[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Likaisia keinoja puhtaiden asioiden puolesta?

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Nykänen, Harri: Likainen Harri. 20 vuotta Erkon renkinä. Crime Time/Docendo,
2015. 318 sivua.


Likaisia keinoja puhtaiden asioiden puolesta?
---------------------------------------------------------

Likainen Harri on räväkkää rikostoimittajan tekstiä, tarina miehestä joka
kehuu 20 työvuotensa aikana paljastaneensa poliitikkojen, virkamiesten ja
talousvaikuttajien tekemiä kupruja ehkä enemmän kuin jaksaa itsekään
muistaa.

Harri Nykänen (s. 1953) kuuluu Suomen tunnetuimpiin rikostoimittajiin – ja
nyttemmin maan luetuimpiin jännityskirjailijoihin. Tunnettuuden yhtenä
tekijänä on tietenkin Raid. Nykäsen luoma rikollishahmo tappaa talossa ja
puutarhassa jos riittävästi maksetaan, mutta heittäytyy mielellään
heikomman puolelle jos pääsee itse valitsemaan.

Muistelmakirjassaan myös Nykänen tunnustaa käyttäneensä likaisia keinoja
puhtaiden asioiden puolesta – aseenaan kuitenkin vain painettu sana.

Skuuppiriippuvuus iski

Nykäsen lehtimiesura alkoi ilmaisjakelulehdestä, jonne hän kirjoitteli pikku
juttuja, ja jatkui kesätoimittajana Helsingin Sanomissa 1981. Työhön
pätevöittivät ainoastaan keskikoulu ja vuoden mittainen Laajasalon opisto,
jonne Nykänen oli hinautunut poikkeusluvalla. Mikään huikea
kirjoittajalahjakkuus hän ei ollut, mutta ahkera ja työtä pelkäämätön
kyllä. Ahkeruutta tarvittiin jo alkusyksystä; presidentti Kekkosen sairaudesta
puhuttiin yhä julkisemmin ja Tamminiemen portilla päivystivät niin radio,
televisio kuin maan suurimmat sanomalehdet, jotka useimmiten pistivät kellon
ympäri jatkuvaan vartioon nuorimmat toimittajansa.

Samana syksynä muuan vanhempi kollega sattui tunaroimaan humalassa ja
keplottelemaan matkalaskuilla. Hän sai potkut, Nykänen vakituisen työpaikan.
Hän kuvaa itseään ”nopean rytmin ja pikaisten palautteiden mieheksi”,
jolle rikostoimitus tuntui sopivan loistavasti – siellä kun aina sattui ja
tapahtui. Usein myös rikostoimitus metsästi Hesarin skuupin eli jutun joka
mikään muu tiedotusväline ei ehtinyt julkaista samaan aikaan. ”Maistettuani
kerran uutisvoiton ihanuutta, tulin siitä melkein riippuvaiseksi”, tunnustaa
Nykänen.

Kirjassa on mukana koko Suomea järkyttäneitä tapahtumia. Elokuun 1986 alussa
tapahtunutta Mikkelin panttivankidraamaa Nykänen ei lähtenyt seuraamaan, koska
ei uskonut pankkiryöstäjän pakoautossa olevan räjähteitä. Ne veivät
ryöstäjän ja yhden hänen panttivankinsa hengen ja haavoittivat autoa
jäljittäneitä poliiseja. Estonian upottua syyskuun 1994 lopussa Nykänen ja
Helsingin Sanomien kuvaaja syöksyivät onnettomuuspaikan lähistölle jo ennen
kuin kaikki pelastusmiehetkään olivat ehtineet sinne.

Rikostoimittaja on Nykäsen mukaan jatkuvassa valmiustilassa. On tavattava
tietolähteitä, pengottava arkistoja, notkuttava käräjäoikeudessa kun
kiinnostavia juttuja käsitellään. On pidettävä yllä suhteita sinne ja
tänne – dekkareiden mukaan vihjeet tulevat alamaailmasta, todellisuudessa
lähinnä erilaisilta virkamiehiltä. Ja rikollisia löytyy kyllä kaikkialta,
myös poliisilaitokselta ja herätysliikkeistä. Osa näistä osapäiväkonnista
esitellään kirjassa ihan nimeltä, osa jää tunnistamattomiksi hahmoiksi,
joista noin puolet on naurettavia, toinen puoli säälittäviä.

Sananvapauden Tali-Ihantala

Lukuisten pikku anekdoottien ohi nousevat kirjassa kuitenkin varsinaiset
jymyjutut, joissa Nykänen ottaa mittaa sekä johtavista suomalaispoliitikoista
ja talouden kärkimiehistä että omista pomoistaan. Hän ei näytä uransa
varrella herroja kumarrelleen. Ei edes eikä etenkään esimiehiään; kirjan
mukaan hän on koko ajan sotajalalla toimituksen päällikköportaan kanssa.
Tämä varmaan pitää paikkansa, sillä Helsingin Sanomien entinen
päätoimittaja Janne Virkkunen kuvasi häntä omissa muistelmissaan
”hankalaksi kaveriksi” – ja se oli kai aika lievästi ja
herrasmiesmäisesti sanottu.

