[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Monta syrjää syrjäytymisessä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tuuli Turja; Toni Häkkinen <tuuli.turja at uta.fi> Tutkija (YTM), Tampereen
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Aaltonen, Sanna; Berg, Päivi; Ikäheimo, Salla: Nuoret luukulla: Kolme
näkökulmaa syrjäytymiseen ja nuorten asemaan palvelujärjestelmässä.
Nuorisotutkimusverkosto, 2015. 153 sivua.


Monta syrjää syrjäytymisessä
---------------------------------------------------------

Nuoret luukulla kertoo sen, miksi syrjäytyneitä, syrjäytymisuhan alla
olevia tai syrjäytettyjä ei voida pitää yhtenäisenä
ryhmänä. Teoksessa kuvataan erilaisia syrjäytymisen polkuja,
mielenterveys-, päihde- ja motivaatio-ongelmia syrjäytymisen takana sekä
sitä, kuinka normatiivinen elämänkulku ei välttämättä toteudu, vaikkei
mainituista ongelmista kärsisikään. 

Nuoret luukulla -teoksen ovat kirjoittaneet yhdessä Nuorisotutkimusverkoston
erikoistutkijat Sanna Aaltonen (VTT) ja Päivi Berg (VTT, dosentti) sekä
THL:llä tutkimusassistenttina työskentelevä Salla Ikäheimo (VTK). Aaltonen
on sosiologi ja nuorisotutkija. Hän on tutkinut muun muassa nuorten siirtymiä
peruskoulusta eteenpäin sekä marginaalissa olevien nuorten suhdetta kouluun ja
koulutukseen. Berg on sosiaalipsykologi ja nuorisotutkija, jonka tutkimukset
ovat kohdistuneet muun muassa lasten ja nuorten liikuntaan, perheeseen ja
vanhemmuuteen sekä yhteiskuntaluokkaan.

Nuoret luukulla kuvaa onnistuneesti erilaisia syrjäytymisen polkuja.
Ensimmäisessä osassa Ikäheimo tutkii syrjäytyneiden tai syrjäytymisvaarassa
olevien nuorten terveyspalvelujen käyttöä ja kustannuksia
rekisteriaineistojen avulla. Toisessa osassa Aaltonen ja Berg analysoivat
haastatteluaineistonsa avulla sitä, kuinka nuoret ja palveluntarjoajien
asiakastyötä tekevät ammattilaiset kokevat palvelujärjestelmän.

Rekisteriaineistoista nousseet syrjäytymisen polut

Rekisteriaineistosta oli poimittu otos helsinkiläisistä 22–29-vuotiaista
nuorista, joilla ei ole peruskoulun jälkeistä koulutusta (N = 7579). Tästä
joukosta syrjäytymisvaarassa oleviksi määriteltiin henkilöt, joilla ei ole
peruskoulun jälkeistä koulutusta eivätkä käy töissä, suorita
varusmiespalvelusta tai hoida lapsia kotona. Otoksen rajausta helsinkiläisiin
nuoriin ei perusteltu. Pääkaupunkiseutu eroaa muusta Suomesta esimerkiksi
suuremmalla maahanmuuttajataustaisten nuorten osuudella. Tämä vähentää
tulosten yleistettävyyttä koko Suomeen. Tämä oli harmillista, koska
tutkimuksen kvantitatiivisessa osuudessa olisi ollut mahdollista tavoitella
yleistettäviä tuloksia.

Aineiston nuorista 32 prosentilla oli vähintään yhden vuoden
tarkastelujaksona syrjäytymisvaara. Tarkemmin ilmiötä rajaava luokittelu oli
tehty syrjäytymisvaaran pituuden perusteella kroonisesti syrjäytyneisiin
(3 %), syrjäytyneisiin (5 %) ja syrjäytymisvaarassa oleviin (2 %). 75
prosenttia kroonisesti syrjäytyneistä ja 68 prosenttia syrjäytyneistä oli
miehiä.

Analyysiä varten oli luokiteltu myös syrjäytymisvaarassa piipahtelijat ja
yhteiskuntaan uudelleen kiinnittyneet. Syrjäytymisvaarassa piipahtelu kuvaa
sitä, kuinka nuorten tilanteet eivät ole pysyviä, vaan vaihtelevat
työttömyyden, työllisyyden, opiskelun ja erilaisten asiakkuuksien välillä.
Piipahtelijat liikkuvat tyypillisimmin syrjäytymisvaaran ja työllisyyden
välillä. Huomiota herättävin ryhmä ovat kuitenkin kiinnittyneet, joiden
osalta polku johtaa syrjäytymisvaarasta yhteiskuntaan uudelleen kiinnittymiseen
työn, opiskelun tai lastenhoidon kautta.

