[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Veteraanijärjestön juhlakirjasta kasvaa kertomus sotasukupolven Suomesta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Uino, Ari: Sotiemme veteraanit. Rintamalta rakentamaan. SKS, 2014. 607 sivua.


Veteraanijärjestön juhlakirjasta kasvaa kertomus sotasukupolven Suomesta
---------------------------------------------------------

Talvi- ja jatkosodissa taisteli noin 700 000 miestä eli noin viidesosa Suomen
kansasta. Tammenlehvän Perinneliiton alullepanema veteraanitoiminnan
historiateos valottaa vuosien 1944–2014 Suomea monesta kulmasta ja usealta
tasolta.

Kun toinen maailmansota päättyi ja armeijat kotiutettiin, eri maiden
rintamamiehet saivat varsin erilaiset edellytykset siviilielämälleen.
Muutamissa maissa vastaisen toimeentulon pohja oli lainsäädännöllä luotu jo
etukäteen, joissakin taas varmuusvarastona toimi ainoastaan joukkojen mukaansa
kahmima sotasaalis, jonka myynti auttoi sotilaat elämän alkuun. Suomi
sijoittui näiden ääripäiden väliin: syksyllä 1944 kotiutetut miehet saivat
pitää kuluneiden asepukujensa, joiden epoletit leikattiin irti, lisäksi 1000
markan (nykyrahassa noin 170 euroa) suuruisen kotiuttamisrahan. Sen varaan ei
tulevaisuutta juuri voinut rakentaa, ja maa oli muutenkin täydessä kaaoksessa.

Karjalan evakot etsivät uusien asuinsijojen lisäksi omaisiaan ja sukulaisiaan,
tyhjän päälle pudonneet rintamamiehet (armeijasta oli hyvin lyhyessä ajassa
eli muutamassa viikossa kotiutettu kaikkiaan noin 460.000 miestä) hakivat
töitä, suojeluskuntajärjestön paikallisosastot ostajaa tai lahjoituksen
vastaanottajaa niille kiinteistöille, joita sarkatakit olivat 1930-luvun
mittaan rakennuttaneet. Suojeluskuntien ja Lotta Svärdin sekä eräiden muiden
järjestöjen lakkauttamisen jälkeen tiensä päähän tuli myös Suomen
Aseveljien Liitto. Se joutui lopettamaan toimintansa vuoden 1945 alussa
”fascistiseksi” leimattuna. (Sillä, että liittoon kuului miehiä niin
oikealta kuin vasemmaltakin ja etenkin sen johdossa oli useita näkyviä
sosiaalidemokraatteja, ei tässä prosessissa ollut merkitystä. Varansa liitto
sai siirrettyä Sotainvalidien Veljesliitolle – Suomen Aseveljien Liittohan
oli perustettu talvisodan jälkeen kaikkien rintamamiesten yhdyssiteeksi ja
heikommassa taloudellisessa asemassa olevien entisten sotilaiden
huoltojärjestöksi.)



Kuvat: Maantienvarteen pysäytettyä kotiuttamiskylttiä ovat pojat pysähtyneet
katsahtamaan. Meltaus 1944.10.30. Kuvaaja Sot.virk. Uuno Laukka. Papereita
täytetään 1944. Kuva ja kuvateksti SA-kuva sekä Uuno Laukan kuva-arkisto. 

Kriisejä ja niukkuutta riitti pitkään

Ari Uino käsittelee teoksessaan veteraanisukupolven (jolla hän tarkoittaa
pääosin vuosina 1900–1919 syntyneitä eli niitä, jotka lähtivät
rintamalle talvisodan alkaessa sekä seuraavia ikäluokkia, jotka vuorostaan
tarttuivat aseisiin jatkosodan aikana) lähtökohtia itsenäistyvässä ja
vastaitsenäistyneessä Suomessa. Hän käy lyhyesti läpi myös talvi- ja
jatkosodan tapahtumat. Pääpaino on kuitenkin sotien jälkeisessä ajassa,
kuten teoksen alaotsikostakin voi havaita. Ensimmäinen näistä jaksoista
esittelee elpyvän kansakunnan elämää vuosina 1944–1952.

