[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vanki koodinumerolla STS 232

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Pentti Stranius <pentti.stranius at telemail.fi> FL, tutkija-toimittaja, Lieksa
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vettenniemi, Erkki: Solzenitsyn. Elämä ja eetos. Teos, 2015. 347 sivua.


Vanki koodinumerolla STS 232
---------------------------------------------------------

Erkki Vettenniemi on tutkinut sekä urheiluelämän saloja että terroria ja
massamurhia Stalinin GULAG-saaristossa. Solzhenitsyn. Elämä ja eetos on
pitkän tutkimustyön tulos ja samalla kunnianosoitus eräälle
maailmankirjallisuuden suurimmalle kirjailijalle, Nobel-palkinnon vuonna 1970
saaneelle Aleksandr Solzhenitsynille.

 

Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitossa koitti ”suojasään” aika kun
1950-60 -lukujen vaihteessa elettiin kulttuurielämässä vapaampia vuosia
Nikita Hrustshovin noustessa puoluejohtajaksi. Aikakausi toi julkisuuteen kaksi
merkittävää toisinajattelijaa. Ydinfyysikko Andrei Saharov alkoi lähetellä
Kremliin kirjeitä, joissa hän kauhisteli kehittelemäänsä uutta asetta ja
vaati aseistariisuntaa. GULAG-leireiltä vapautui samaan aikaan rangaistusvanki
koodinumerolla ”STS 232”. Tuleva Nobel-kirjailija Aleksandr Solzhenitsyn
(1918-2008) julkaisi vähän sen jälkeen Ivan Denisovitshin päivän. Hänen
kirjoittamansa jatkokertomus ilmestyi Novyi Mir –lehdessä vuonna 1962, ja se
järisytti neuvostoyhteiskuntaa ja koko maailmaa.

Erkki Vettenniemi on suunnitellut ja työstänyt Solzhenitsynin elämäkertaa jo
pitkään. Kipinä syttyi mahdollisesti jo vuonna 1994 kun hän käsitteli
Solženitsyniä teoksessa: Toinen hallitus: Aleksandr Solženitsyn, venäläinen
kirjailija. (Taifuuni, 1994). Hänen väitöskirjansa vuodelta 2001 käsitteli
suomalaisten Gulag-muistelmia: Surviving the Soviet Meat Grinder: The Politics
of the Finnish Gulag Memoirs, jonka pohjalta ilmestyi vuonna 2004 teos Punaisen
terrorin todistajat. Neuvostoliitto suomalaisten leirivankien muistelmissa.
Aihepiiri on siis tutkijalle läheinen ja Solzhenitsynin elämää ja eetosta
kannatti odottaa. Se tuo ainakin suomalaislukijalle paljon uutta tietoa
kirjailijan henkilöhistoriasta.

Vallankumouksen sukupolven haaveiden kariutuminen

Kislovodskissa 1918 syntynyt Aleksandr Solzhenitsyn kuului ”Lokakuun
vallankumouksen sukupolveen”. Koulupoikana hän uskoi kommunismin aatteeseen
ja haaveili kirjoittavansa jopa Venäjän vallankumoushistorian, siis
leniniläisen version. Toisen maailmansodan rintamalla haaveet karisivat, ja
jatkossa kirjailija päätyi aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin lokakuusta
1917 kuin vielä nuoruudessaan.

Pian hän sai kärsiä naiiviudestaan ja rehellisyydestään:
”epäisänmaallinen” kirjeenvaihto, jonka sotasensorit panivat merkille ja
jossa Staliniakaan ei säästelty, vei nuorukaisen vankileirien saaristoon
kymmeneksi vuodeksi. Nuo leirielämän rankat, Siperiassa vietetyt vuodet,
tekivät Solzhenitsynistä paitsi kirjailijan, myös hartaan ortodoksin. Ilman
uskonnollista ”sädekehää” monia tekstejä, kirjeitä ja julkilausumia on
vaikea ymmärtää – tämä kannattaa häntä lukiessa pitää mielessä ja
välillä suodattaakin.