Ikäheimo tarkasteli kiinnostavasti syrjäytymisvaaran jatkuvuutta. Hän
havaitsi, että 66 prosenttia syrjäytymisvaarassa olleista oli samassa
tilanteessa myös seuraavana vuonna. Syrjäytymisvaaran katkaisee useimmiten
työelämään siirtyminen (19 %:ssa tapauksista), ja sen sijaan opiskeluun
siirtyminen vain harvoin (3 %). Huomionarvoisena kielteisenä polkuna Ikäheimo
havaitsi, että neljännes sairaana tai eläkkeellä olevista nuorista tippui
seuraavana vuonna syrjäytymisvaaran piiriin.

Syrjäytymisen terveyskustannukset

Kroonisesti syrjäytyneiden terveydenhuollon kustannukset olivat
seitsenkertaiset ja lääkekustannukset jopa kymmenkertaiset verrattuna vain
peruskoulun suorittaneisiin nuoriin, jotka eivät olleet syrjäytymisvaarassa.
Myös piipahtelijat erottautuivat korkeilla terveydenhuollon kustannuksilla.
Kroonisesti syrjäytyneistä jopa 57 prosentilla oli psykiatrinen diagnoosi ja
46 prosentilla oli diagnoosi liittyen vammaan tai myrkytykseen. Verratessa
vastaavia prosenttiosuuksia kiinnittyneiden osalta havaitaan 30 prosentilla
psykiatrinen diagnoosi ja 31 prosentilla diagnoosi vammasta tai myrkytyksestä.

Ikäheimon mukaan syrjäytymisvaarasta työelämään kiinnittyneiden osalta
terveyspalveluiden kokonaiskustannukset laskevat. On kuitenkin huomioitava,
että työterveyshuollon puuttuminen laskelmista rasittaa kustannusvertailua
monin kohdin. Työelämään siirtynyt nuori on usein siirtynyt samalla
työterveyshuollon piiriin. Erot syrjäytymisvaarassa olevien ja muiden ryhmien
välillä olisivat siten yliarvioituja. Sinänsä tämä on aineiston puute,
joka olisi todennäköisesti ollut haastavaa oikaista. Kirjoittaja myös nosti
kyseisen puutteen avoimesti esille.

Nuorten myrkytykset liittyvät päihteisiin (ks. THL). Vammoihin ja myrkytyksiin
hoitoa saaneiden suuri osuus sai meidät pohtimaan sitä, kuinka
tarkoituksenmukaista olisi erotella syrjäytymiskeskustelussa päihdeongelmaiset
muista syrjäytymisvaarassa olevista. Päihderiippuvaiset muodostavat yhden
syrjäytyneiden osajoukon, mutta eroavat monin osin muista syrjäytymisvaarassa
olevista. Miesten on todettu kärsivän enemmän päihderiippuvuudesta.
Oletetusti päihderiippuvaiset muodostaisivat omanlaisensa profiilin myös
käytettyjen terveyspalveluiden ja mielenterveysongelmien osalta.

Haastatellut nuoret ja instituutioiden työntekijät

Aaltonen ja Berg haastattelivat 18–29-vuotiaita espoolaisia ja kouvolalaisia
nuoria (n = 19) sekä asiakastyötä virallisissa instituutioissa tekeviä
ammattilaisia (n = 10). Aineisto kerättiin TE-toimistoista, työvoiman
palvelukeskuksista, aikuissosiaalityöstä, etsivästä nuorisotyöstä
(Kouvola), Vamoksesta (Espoo) sekä nuorten tieto- ja neuvontapisteestä
(Espoo). Instituutioita oli valittu varsin monta otoksen kokoon nähden.
Mielestämme vastausten vertailu kärsi siitä, että aineistossa oli
ammattilaisia monentyyppisistä instituutioista. Luettavuutta tämä ei
kuitenkaan heikentänyt, koska tulokset esitettiin joka luvussa systemaattisesti
instituutioittain.

Instituutioiden edustajiksi oli valittu nuorten kanssa asiakastyötä tekevät
työntekijät. Tutkijat eivät sen sijaan kontrolloineet haastateltavien nuorten
rekrytointia, vaan jättivät valinnan instituutioiden edustajille. Tästä
seurasi sekalainen tapa rekrytoida nuoria tutkimukseen. Osa haastattelupyynnön
välittäjistä kertoi kutsuneensa mukaan nuoria ”kummastakin
ääripäästä”. Tätä voi pitää poikkeuksellisena ja
epäjärjestelmällisenä tapana valita tutkimushenkilöitä. Katsoimme
kuitenkin sen olevan jossakin määrin perusteltua, koska tutkijoiden yhtenä
tavoitteena oli kuvailla syrjäytymisen monimuotoisuutta. Toisaalta
haastateltavien valintakriteerien vaihtelun vuoksi olisi tutkittavien määrän
pitänyt kenties olla suurempi.

