[H-verkko] Tampere, Väitös: Suicide in Seventeenth-Century Sweden: The Crime and Legal Praxis in the Lower Courts

[agricola at utu.fi]

Agricolan tapahtumakalenteriin on lähetetty uusi ilmoitus:
---------------------------------------------------------

Väitös: Suicide in Seventeenth-Century Sweden: The Crime and Legal Praxis in
the Lower Courts

Tampere, Kanslerinrinne 1
7.11.2015
---------------------------------------------------------

FL Riikka Miettisen historian alaan kuuluva väitöskirja

Suicide in Seventeenth-Century Sweden: The Crime and Legal Praxis in the Lower
Courts (Itsemurha 1600-luvun Ruotsissa: Rikos ja oikeuskäytäntö
alioikeuksissa)

tarkastetaan 7.11.2015 klo 12 Tampereen yliopiston Pinni B-rakennuksen
luentosalissa 1100, Kanslerinrinne 1, Tampere.

Vastaväittäjänä on professori Jonas Liliequist (Uumajan yliopisto).
Kustoksena toimii professori (ma) Mervi Kaarninen.


Itsemurha 1600-luvun Ruotsissa: Rikos ja oikeuskäytäntö alioikeuksissa


Tutkimus käsittelee itsemurhaa koskevaa lainsäädäntöä,
itsemurharikollisuutta ja itsemurhien tutkintaa alioikeuksissa Ruotsissa ja
Suomessa 1600-luvulla. Itsemurha kriminalisoitiin Ruotsin valtakunnassa
ensimmäisen kerran vuonna 1442 kootussa Kuningas Kristoferin maanlaissa, joka
saatettiin yleisesti voimaan vuonna 1608.  
Lain seurauksena epäilyttäviä kuolemantapauksia tutkittiin käräjillä ja
raastuvanoikeuksissa, joissa lähinnä todistajia kuulemalla selvitettiin
epäillyn vainajan kuolintapa ja mielentila. Rangaistukset kohdistettiin
itsemurhaajan ruumiiseen: pyövelin tuli viedä mieleltään terveet metsään
ja polttaa jäännökset roviolla, ja mieleltään sairaat tuli lain mukaan
haudata kirkkomaan ulkopuolelle. Tosin kuin monin paikoin muualla Euroopassa,
joiden esimerkkiä muutoin pitkälti seurattiin itsemurhan kriminalisoinnissa,
Ruotsissa teosta tuomitun omaisuutta ei takavarikoitu. Lainsäädäntöä
täydennettiin ja oikeus- ja rangaistuskäytännöt muuttuivat 1600-luvun aikana
erityisesti eurooppalaisten vaikutteiden tuloksena. Silti itsemurha säilyi
törkeiden rikosten joukossa myös vuoden 1734 laissa ja pysyi rangaistavana
rikoksena aina 1800-luvun jälkipuoliskolle asti.

Käytännössä oikeudelliset asiakirjat ovat ainoita säilyneitä lähteitä,
joiden avulla uuden ajan alun itsemurhia voidaan tutkia, sillä oikeuslaitosta
lukuunottamatta muut asiakirjoja tuottavat tahot eivät olleet kiinnostuneita
itsemurhista. Tutkimuksen laaja tapausaineisto viittaa siihen, että
itsemurhatapausten määrä moninkertaistui vuosisadan jälkipuoliskolla ja
erityisesti 1680- ja 1690-luvuilla.  
Rikostapausten ja -tuomioiden määrän lisääntymisestä huolimatta
itsemurhailmiön yleistymisestä ei ole selkeitä todisteita. Tutkimus osoittaa,
kuinka rikosasteen muutos liittyy enemmänkin lähdeaineiston säilyvyyteen ja
erilaisiin hallinnollisiin, kulttuurisiin ja väestöllisiin muutoksiin sekä
tuomiovaltaepäselvyyksiin, jotka vaikuttivat itsemurhien syytteeseenpanoon

Itsemurhien oikeustutkinta kuolinsyy- ja mielenterveysmäärittelyineen oli
hankala ja monivaiheinen prosessi. Sekä syytteellepano että alioikeustutkinta
edellyttivät yhteistyötä paikallisyhteisön, vainajan omaisten ja
virkamiesten välillä. Lääkärien ja muiden asiantuntijoiden puuttuessa
kuolinsyiden ja -tapojen sekä mielentilan määrittely perustui
paikallisväestön, erityisesti omaisten, naapurien ja pastorin,
todistajanlausuntoihin. Teolle pyrittiin löytämään jokin selitys ja syy;
virallisesti sellainen oli joko hulluus tai elämänvaikeuksista tai huonosta
elämästä johtuva epätoivon syntiin lankeaminen.

