[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Matka eurooppalaisen maailmankuvan juurille

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Nurminen, Marjo T.: Maailma piirtyy kartalle. Tuhat vuotta maailmankartan
kulttuurihistoriaa. John Nurmisen Säätiö, 2015. 345 sivua.


Matka eurooppalaisen maailmankuvan juurille
---------------------------------------------------------

Kartat kertovat paitsi alueista – maista ja meristä – myös ihmisistä,
heidän aatteistaan, kulttuuristaan ja uskonnostaan. Ne kertovat
valtapyrkimyksistä, kauppateistä, merenkulkureiteistä. Kartta voi olla
haluttu taide-esine, ruhtinassuvun statussymboli – ja paljon muuta.

Maailma piirtyy kartalle -teoksen esipuheessa Juha Nurminen muistuttaa lukijaa
flaamilaisen karttamestarin ja karttakustantaja Abraham Orteliuksen ajatuksesta:
”Vanhat kartat ovat ikkunoita historiaan”. Marjo T. Nurmisen kirjoittamassa
kirjassa ikkunaruutuja riittää: kirja tarjoaa tuhannen vuoden mittaisen matkan
eurooppalaisen maailmankuvan äärille, kansojen, kaupunkien ja ihmisten
historiaan.

Mikä yhdistää mappa mundia ja matkailukarttaa?

Kirja jakautuu viiteen lukuun, joista kaksi ensimmäistä käsittelee keskiaikaa
600-luvulta 1400-luvun lopulle. Niiden aikana Euroopassa tapahtui mittavia
yhteiskunnallisia murroksia. Kirkon kaikkialle yltävä valta alkoi murentua,
mutta toisaalta paavinistuimen siirtyminen Roomasta Avignoniin merkitsi
aatteiden, asenteiden ja erilaisten ihmisten kohtaamista. Vaikka tästä nousi
ristiriitoja, vuorovaikutus edisti myös uuden tiedon ja uusien ideoiden
omaksumista.



Kuva: Keskiaikainen T-O-kartta 600-luvulta eli maailma Sevillan arkkipiispa
Isidoruksen kuvaamana. Teoksen kuvitusta. 

Varhaiset keskiaikaiset kartat ovat varsin yksinkertaisia, ja ne kertovat
enemmän tekijänsä uskonkäsityksistä kuin todellisista maantieteellisistä
olosuhteista. Silloinen tunnettu maailma – Aasia, Eurooppa ja Afrikka –
jaetaan kolmeen osaan. Raamatun kertomuksen mukaanhan Jumala jakoi
vedenpaisumuksen jälkeisen maailman Nooan kolmen pojan kesken. Seem sai Aasian,
Haam Afrikan ja Jaafet Euroopan. Maa on pyöreä, joskin litteä, ja maanpiiriä
ympäröi maailmanmeri, jonne purjehtijalla ei ole asiaa. Ei ainakaan kovin
pitkälle. Alinna kartassa on Haades eli tuonpuoleinen, vainajien valtakunta.

Marjo T. Nurminen, joka on koulutukseltaan arkeologi, vaikka tekstin perusteella
kulttuurihistorioitsijaksi luulisi, rinnastaa hauskasti mappa mundin
nykyaikaiseen matkailukarttaan. Ei niihinkään paineta kuin turistin kannalta
keskeisimmät tiedot: tärkeät nähtävyydet, metroasemat ja muut
kulkuyhteydet, suurimmat kadut, isoimmat puistot.

Varhaisissa maailmankartoissa Jerusalem on kartan keskellä eli maailman napa.
Useat Raamatun keskeiset kertomuksethan – etenkin tärkein eli tarina
Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta – sijoittuvat Jerusalemiin.

Purjehtiminen on välttämätöntä. Tai sitten ei.

Muuallakin kuin kirkollisissa piireissä kartat nähtiin keskiajalla tärkeinä:
jotta kauppaa voitiin käydä, tarvittiin tietoa siitä, missä purjehtija voi
turvallisesti liikkua ja kuinka hän löytää perille haluamaansa kohteeseen.
Vuohennahkaiset (eli siis pergamentille piirretyt) purjehduskartat ovat suurelta
osin kadonneet niitä käyttäneiden laivojen myötä; Välimerellä esiintyvä
laivamato (Teredo navalis) on nakertanut ne.