Työntekijöiden näkökulma

Instituutioiden työntekijät kertoivat nuorista asiakkaina,
asiakaspalvelutilanteiden haasteista ja tavoitteista sekä palvelutarjonnan
kehittämisestä.

Sosiaalitoimen työntekijöiden mukaan nuoret ovat luukulla, koska he ovat
tulottomia, asunnottomia tai heillä on ongelmia elämänhallintaan,
päihteisiin tai mielenterveyteen liittyen. Etsivän nuorisotyön piiriin
ohjataan opiskelunsa keskeyttäneet nuoret, joiden tilanne johtuu tyypillisesti
arjenhallinnan haasteista, päihteiden käytöstä tai mielenterveysongelmista.
Vamoksessa järjestetään toimintakeskusvalmennusta, jossa on toimintaa
päivärytmin ja vuorovaikutustaitojen opettelusta tehokkaaseen
jatkosuunnitelmien yhdessä laatimiseen.

Arjenhallinnan opettamiselle ja sosiaaliselle kuntoutukselle onkin tilausta.
Usean instituution edustajan mukaan nuoret eivät esimerkiksi pidä kiinni
sovituista tapaamisajoista. Monessa kohdassa tuotiin ilmi, että palveluiden
pitäisi olla päivystysluontoisia, koska nuorten on ”vaikea muistaa
ajanvarauksia”. Nuoret näyttävät tarvitsevan arkielämän opastusta ja
vanhempien kaltaisia tukihenkilöitä etenkin, jos suhdetta omiin vanhempiin ei
ole.

Työntekijöiden vastauksissa toistui näkemys siitä, että kaikesta
järjestetystä avusta huolimatta nuoria on vaikea saada sitoutumaan.
Ihanneasiakkaaksi kuvailtiin nuorta, joka on motivoitunut ja sitoutunut.
Toisessa ääripäässä kuvailtiin olevan haluttomuutta ja
päämäärättömyyttä. Sosiaalitoimen, työvoiman palvelukeskuksen ja
Vamoksen edustajat korostivat luottamuksen merkitystä nuoren ja instituution
välillä. Vasta kun luottamuksellinen suhde on syntynyt, päästään
todellisten ongelmien, ja siten niiden ratkaisemisenkin äärelle. Prosessia
hidastavat esimerkiksi etäännyttävä virkamieskieli ja kasvokkaisen kontaktin
vähyys.

Työntekijät pitivät mielenterveyspalveluiden hoitoon pääsemisen vaikeutta
yhtenä suurimmista esteistä nuoren eteenpäin pääsemiseen. Tämä näkemys
tuki tilastotietoa siitä, kuinka mielenterveysongelmista kärsiminen ja
syrjäytyminen ovat huomattavassa yhteydessä toisiinsa.

Nuorten näkökulma

Aaltonen ja Berg lähestyvät syrjäytymistä normatiivisen elämänkulun
poikkeamana. Aineistosta he löysivät kolme ryhmää, elämän kolhimat,
puolivalmiit ja taantuman uhrit, joiden osalta elämä on poikennut
ideaalimallista (peruskoulu – ammattiopisto/lukio – jatkokoulutus/työ).

Erityisesti elämän kolhimat kärsivät asunnottomuudesta, terveysongelmista,
päihteiden käytöstä, oppimisvaikeuksista ja suurista elämänmuutoksista.
Elämän kolhimilla oli tyypillisesti useita peräkkäisiä ja päällekkäisiä
asiakkuuksia eri virastoihin ja palveluntarjoajiin. Jokaisella oli ollut tai oli
edelleen mielenterveysongelmia. Alkoholistiperheissä kasvaneet ilmaisivat
pettymystään vanhempiinsa, mutta myös viralliseen tukeen, joka ei havainnut
tuen tarvetta tai epäonnistui muuten. Tosin vastaajat kertoivat olevansa
tällä hetkellä hyvin tyytyväisiä saamiinsa palveluihin.

