nykyrahassa noin 32 euroa)
kappaleelta.

Näin alkaa parinkymmenen vuoden taival talossa, jonka harmaakivisten
jugendseinien suojassa tunnutaan tuolloin elettävän vielä Johannes
Gutenbergin ja Alvar Renqvistin aikaa. Kirjapainotekniikka alkaa olla
vanhentunutta, ja vaikka Otava on kirjallisuuspiirien mielestä modernimpi kuin
Bulevardilla päämajaansa pitävä, suuri ja komea WSOY, omat ongelmansa
silläkin on. Talous on kutakuinkin kuralla, kustannuspäätökset usein varsin
improvisoituja ja käytävillä haahuilee hahmoja, jotka nuoren miehen mielestä
ovat lähinnä sekopäitä: ”heitä täällä tuntuu riittävän”.

Salaisuuksien varjelusta toilailujulkisuuteen

Hannu Mäkelän muistelmissa kulkee kolme punaista lankaa. Yksi niistä kuvaa
Otavan sekä yleisemminkin suomalaisen kustannusmaailman muutosta suhteessa
yhteiskuntaan, toinen niitä kirjailijoita ja kirjallisuusmaailman vaikuttajia,
joita Mäkelä on uransa varrella kohdannut. Ja totta kai muistelmissa on myös
mukana tekijän oma elämä talous- ja rakkaushuolineen, ryyppyreissuineen
kaikkineen.

Useimmat kirjassa esiintyvät ihmiset – monet heistä jo vainajia –
esiintyvät omilla nimillään, vain muutama jää nimettömiksi. Kirjailijat
mainitaan lähes poikkeuksetta nimeltä; osa kuvataan varsin positiivisessa
valossa, toisten kohdalla joutuu miettimään, eikö kustannustoimittajalla ole
vaitiolovelvollisuutta vaikka Mäkelä jossakin kohtaa niin väittää:

”- - kirjailijoista joskus sanotaan asioita, jotka todellakin kuuluvat myös
lääkärien toimialaan ja joita salaisuuksina varjelemme, ja tietenkin itse
yhä varjelen, aina hautaan asti. Näin silloinkin, kun monet kirjailijat
näyttävät tekevän kaikkensa saattaakseen toilailunsa julkisuuteen. Nykyään
se on jo enemmän kuin maan tapa. Tee itsestäsi tyyppi, valitse rooli, jonka
avulla brändäät hahmosi - -”

Mutta aika velikultia olivat myös kuusi-seitsemänkymmenlukujen suuret
suomalaiset nimet. Heihin kuuluu Veikko Huovinen, joka kavereiden kesken
kalareissuilla käyttäytyy suunnilleen samoin kuin Lampaansyöjien Sepe ja
Valtteri, Antti Hyry joka komentaa kustannustoimittajansa tontinostoon ja
avittaa muissakin asioissa, Samuli Paronen josta tulee Mäkelälle jonkinmoinen
isähahmo, Kerttu-Kaarina Suosalmi joka on tapaamisissa lämmin ja sydämellinen
mutta muuten aika mahdoton…

Kirjailijoita – joista pääosa on kotimaisia, mutta mukana myös muutama
ulkomainen kuten Eduard Uspenski jonka kanssa Mäkelä ystävystyy – teoksessa
mainitaan kymmenittäin, ellei suorastaan sadoittain. Henkilöhakemistoa ei ole;
voin vain kuvitella millainen suururakka sen laatiminen olisi ollut.



Kuva:Hannu Mäkelä

Laila Hirvisaari (tuolloin Hietamies) kiikuttaa esikoisromaaninsa Lehmusten
kaupunki (1972) käsikirjoituksen kustantamoon leveällä sinisellä
silkkinauhalla sidottuna, Pentti Saarikosken runokokoelma En soisi sen
päättyvän (1968) kootaan Otavassa pienistä käsinkirjoitetuista lappusista,
jotka Paavo Haavikko kaataa kasaksi Mäkelän pöydälle… Ja niin edelleen.
Pieniä ja hiukan isompia anekdootteja suorastaan tulvii, eikä Mäkelä
muistele kaikkia kohtaamiaan kirjailijoita hyvällä. Esimerkiksi Mia Berner
vaikuttaa tämän teoksen perusteella lähes lohikäärmeeltä, ja muutama
muukin kuvataan aika kammottaviksi. Puhtaita papereita eivät saa edes Paavo
Haavikko ja Tuomas Anhava, joista edellisestä kerrotaan enemmän – jo
siitäkin syystä, että hän ehti vaikuttaa Otavan sisällä pitempään kuin
Anhava.

