[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Miksi pyhimyksen sormet osoittavat eri suuntiin?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Väisänen, Liisa: Mitä symbolit kertovat. Taidetta pintaa syvemmältä.
Kirjapaja, 2015. 271 sivua.


Miksi pyhimyksen sormet osoittavat eri suuntiin?
---------------------------------------------------------

Länsimainen taide vilisee symboleja, mutta suomenkielistä kirjallisuutta
niiden tulkintaan on ollut suhteellisen vähän. Liisa Väisäsen Mitä symbolit
kertovat paikkaa tätä puutetta – ja tiiviisti paikkaakin.

 

Liisa Väisänen on Espanjassa asuva tietokirjailija ja symbolitutkija, joka on
aikaisemminkin julkaissut teoksen maalaus- ja veistotaiteessa esiintyvistä
symboleista. Kristilliset symbolit – ikkuna pyhään (Kirjapaja 2011)
sisältää osin samoja asioita kuin tämän syksyn teos Mitä symbolit kertovat
– Taidetta pintaa syvemmältä. Mutta vain osin – uutuuskirja on laajempi ja
sisältää muutakin kuin kristillistä symboliikkaa. Se myös tuo symboliikan
nykyarkeenkin selittämällä muun muassa sen, miksi varoitusvalot ovat punaisia
ja mitä kaikkia kulttuurisia kerrostumia ja yhteyksiä muutamat nyky-yritysten
logot kantavat mukanaan.

Kirja käsittelee Euroopan klassista taidetta, pääosin 1200- ja 1800-lukujen
välillä syntynyttä. Modernia taidetta ei tarkastella, ja 1900-luvultakin
Väisänen esittää vain muutaman esimerkin, joista puhuttelevin on Pablo
Picasson Guernica. Sen avulla hän osoittaa, miten vuonna 1937 tapahtuneen
baskikaupungin pommituksen muistoksi tehdyn taideteoksen voi tulkita niin, että
sen koko sanoma paljastuu katsojalle.



Kuva: Pablo Picasson Guernica, teoksen kuvitusta.

Antiikin jumalista Applen omenaan

Sana symboli tulee kreikan- ja latinankielisistä symbolon ja symbolum-sanoista,
jotka tarkoittavat yhteen liittämistä. Taidehistoriassa puhutaan usein myös
attribuuteista silloin, kun kyse on merkistä, josta tietyn henkilön (usein
pyhimyksen) tai personifioidun käsitteen (tyypillisesti hyveen tai paheen) voi
tunnistaa. Suomessa tosin ei kuvataiteen kieltä ole viime vuosisatoina
ymmärretty kovinkaan hyvin – reformaatio vei kirkkojen seiniltä kuvat ja toi
tilalle saarnatuolissa seisovan papin ja penkeissä virsikirjaansa lehteilevän
seurakunnan.

Tämä oli tietysti vahinko sekä meidän myöhempien taiteenystävien että
taiteilijoiden itsensä kannalta. Kirkko oli vuosisatojen ajan melkoinen
mesenaatti: taideteoksia tilattiin paitsi kirkkorakennuksiin, myös piispojen ja
pappien asuntoihin. Yksityistenkin ihmisten, siis aatelisten ja vauraan
porvariston, taidekokoelmissa oli runsaasti kristillisiä aiheita, olihan
keskiajan maailma täysin kristillisyyden läpitunkema. Vasta renessanssi ja
barokki toivat rinnalle muitakin aiheita: muotokuvia, asetelmia, maisemia.

Toki muotokuvistakin löytää samoja symboleita, joita aiemmin käytettiin
pelkästään uskonnollisissa yhteyksissä, ja hedelmä- tai kukka-asetelmia
pystyy katsomaan eri silmin, kun tietää mitä mikäkin yksityiskohta
merkitsee. Mädäntymässä olevat hedelmät tai kuivahtaneet kukat eivät
tarkoita sitä, ettei taiteilija olisi pystynyt hankkimaan tuoreita, vaan ne
ovat ihmiselämän katoavaisuuden symboleja. Eikä asetelman ympärillä
pörräävä kärpänen ole lennähtänyt siihen sattumalta, vaan se on
paholaisen symboli. (Sielunvihollisen läsnäolon saattaa aavistaa myös
esimerkiksi nobelisti William Goldingin romaanissa Kärpästen herra.)



Kuva: Willem Claesz Heda (1594–1680), Asetelma, Hallwylska museet, Stockholm.