Puolivalmiiden ryhmään kuuluivat koulutuksen keskeyttäjät, jotka eivät
olleet haastatteluiden perusteella menettäneet motivaatiotaan ja kiinnostustaan
tulevaisuuteen. He kertoivat olevan tyytyväisiä erityisesti läheisten tukeen.
Myös kokemukset sosiaalityöntekijöistä ja heidän tarjoamastaan
sosiaalisesta tuesta olivat pääasiassa myönteisiä.

Taantuman uhreilla oli koulutus, työkokemusta ja motivaatiota, mutta vaikeuksia
työllistyä omalle alalleen. Haastattelujen perusteella heidän elämänsä
tärkeitä teemoja ovat terveys, toimeentulo ja työn saaminen. Yhteistyö
TE-toimiston, sosiaalitoimiston ja Kelan kanssa kuvailtiin sujuvaksi ja
vuorovaikutteiseksi.

Voidaanko työntekijöiden mainitsemia haasteita sekä luottamuksen
syntymisessä että asiakkaiden sitoutumisessa selittää osin nuorten
vaikuttamismahdollisuuksien rajallisuudella? Taantuman uhrit kokivat
pääsääntöisesti, että heillä on päätäntävaltaa. Puolivalmiit olivat
hieman kriittisempiä ja elämän kolhimat kertoivat haluavansa vaikuttaa
enemmän erityisesti saamansa hoidon ja lääkityksen suunnitteluun.
Vaikutusmahdollisuuksien rajallisuutta selkeämmin esiin nousi kuitenkin se,
että virtuaalinen yhteydenpito instituutioihin koetaan riittämättömäksi ja
nuoret haluaisivat asioida enemmän kasvokkain.

Sosiaalisen tuen saaminen ja luottamuksellinen suhde instituutioiden
työntekijöiden kanssa olisi tärkeää. Vanhemmuus on ollut hukassa
syrjäytymisvaarassa olevien nuorten lapsuudessa. Vastauksissa kaivattiin
vanhemmilta enemmän sekä rajoja että rakkautta. Taantuman uhrit kuvailivat
keskimäärin myönteisempää suhdetta vanhempiinsa kuin muiden ryhmän nuoret.

Lopuksi

Teos avaa ansiokkaasti nuorten ja heidän kanssaan työskentelevien ajatuksia
syrjäytymisen monista muodoista. Kirjoittajien tavoite yhdistää rekisteri- ja
haastatteluaineiston tuloksista yhtenäisiä johtopäätöksiä täyttyi, kun
syrjäytymisen ilmiö havaittiin kompleksiseksi molemmissa aineistoissa. Koska
syrjäytymisessä on monta syrjää, yksi teoksen pääargumenteista on se,
ettei syrjäytyneitä ja syrjäytettyjä voida pitää yhtenäisenä ryhmänä.
Syrjäytymisen polut ovat yksilöllisiä, joten niiden oikaisemiseen ei ole
yhtä oikeaa ratkaisua.

Rekisteriaineistosta johdettu syrjäytymisluokittelu oli hyvin perusteltu ja,
mikä tärkeintä, toimi analyyseissä moitteettomasti. Mallia olisi
kiinnostavaa käyttää maantieteellisesti laajemmassa jatkotutkimuksessa.
Teoksen toisessa osassa tilastojen kautta alustetut teemat muuttivat keskiarvot
ja prosenttiosuudet yksilöllisiksi tarinoiksi. Jatkossa voisi kartoittaa myös
nuorten omaa aktiivisuutta ja näkemystä omasta elämänhallinnasta. Nyt
kysymykset painottivat nuorta palvelujen saajana. Nuoren itseensä kohdistuva
arviointi olisi voinut tuoda lisää tietoa siitä, miksi elämänhallinta on
siinä tilassa kuin se on.

Kirjoittajien esiin nostama kehitysidea nuorista kokemusasiantuntijoina oli
erittäin kiinnostava. He olivat saaneet työntekijöiden haastatteluiden kautta
monentyyppisiä ratkaisuideoita nuorten osallistamiseen. Myös nuorilla
itsellään oli näkemyksiä ensinnäkin omista valmiuksistaan toimia
kokemusasiantuntijoina ja toisekseen vertaistuen tärkeydestä. Nuoret
haluaisivat osallistua enemmän ja tulla kuulluksi. Kävi ilmi, että nuoret
arvostivat kyseistä tutkimustakin juuri tästä syystä. Haastatelluksi
tuleminen koettiin myönteisenä ja jopa etuoikeutena.

Teosta voi suositella päätöksentekijöille, moniammatillisen yhteistyön
suunnittelijoille ja koordinoijille sekä lasten ja nuorten kanssa
työskenteleville henkilöille.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/