Jatkosodan jälkeisessä Suomessa kriisejä riitti. Sotiin oli osallistunut
kaikkiaan 700 000 miestä, joista läheskään kaikilla ei ollut minkäänlaista
kattoa päänsä päällä, ei liioin koulutusta tai ammattia. Heistä noin 140
000 oli eriasteisia sotainvalideja, ja moni muukin kotiutettu olisi ollut
vähintään kriisiterapian tarpeessa. (Nelikymmenluvun loppuvuosina
kriisiryhminä toimivat lähinnä miesporukat, jotka pullo pöydänjalan
vieressä kävivät läpi sotakokemuksiaan yhä uudelleen ja uudelleen. Naiset
ja lapset – sodanjälkeisinä vuosina syntyi runsas 100 000 lasta vuodessa –
ajettiin kuulomatkan ulkopuolelle.)

Valtiovalta jakoi niukkuutta. Kotiutettuja oli noin kaksi ja puoli kertaa
enemmän kuin teollisuus työllisti. Metsätyöt olivat monen pelastus,
maaseudulla miehiä kulki talosta toiseen töitä kysellen. Rintamamiehiä
alettiin asuttaa toisaalta kaupunkien liepeille, alueille joissa
kunnallistekniikasta ei ollut tietoakaan, toisaalta korpiseuduille joissa
talonrakennus piti aloittaa kaatamalla tuvan paikalta tiheä kuusikko ja
pellonraivauksessa riitti työtä kunnes toimeentulo-ongelmat ajoivat
uudisraivaajien lapset asutuskeskuksiin, pääkaupunkiseudulle tai Ruotsin
tehdaspaikkakunnille.

Presidentti Paasikivi yritti vastustaa asutustoimintaa: hän arvioi että
pikkutilat eivät ajan mittaan kykenisi elättämään omistajiaan. Ja
oikeassahan hän oli, mutta vaikka presidentin valtaoikeudet olivat tuolloin
huomattavasti nykyistä laajemmat, asutustoimintaa jatkettiin. Joillakin
paikkakunnilla se jatkui pitkälle 1950-luvun loppupuolelle saakka – vasta
silloin jotkut saivat tilansa tai tonttinsa. Muuan rintamamies näki asian
ytimeen: ”Mehän oltais oltu hunningolla ja tehty kaikenlaist pahaa sitten jos
meille ei olis mitään annettu”. No totta puhuen, hunningolle moni joutuikin
– eräs sotaveteraani asui vielä 1970-luvulla Helsingin yliopiston
sosiologian laitoksen roskiksessa. Vaikka kokonaisia elämäntarinoita ei
kerrota, lukija oivaltaa että veteraanisukupolveen mahtuu monenlaisia
kohtaloita – joukossa oli myös oman onnensa seppiä, joille kävi elämässä
lopulta paremmin kuin hyvin. Sodankäyneet miehet olivat läpileikkaus Suomen
kansasta.



Kuva: Asuntopula oli kova sodanjälkeisessä Suomessa, jono helsinkiläiseen
yömajaan. Rikosmuseo.

Ari Uino näkee olympiavuoden (1952) eräänlaisena historian saranakohtana,
jolloin sodasta on jollakin tapaa toivuttu ja päästään toden teolla
rakentamaan maata uudelleen. Mielipideilmasto kuitenkin muuttuu hitaasti, eikä
aineellinen niukkuuskaan katoa hetkessä. Kirja on ainakin nuoremmille
lukijoille hyvä johdatus viisi-kuusikymmenlukujen Suomeen, sillä siinä
liikutaan niin yhteiskunnan ylätasolla sisä- ja ulkopolitiikan virtauksia
seuraten kuin yksittäisten kansalaisten parissa. Mukana on myös lyhyitä
katkelmia noita vuosia kuvaavista romaaneista, ja monessa muussakin
tutkimuksessa antoisaksi lähteeksi ja oivaksi ajankuvaksi osoittautuneista
sanomalehdistä. Ääneen pääsevät myös päähenkilöt itse eli eri-ikäiset
ja eri kansankerroksia edustavat rintamamiehet ja -naiset. Heitähän oli
tuolloin noin viidesosa koko kansasta. Uinon mukaan yleinen mielipide oli
rintamamiehiä kohtaan suopea, joskaan se ei näkynyt heidän taloudellisessa
asemassaan. Ainoastaan invalidit saivat korvauksia; mistään mittavista
summista ei heidänkään kohdallaan ollut kyse.