Väisäsen kirjassa länsimaisessa taiteessa esiintyvät symbolit on jaettu
kuuteen pääluokkaan: Vanhan Testamentin symbolit, Uuden Testamentin symbolit,
yleiset kristilliset aiheet, antiikin Kreikan ja Rooman mytologiat, puhtaat
symbolikuvat ja taiteen uudet aiheistot. Mitä erityisesti kristillisiin
aiheisiin tulee, niin nekin rakentuivat osin antiikin pohjalle, jolloin ihmisten
oli helpompi omaksua ne. Poikkeuksena oli Kristus, jonka kuvaamista Euroopan
taiteessa välteltiin: antiikin maailman jumalat ja puolijumalathan selvisivät
hengissä kaikesta, mutta ristillä riippuva Jeesus kuoli, aikalaiskäsityksen
mukaan vieläpä häpeällisesti.

Ristiinnaulitseminen on toki myöhempinä vuosisatoina ollut eurooppalaisen
kuvataiteen avainaiheita. Väisäsen valitsemissa taideteoksissa näkyy myös,
miten Kristuksen kuva vuosisatojen myötä muuttuu: varhemmin hän on selvästi
jumalallinen olento, sitten ihmiskunnan takia koettu kärsimys nousee
ristinkuoleman kuvauksen keskiöön.

Viimeisessä luvussa, jossa tekijä toteaa symbolien kielen kehittyvän,
käsitellään muutama nykyaikainen logo, joista Applen omena on monille tuttu.
Väisäsen mukaan Steve Jobsin valinta yrityksensä tunnukseksi viittaa siihen,
että tiedolla voidaan tehdä pahaa, mutta myös hyvää – alkuperäinen Eevan
omenahan riippui paratiisin hyvän ja pahan tiedon puussa. Logo muistuttaa myös
nykyaikaisen tietokonekielen luojasta Alan Turingista, joka joutui toisen
maailmansodan aikana karmaisevalla tavalla pohtimaan suhdettaan tietoon – ja
teki kymmenen vuotta myöhemmin itsemurhan haukkaamalla myrkytettyä omenaa.

Sivumennen sanottuna: vanhimmissa paratiisia kuvaavissa maalauksissa,
erityisesti Etelä-Euroopassa tehdyissä, Eeva ojentaa Aatamille viikunaa.
Omenaksi hedelmä muuttui osin käännösvirheen myötä, osin siksi että
flaamilaiset taiteilijat eivät tunteneet viikunaa, koska se ei kasvanut
Belgiassa eikä Hollannissa. Muutama muukin käännös- tai
väärinymmärrysvirhe juurtui Euroopan taide-, uskonto- ja kulttuurihistoriaan.
Teilipyörässä surmansa saaneen Aleksandrian Pyhän Katariinan pitelemä
kidutusväline ymmärrettiin rukiksi, jolloin hänestä tuli käsityöläisten,
erityisesti kehräävien naisten, suojelija. Marttyyripyhimysten kuvissahan on
yleensä viittaus heidän kuolintapaansa. Ja kun Pyhän Cecilian legendan
käsikirjoitusta jäljennettäessä valkeus (candidus) kirjoitettiin cantibus
(laulaminen), tuli neidosta muusikkojen suojeluspyhimys vaikka hän ei
eläessään kaiketi soittanut mitään instrumenttia.

Enemmän irti lomanähtävyyksistä

Kulttuuri- ja taidehistoriasta kiinnostuneelle lukijalle Väisäsen symbolikirja
on varsinainen runsaudensarvi, jonka käyttökelpoisuutta lisää se, että
kirjassa on monta hakemistoa. Itse symboleja voi hakea joko aakkosista tai
alaryhmiin (aika, maailmankaikkeus, eläinkunta, värit, allegoriat jne.)
jaoteltuina. Aihehakemistossa puolestaan on lueteltu kuhunkin lukuun kuuluvat
symbolit.

Aina, kun tilaisuus tarjoutuu, siis kun tietty symboli on esillä, kirjailija
kertoo myös muuta siihen liittyvää tietoa: esimerkiksi miten evankelistat
saivat tunnuseläimensä (asia vaati useamman kirkolliskokouksen käsittelyn)
tai miksi Sisilian ricotta-juustoleivonnainen on puolipallonmuotoinen ja siinä
on kirsikka keskellä (leivos muistuttaa Pyhän Agathan rinnoista. Pyhimys kuoli
kun ne leikattiin irti).