Keskiaikaisen lain tiukkaa kirjainta pidettiin vanhentuneena, ja Ruotsin
hovioikeuksien esimerkkejä seuraten sekä toisaalta paikallisia tarpeita
kuunnellen alioikeudet tulkitsivat sitä joustavasti. Laki oli esimerkiksi hyvin
tarkka sen suhteen, kuka itsemurhan tehnyt voitiin katsoa mielisairaaksi ja
siten lievempään rangaistusmuotoon oikeutetuksi; silti alioikeudet tulkitsivat
vaatimuksia ’’täydestä hulluudesta’’ vapaammin ja langettivat
mielisairaan tuomioita esimerkiksi melankoliasta kärsineille, kuumehoureisille
ja alaikäisille. Lopulliset rangaistusmuodot lieventyivät, kun hovioikeudet,
joille itsemurharikokset muiden törkeiden rikosten tapaan alistettiin,
luopuivat ruumiin polttamisesta ja langettivat metsähautauksia
tervejärkisille. Osa itsemurhaajista sai hautasijankin, tosin hiljaisen eli
seremoniattoman hautauksen syrjään kirkkomaan pohjoisosiin.

Kuolemantapausten luokittelu itsemurhiksi, onnettomuuksiksi tai ns. epäselviksi
tapauksiksi ja mielentilojen luokittelu oli tulkinnanvaraista, vaihteli
tapauskohtaisesti ja oli usein neuvottelukysymys. Koska alioikeuksissa
kohdattiin itsemurhatapauksia suhteellisen harvoin ja selkeä normisto ja
käytäntö puuttui, tulkinta perustui tuomarina toimineen mahdolliseen
kokemukseen ja koulutukseen sekä erityisesti lautakunnissa ja
raastuvanoikeuksissa toimineiden paikallisten talonpoikien ja porvareiden
mielipiteisiin. Syytetyn vainajan sosiaalisella asemalla, erityisesti maineella
ja suhteilla, oli vaikutusta alioikeuden tulkintoihin ja tuomioihin. Tuomarin
kanssa tuomiovaltaa käyttävä paikallinen eliitti saattoi antaa
henkilökohtaisen käsityksensä tai suhteensa vainajaan tai tämän omaisiin
vaikuttaa tulkintoihinsa. Tutkimus paljastaakin myös itsemurhaan liittyvien
käsitysten ja asenteiden monimuotoisuuden 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa.
Kaikkia, tai kaikkien, itsemurhia ei pidetty tai esitetty yhtä tuomittavina;
itsemurhan tehneen persoona ja maine vaikuttivat siihen, miten tekoon
suhtauduttiin ja miten se ymmärrettiin ja selitettiin. Erityisesti mieleltään
sairaiksi katsottujen ja alaikäisten tekemiä itsemurhia pidettiin
huomattavasti vähemmän tuomittavina kuin mieleltään terveiksi katsottujen
aikuisten itsemurhia. Myös kunnioitettujen, uskonnollisten ja pidettyjen
yhteisön jäsenten itsemurhia ei pidetty yhtä tuomittavina ja vakavina
rikoksina kuin pahamaineisten henkilöiden itsemurhia, vaikka itse teot olisivat
olleet piirteiltään samanlaiset. Heikoimmassa asemassa olivat ”huonoa”
elämää viettäneet, ei-pidetyt ja vieraspaikkakuntalaiset, joilla ei ollut
omaisia puhumassa puolestaan.

                                         
     ******

Riikka Miettinen on suorittanut filosofian lisensiaatin tutkinnon Tampereen
yliopistossa. Nykyisin hän toimii tutkijana.

Miettisen väitöskirja on omakustanne, Tampere 2015.
http://tampub.uta.fi.


---------------------------------------------------------
Tämä ilmoitus on luettavissa Agricola-verkossa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/ajankohtaista/tapahtumakalenteri/