Erityisen hankalaksi Nykänen heittäytyi silloin, kun toimituksen pomot
kieltäytyivät laittamasta hänen juttuaan lehteen tai pitkittivät sen
julkaisemista. Rikostoimitukselle eivät kuuluneet pelkästään pikku
päivittäiskonnuudet, vaan myös ja ennen kaikkea talousrikokset sekä muut
isot väärinkäytökset. Näitä 1980–1990-luvuilla paljastui lukuisia;
suurin taisi olla turkulaisen Nostokonepalvelun veronkiertojuttu, johon
sekaantui joukko paikallisia vaikuttajia sekä silloinen Verohallituksen
pääjohtaja. Tutkintoineen ja oikeusprosesseineen juttu kesti kaikkiaan
seitsemän vuotta, ja lopulta syytettyjen penkille päätyivät Harri Nykänen
ja Helsingin Sanomat, joka käräjäoikeudessa tuomittiin ennätysmäisiin 2,5
miljoonan euron vahingonkorvauksiin.

”Sananvapauden Tali-Ihantalaksi” (määritelmä Nykäsen) juttu muuttui, kun
lehti valitti hovioikeuteen, jossa syytteet menivät nurin. Sillä kertaa lehti
ja toimittaja olivat samalla puolella. Joskus Nykänen joutui julkaisemaan
juttunsa muualla, kun toimituksen päällikköporras oli hyvissä väleissä
kohteen kanssa; lahjoman rajakin saattoi olla lähellä kun päätoimittajat
osallistuivat yritysten maksamille golf- ja hiihtomatkoille.

Veikkauksen johtaja Matti Ahteeseen Nykänen iski silmänsä jo silloin, kun
tämä junaili Veikkauksen omien myymälöiden kaupan tuntemalleen melko
epämääräiselle liikemiehelle, vaikka ostajaehdokkaita olisi ollut muitakin.
Myöhemmin kaupungilla alkoi liikkua huhuja Ahteen alaisiinsa kohdistamasta
seksuaalisesta häirinnästä. Nykäsen mukaan iltapäivälehdet olivat
pantanneet uutista, koska niiden päätoimittajat olivat Ahteen läheisiä
tuttuja tai perheystäviä. Ainoastaan Harri Nykänen sai jutun julki. Lehden
johdon kauhuksi se tapahtui suorassa tv-ohjelmassa, vieläpä mediatalon
omistamalla kanavalla.

Kaikkien kimpussa tasapuolisesti

Ahde joutui jupakan johdosta jättämään paikkansa, niin myös Nykänen, joka
yleensäkin näki journalistiseksi velvollisuudekseen ampua kaikkiin
mahdollisiin ilmansuuntiin, mieluiten kovilla panoksilla ja mahdollisimman
korkealle. Erityisesti SDP:ssä häntä pidettiin ”maanisena
sossunsyöjänä”. Näyttää kuitenkin siltä, että Nykänen ei mitenkään
erityisesti vainonnut demareita vaan kaikkia tasapuolisesti. Demarit nyt vain
sattuivat olemaan vallan kahvassa 1980–1990-luvuilla, ja yhtenä Nykäsen
liikkeellepanevana voimana oli herraviha. Kaikkia oli syytä epäillä: jos he
eivät olleet juuri nyt pahanteossa, niin ainakin suunnittelivat sitä.

Mutta kun herra oli tarpeeksi iso, häntä ei voinut vihata. Sanomien
pääomistajaan ja yhtiön silloiseen henkilöitymään Aatos Erkkoon Nykänen
turvasi silloin, kun koki mielestään vääryyttä tai kun epäili lehden
johdon suojelevan kavereitaan, jotka samalla olivat yhteiskunnallisia
vaikuttajia. Erkko ei vastaillut toimittajan kirjeisiin, mutta ainakin kerran
Nykänen arvelee avun tulleen ylhäältä.

Kirjassa on runsaasti paljastuksia eikä vauhtia ja vaarallisia tilanteitakaan
puutu. Jossakin käänteessä Nykänen haukkuu kollegat, jotka eivät halua
rähistä jutuistaan esimiesten kanssa, vaan tyytyvät tekemään mahdollisimman
vähän ja väritöntä tekstiä, sekä suomalaisen median, joka suosii
klikkausjournalismia eikä anna toimittajien rauhassa keskittyä vaativiin
juttuihin eikä erilaisten epäkohtien paljastamiseen. Ja vaikka Nykänen onkin
jättänyt rikostoimittajan hommat jo miltei 15 vuotta sitten, hän ottaa
reippaasti kantaa Jari Aarnion huumesyytteisiin uskoen tietävänsä asiasta
enemmän kuin muutama vuosi sitten julkisuuteen noussutta juttua työkseen
seuraavat toimittajat.

Itsekirjoitetuissa muistelmissa tekijä näkee yleensä itsensä edullisessa
valossa, eikä Harri Nykänen ole tästä poikkeus, vaikka hän journalistina
peräänkuuluttaa tasapuolisuutta. Toisen osapuolen näkemyksiä kirjassa
edustaa Matti Ahde, jonka Sähkömies-kirjan mukaan Nykänen jahtasi häntä
keinoja kaihtamatta, epäkorrekteja temppuja käyttäen, syytöntä syytellen.
”Raidin kaltaiseksi kostajaksi” Nykästä on kuvannut Ahteen vaimo Hilkka.

Kirjaa tehdessään Nykänen kertoo käyneensä läpi huomattavan määrän
vanhoja haastattelunauhojaan ja muuta aineistoa. Joidenkin tapahtumaketjujen
kohdalla hän viittaa Helsingin Sanomissa julkaistuihin juttuihinsa, mutta
suurimmaksi osaksi lukijan on pelkästään luotettava miehen sanaan.
Henkilöhakemiston liittäminen tämän tyyppiseen kirjaan hieman ihmetyttää.

Lukijalle, joka muistaa 1980–1990-lukujen uutistapahtumia, kirja avaa niiden
taustoja. Toimittajan työstä kiinnostuneelle se avaa kurkistusluukun yhteen
– mutta vain yhteen – toimitukselliseen todellisuuteen.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/