Itse asiassa teoksessa on niin paljon tietoa, että yhdellä lukemisella se ei
tyhjene. Lähdeteokset ovat pääosin ranskan- ja italiankielisiä; ne
luetellaan vain lopussa eli nootitusta ei ole. Kirja on siis tarkoitettu
tavalliselle taiteen katselijalle.

Liisa Väisänen huomauttaa kuitenkin, että symbolien tunteminen ja niiden
tunnistaminen taideteoksista ei ihmiselle ole ehdottoman välttämätöntä.
Kaunis valo, upeat värit, taiteellinen kokonaiskuva voi luoda
mieleenpainuvampia muistoja kuin tieto siitä, miksi tämä tai tuo
yksityiskohta on ikuistettu nimenomaan tähän maalaukseen. Mutta hauska näitä
on tietää, kiintoisaa niistä lukea, ja muistan miten riemuissani itse olin,
kun firenzeläisessä kirkossa tunnistin freskon alaosassa vilistävät
whippetit dominikaanimunkeiksi (Domini canes = Herran koirat) eikä suinkaan
makupaloja kärkkyviksi kotieläimiksi. (Kyseinen fresko ei esiinny puheena
olevassa kirjassa.)

Kirjan on kuvannut Marco Peretto, ja vaikka Väisänen esipuheessaan valittelee,
että kuvauksia on jouduttu tekemään monesti melko mahdottomissa
valaistusolosuhteissa, kynttelikköjen, lukutelineiden ja muun kirkkojen
alttaritarpeiston seassa, kuvat ovat mielestäni hyviä. Kuvia on runsaasti, ja
positiivista on sekin, että maalaukset, veistokset ja freskot eivät ole niitä
kaikkein tutuimpia, matkaoppaisiin ja taidehistorioihin moneen kertaan
painettuja, vaan samasta aiheesta on löydetty mielenkiintoinen tulkinta jostain
Italian, Espanjan, Ranskan tai Keski-Euroopan kirkosta tai taidemuseosta.
(Esimerkkinä vaikkapa Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen, joka on tässä
kirjassa 1600-luvun kopiona Genovan tuomiokirkon hopeisessa reliikkiastiassa.)



Kuva: Teoksen kuvituksessa on käytetty nuolia ohjaamaan katsetta.

Kuvat vain saisivat olla suurempia – nyt mielenkiintoisia yksityiskohtia
joutuu tiirailemaan milteipä suurennuslasin kanssa. Tilannetta tosin parantavat
kuvateksteihin liitetyt silmälasisymbolit ja katsetta ohjaavat nuolet. Jäin
myös ihmettelemään, miksi kuvatekstit ovat haaleita. Oranssinruskeina ne toki
erottuvat varsinaisesta tekstistä värinsä takia, mutta heikossa valossa ovat
vaikealukuisia. Etenkin, kun osa niistä on painettu versaalilla –
”tikkukirjain” hidastaa pidemmän tekstin lukemista. Haastetta riittää
myös lukujen alkuaukeamissa – niiden pohjaväri on voimakas punainen, ruskea
tai oranssi, ja teksti painettu negana eli vaaleana. Taiteellinen vaikutelma ei
varmaankaan olisi kärsinyt, jos taitossa olisi kiinnitetty enemmän huomiota
lukijaystävällisyyteen. Ja hiukan isompi sivukoko olisi ehkä sallinut kuvien
suurentamisen?

Mutta kokonaisuutena kirja on kiehtova ja sisältää paljon tietoa
mielenkiintoisessa muodossa. Taidemuseossa sitä tuskin tulee kantaneeksi
mukanaan – eikä se varmaan ole tarkoituskaan – mutta iltalukemisena sitä
voi selata sekä ennen museokäyntiä että sen jälkeen. Lomanähtävyyksistä
– jotka esimerkiksi Välimeren maissa ovat usein taidemuseoita ja upeasti
koristeltuja kirkkoja – saa tämän kirjan avulla enemmän irti.

Ai niin, ne otsikossa mainitut pyhimyksen sormet! Kolme niistä on pystyssä,
jolloin ne muistuttavat Pyhästä Kolminaisuudesta. Kaksi on taitettuna
alaspäin ja symboloi Kristuksen kahtalaista luonnetta: hän on sekä ihminen
että jumala. (Tämä on tyypillisin sormien asento, muitakin mahdollisuuksia
löytyy kyllä.)

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/