Osa Mäkelän kertomista sisäpiirijutuista – kuten esimerkiksi se, ettei
Paavo Haavikko koskaan vaivautunut lukemaan kokonaisia käsikirjoituksia, mutta
löysi silti aina tarjokkaiden tulvasta ne todelliset helmet – on tavalla tai
toisella tullut julkisuuteen aiemminkin. Anekdoottien virrassa ajelehtii myös
tarinoita, jotka lähinnä haukotuttavat lukijaa, joka haluaisi lukea
kirjallisuudesta ja sen tuottamisesta eikä siitä kuka ryyppäsi kenen kanssa
kuinka paljon ja mihin lopulta lähdettiin. Hurjimmillaan Mäkelä ja hänen
hylkäämänsä käsikirjoituksen tekijä leikkivät puukkohippaa
kustannustoimittajan huoneessa – jos tämä ei ole toilailua niin ei sitten
mikään!

Minä, joka viime keväänä luin Juhani Salokanteleen
Renqvist-Reenpää-sukuhistorian Hengen paloa & painettua sanaa, ihmettelin
hetkittäin, oliko tässä uudemmassa Otava-kuvauksessa kyse ylipäänsä
samasta kustantamosta. Osa suvun jäsenistä nimittäin näyttäytyy varsin
negatiivisessa valossa: yhden käsissä ei raha pysy, toinen komentaa alaisiaan
pahemmin kuin metsästyskoiriaan, kolmas on harmiton joskin aikaansaamaton
hissuttaja… Yhtiön sisältä sankareiksi nousevatkin vahvat naiset, jotka
pitävät työnantajan puolta, kulisseja pystyssä ja suunsa kiinni.

Kustannustoiminnan erikoislaatuisuuden kyllä oivaltaa kirjan ääressä:
ulkopuolisista konsulteista ei tällä toimialalla ole millään
vuosikymmenellä ollut apua, pikemminkin päinvastoin.

Kyynistä mutta kiehtovaa

Kirjailijoita ja kustannusalan työntekijöitä ei siis käsitellä kirjassa
silkkihansikkain, kaukana siitä, mutta osansa hammastelusta saavat
kirjallisuudentutkijatkin, joiden Mäkelä väittää valitsevan kohteen, joka
varmasti on haudattu eikä pysty kiistämään mitään tulkintaa. Suotavaa on
myös suppea tuotanto, jolloin tutkimukseen ei kulu aikaa eikä siitä synny
päänvaivaa.

”Kun kohde on vallattu, tämän kirjojen, kirjeenvaihdon ja muun materiaalin
päälle tutkija asettuu makaamaan mustasukkaisesti aarrettaan ja jopa
hautakiveä vartioiden.”

Kutakuinkin kyynisesti Mäkelä näkee myös oman ja kollegoiden arjen: jos
kohta suurin osa kirjailijoista hoituu omillaan, on joukossa niitä joita
pitää passata ja paapoa päivin ja öin. On pidettävä yhteyttä, kyseltävä
työn edistymisestä, autettava rahapulassa, järjestettävä retkiä,
toimittava seuramiehenä ja -naisena. Tilanne on tosin nykyisin muuttunut (=
alkoholinkäyttö vähentynyt radikaalisti), minkä Mäkelä hyvin tietää.

Hannu Mäkelä kirjoittaa kiehtovasti: tarina jota hän kertoo pääosin
preesensissä, vetää hyvin, nuoren miehen rimpuilu kellonympärityöksi
muodostuvan kustannustoimittamisen ja oman kirjoittamisen välillä pulpahtaa
aina välillä esiin, samoin ne ristiriidat joita kahden luovan ihmisen
avioliittoon hyvin nopeasti pesiytyy. Tämä on kirjanystävän kirja;
sisältäpäin joskin vain yhdestä näkökulmasta katseltua viime
vuosikymmenten kulttuurihistoriaa.

Kumma kyllä, kulttuuripiireissä ei ole syntynyt kummoistakaan keskustelua
tämän teoksen johdosta, vaikka sitä voisi kohukirjanakin pitää. Tosin
Mäkelän nykyinen kustantaja (joka ei siis ole Otava vaikka se julkaisikin
hänen teoksiaan pitkälle 2000-luvulle asti!) ei ole kirjaa
”kohumuistelmina” markkinoinut – ja hyvä niin. Pohjimmiltaan Muistan –
Otavan aika on näet rakkaudentunnustus kirjallisuudelle ja kunnianosoitus
kirjailijoille. Rivien välistä aistii myös tietyn haikeuden: menneissä
vuosikymmenissä oli hohtonsa, klassikoiksi nousseissa romaaneissa vetovoimaa
joka tehosi myös ammattilukijaan. Hannu Salaman Minä, Olli ja Orvokki (1967)
kuuluu Mäkelän mielestä näihin unohtumattomiin:

”- - Alan lukea romaania ja muistan yhä hyvin, miltä tuntuu tulla juovuksiin
sanoista, lauseista, kirjan koko huimaavasta vedosta. Sitä lukeminen
parhaimmillaan on, siirtymistä toiseen maailmaan, lentämistä sen sanojen ja
niistä syntyvien kuvien myötä. - -”

Juu-u. Sitähän se on.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/