Vettenniemi on toki Solzhenitsylle uskollinen eikä anna tippaakaan periksi
tämän maailmankatsomuksesta. Niin Saharov kuin monet muutkin zapadnikit saavat
kritiikkinsä, ansionsa mukaan tai sitten ei. Lukija tehköön omat
johtopäätöksensä siitä mikä oikeasti on ollut Solzhenitsynin rooli esim
Neuvostoliiton hajoamisessa.

Suomentajan, kulttuurimiehen ja Venäjä-tuntijan Jukka Mallisen
vastaansanomattomaan kommenttiin ei ole mitään lisättävää:

Luultavasti kukaan yksityinen ihminen ei edistänyt yhtä paljon
neuvostojärjestelmän hajoamista kuin kirjailija Aleksandr Solženitsyn.

Solzhenitsynin ensimmäiset kirjat, Ivan Denisovitshin päivä (1962),
Ensimmäinen piiri (1968) ja Syöpäosasto (1968)  kertovat suoraan kirjailijan
omista kokemuksista. Solzhenitsyn oli vähällä kuolla syöpään, mutta
pelastui omasta mielestään luonnonlääkinnän ja jumalan armosta. Kohuteos
Vankileirien saaristo (Arhipelag GULAG, 1959-1968, 1974-1976) on kollaasi koko
kansan kärsimysnäytelmästä. Se on täynnä vaiettua historiaa ja hurjia
ihmiskohtaloita. Pääosin Kanadan Vermontissa myöhemmin kirjoitettu
vallankumouseepos Punainen pyörä (1971-1991) vakiinnutti maineen
historiallisen romaanin taitajana. Solzhenitsyn ei ehkä ollut mikään
romaanitaiteen tai kielen uudistaja runoilija Joseph Brodsky tapaan, mutta
aiheiden puolesta maailmaa mullistava toisinajattelija, sensuroidun historian
paljastaja.

"Neuvostovastainen pyöreä nolla"



Kuva: Aleksandr Solzhenitsyn kuvattuna Heinrich Böll -talon edessä. Hänet
karkotettiin länteen vuonna 1974. Verhoeff, Bert/Anefo, Dutch National
Archives. Wikipedia.

Erkki Vettenniemi ei käsittele juurikaan Solzhenitsynin kirjallista tuotantoa.
Rajaus onkin paikallaan, sillä muuten elämäkerta olisi kasvanut
äärettömiin mittasuhteisiin – ja aika paljon tekstejä jo on analysoitu,
onneksi. Vettenniemen keskiössä on henkilö iloineen ja suruineen, myös
monimutkikas perhe-elämä kahden naisen loukussa. Uutta tietoa tulee parista
KGB:n epäonnistuneesta murhayrityksestä, eristämisestä ja katkerasta
maastakarkoituksesta vuonna 1974. Helsingin ETYK-kokouksen alla 1975 niin
Saharovin kuin Solzhenitsyninkin nimet olivat kirosanoja Kremlissä. Leonid
Brezhnevin tulkinta vuonna 1970 Nobel-palkitusta kirjailijasta oli tyly:
”neuvostovastainen”, ”pyöreä nolla”.

Kun Aleksandr Solzhenitsyn palasi Kanadan vuosien jälkeen kotimaahansa 1994,
hän yritti luoda suhteita jopa Kremliin. Juoppo-Jeltsin ei paljon sympatiaa
saa, Vladimir Putin vähän enemmän. Lopputulos on kuitenkin se, että
Nobel-kirjailija sai huomata olevansa sivustakatsoja ja ulkopuolinen: uusi
rosvokapitalistinen Venäjä oli muuttunut varsinkin arvomaailmaltaan aivan
toiseen suuntaan kuin hän oli haaveillut.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/