Vähän kärjistäen voisi sanoa, että heti sodan jälkeen se pyrittiin
unohtamaan, mutta noin kymmenen vuoden kuluttua sotakokemukset alkoivat vyöryä
esiin joka suunnasta. Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja Edvin Laineen
filmiversio siitä laukaisivat padon. Sen jälkeen sotaromaaneja ja -muistelmia
riitti, niin myös kohua niiden ympärillä. Kirjallisuuden ja näytelmien
esittely täydentää ajankuvaa; tähän aihealueeseen Uino palaa myöhempiäkin
vuosikymmeniä käsitellessään. Hän tarkastelee myös sotaveteraanien asemaa
muissa sotaa käyneissä maissa – laajimmin ovat esillä USA:n ja
Neuvostoliiton veteraanit. Viimeksi mainittujen asema näyttää olleen
juhlapuheiden ja paraatien tasolla kovin toinen kuin heidän normaaliarkensa
oli.

Sotakirjallisuuden nousu synnytti myös Kansa taisteli-lehden. Sen ensimmäinen
numero ilmestyi 1957. Kymmenen vuotta myöhemmin levikki oli noussut 80 000
kappaleeseen ja lehti kuului Suomen suurimpiin aikakauslehtiin. Se sinnitteli
aina vuoteen 1986 saakka, jolloin lukijoiden kirjoittamat sotajutut alkoivat
ehtyä. Lukijatkin olivat nuorentuneet: pojat ja pojanpojat halusivat tietää,
millaista sodassa oli ollut – isä tai vaari ei suostunut puhumaan siitä
mitään tai ei enää ollut edes jututettavissa. Veteraanien määrä laski
vuosi vuodelta; vaikka kirjassa ei ole tarkkoja tilastoja, on ilmeistä että
tämän sukupolven keski-ikä ei ollut kovin korkea. Nythän vain noin joka
kahdeskymmenes sotaveteraani on enää elossa ja nuorimmatkin ovat
yhdeksänkymppisiä.

Rakennemuutoksen rattaissa – ja kansakunnan kaapin päällä

Kirja sitoo veteraaniasian yhteiskunnan muihin ilmiöihin, tapahtumiin ja
kehitykseen varsin hyvin. Esimerkiksi rajujen muutosten kuusikymmenluvusta se
piirtää monipuolisen kuvan. Tuolloinhan talous kasvoi kohisten, agraari-Suomi
teollistui ja kaupungistui. Eduskunta muuttui vasemmistoenemmistöiseksi vuoden
1966 vaaleissa. Vuosikymmentä leimasi myös opiskelijaliikehdintä joka
Suomessa toki jäi laimeammaksi kuin monissa muissa Euroopan maissa, sekä
kulttuuriradikalismi ja rauhanliike.

Nuorten sodanvastaisuus kohdistui vahvasti myös oman maan entisiin puolustajiin
– jäin miettimään, olisivatko kuusikymmenlukulaiset olleet
ymmärtäväisempiä, jos heidän isänsä olisivat aikoinaan osanneet ja
halunneet pukea sotakokemuksensa sanoiksi? (Uinolla ei ole vastausta tähän
kysymykseen, mutta jossakin rivien välissä se silti pilkahtelee. Toisaalta
veteraani-ikäluokat näyttävät tuolloin tulkinneen
”risupartaradikalismiksi” lähes kaikki ne näkemykset, jotka poikkesivat
heidän omistaan.)

Suomalaiset sotaveteraanit järjestäytyivät vasta 1960-luvun alussa.
Järjestöjä syntyi heti kaksittain, mutta valtaosa veteraaneista jäi
järjestötoiminnan ulkopuolelle, koska ei kokenut sitä tarpeelliseksi. Saattaa
olla, että tämäkin jarrutti veteraanien asioiden hoitamista; liitoilla ei
ollut riittävää painostusvoimaa.

Taloudellinen hyvinvointi tarkoitti, että jaettavaa oli entistä enemmän.
Näyttää kuitenkin siltä, että sotaveteraanien asiat etenivät melkoisella
viipeellä: rintamasotilastunnuksia alettiin jakaa vasta vuonna 1970.
Rintamasotilaseläkelaki tuli voimaan seuraavana vuonna, 27 vuotta jatkosodan
päättymisen jälkeen. Ja kun vanhenevien eli 50–70-vuotiaiden veteraanien
kuntoutus aloitettiin, paikkakuntakohtaiset erot olivat isoja. Pahimmillaan
arvioitiin, että viimeisten vuoro olisi noin puolen vuosisadan kuluttua…

Seuraavilla vuosikymmenillä veteraanien asema parani edelleen, ja lotat, joita
oli parjattu erityisesti 1960-luvulla, uskalsivat jo sanoa olleensa
sotapalveluksessa. Veteraanitunnus, tammenlehvämerkki, otettiin käyttöön
1986, ja seuraavana vuonna kalenteriin tuli kansallinen veteraanipäivä.
Muualla maailmassa sitä oli vietetty vuosikymmenet, Saksassakin vuodesta 1952.

Mielipideilmaston muutos jatkui, jopa kiihtyi. Osansa siihen oli kolmella
julkisuuden henkilöllä: presidentti Mauno Koivistolla joka oli jatkosodassa
toiminut pikakivääriampujana, puolustusministeri Elisabet Rehnillä jolla oli
pikkulottapukunsa edelleen tallella ja kenraali Adolf Ehrnroothilla, johon
vuosituhannen lopun Suomessa projisoitiin se palvonta, mitä sotavuosien
suomalaiset olivat osoittaneet marsalkka Mannerheimille. Paradoksaalista kyllä,
kuntoutusmäärärahat kasvoivat vasta sitten kun suurin osa veteraaneista oli
jo kuullut viimeisen iltahuutonsa.

Oivaltavaa lähihistoriaa

Sotakirjallisuus ja sotaa käsittelevät elokuvat kokivat uuden nousun uuden
vuosituhannen puolella. Ja vaikka veteraanien määrä jatkuvasti vähenee,
rintamanaisten oma liitto on lopettanut toimintansa ja Sotainvalidien
Veljesliitto ilmoitti elokuussa 2015 pidettyjen 75-vuotisjuhliensa olevan
järjestön viimeinen suuri juhla, veteraaniperinne näyttää elävän ja
voivan hyvin. Hiljattain kerrottiin, että Tuntematon sotilas filmataan jo
kolmanteen kertaan. Ohjaajana on nyt Aku Louhimies ja ensi-ilta ajoittuu Suomen
itsenäisyyden satavuotisjuhlien paikkeille.

Minun on myönnettävä, että tartuin Sotiemme veteraanit – rintamalta
rakentamaan -kirjaan melko skeptisellä mielellä, siksi viime syksynä
ilmestyneen kirjan arviokin ilmestyy vasta nyt. Kuusisatasivuisen, normaalia
isokokoisemman kirjanjärkäleen nähtyäni epäilin, että käsillä on jokin
järjestön juhlakirja, joka perustuu pöytäkirjoihin ja muuhun
sisäpiiriaineistoon ja jonka lukeminen olisi puuduttavaa. Ei kyllä ollut!

Toki tätä voi jonkinlaisena juhlakirjana pitää. Muhkean eepoksen taustalla
on nimittäin Tammenlehvän Perinneliitto, järjestö joka 2000-luvun
alkuvuosina onnistui yhdistämään kaikki veteraanikentällä siihen mennessä
toimineet järjestöt eli Sotainvalidien Veljesliiton, Suomen
Sotaveteraaniliiton, Rintamaveteraaniliiton ja Rintamanaisten Liiton. Reilun
kymmenen vuoden aikana toimintaan on tullut parikymmentä muuta
yhteisöjäsentä. Perinneliiton nettisivujen mukaan sillä on tukijoinaan
useita säätiöitä, rahastoja ja eri alojen yrityksiä. Ja luonnollisesti
rintamamiesten asiat ovat tekstissä mukana, puhuttiinpa sitten politiikan
pyörteistä, kulttuurin virtauksista tai kansantulon kasvusta. Siitä
huolimatta teoksella on ansioita, joita ns. normaali juhlakirja harvoin
sisältää, ja se kertoo paljosta muustakin kuin veteraaneista, heidän
kohtelustaan ja arvostuksestaan.

Uinolla on ollut silmää pienille detaljeille ja samalla kykyä tiivistää
mutkikkaat kehityskulut tai sekavat asiayhteydet oivaltavaksi kokonaisuudeksi.
Niinpä tuloksena on sujuvasti kirjoitettu, monitasoinen ja moniulotteinen
kertomus sotasukupolven Suomesta ja sen kehityksestä erityisesti viimeisten
seitsemän vuosikymmenen ajalta.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/