Tiedetään silti, että merikarttoja valmistettiin Genovassa, Venetsiassa ja
Mallorcalla. Etenkin kaksi ensiksi mainittua olivat tärkeitä merikaupunkeja,
ja keskiajan eurooppalaisen maailmassa meri oli Välimeri. Sen rannat saavat jo
varhaisissa kartoissa nykyisen muotonsa, ja vesielementin tärkeys liikkumisen
kannalta korostuu myös siinä, että niissä Afrikan poikki, idästä länteen,
virtaa suurehko joki. Tosiasiassa tuollaista jokea ei ole (eikä ole koskaan
ollutkaan); kyse on paljon käytetystä kamelireitistä jota puolestaan
venetsialaisen kanavan varrella asuva kartanpiirtäjä ei kykene kuvittelemaan.

Latitudit (leveyspiirit) ja longitudit (pituuspiirit), jotka nykyajankin
veneilijän on hyvä tuntea ennen kuin hän irrottaa köydet ja ryhtyy
navigoimaan, keksi Aleksandriassa asuva maantieteilijä Ptolemaios. Nuo
itä-länsi- ja pohjois-etelä-suuntaiset karttojen viivat ovat käytössä
edelleen, joskin karttaprojektio eli kolmiulotteisten pinnanmuotojen kuvaaminen
kaksiulotteisella kartalla on vuosisatojen kuluessa jonkin verran muuttunut.



Kuva: Olaus Magnus, Carta Marina. Detalji.

Merikarttojen historia on osaltaan myös merenkulun historiaa: suuret ja vähän
pienemmätkin löytöretket ovat täydentäneet karttojen tietoa maailmasta. Jos
kartantekijä itse ei ollut merenkulkija, hän luotti kauppalaivojen kapteenien
ja muiden merenkävijäin kuvauksiin. Täysin paikkansapitävää ne eivät aina
olleet: useimmissa vanhoissa kartoissa meressä kelluu mitä kummallisimpia
otuksia, jotka uhkaavat syödä suihinsa purjehtijaparan. (Ahvenanmerta
ylittäessäni olen aina miettinyt, ovatko Olaus Magnuksen Carta Marinan
merihirviöt hylkeitä vai pyöriäisiä, joita näki 1500-luvulla varmasti
moninkertaisesti enemmän kuin 2000-luvulla.)



Kuva: Ptolemaioksen maailmankartasta ilmestyi ns. Ulmin painos 1482 (tässä
yksityiskohta ko. kartasta). Kartta oli puukaiverrustekniikalla valmistettu.
Siinä näkyvät latitudit ja longitudit sekä merten yllä puhaltavat tuulet.
Kirjan kuvitusta.

Purjehtiminen ei siis ole kartanteon kannalta ollut välttämätöntä. Nykyisin
erityisesti merenkulussa käytettävän Mercatorin projektion kehitti
kartanpiirtäjä Gerard Mercator (1512–1594), joka asui koko ikänsä
flaamilaisissa ja saksalaisissa pikkukaupungeissa eikä tiettävästi koskaan
edes astunut jalallaan minkäänlaiseen laivaan.

Vastaavantyyppisiä pikkutarinoita kirjaan mahtuu vaikka kuinka paljon.
Hetkittäin sitä lukee kuin jännäriä: mitähän ne muinaiset kartantekijät
keksivätkään seuraavaksi? Silloin tällöin poiketaan johonkin kiinnostavaan
kaupunkiin: Venetsiaan, Sevillaan, Firenzeen, Baseliin… Kaikilla näillä on
yhteytensä karttojen historiaan, ja niissä asui kiinnostavia ihmisiä, jotka
joko valmistivat karttoja tai hankkivat niitä itselleen. Heistäkin kirja
kertoo.

Esimerkiksi Cosmographia, käsikirjoitus jonka kuvitus muodostui antiikin ajan
maailmankartoista, oli 1400-luvulla himoittu statussymboli. Kun firenzeläinen
suurporvari Cosimo de’ Medici hankki sellaisen, hän osti komeamman kuin
pankkiiri Palla Strozzi. Miehet nimittäin olivat kiihkeitä poliittisia
vastustajia.

Paperia, mustetta, metallia

Keskiajalla kartat valmistettiin käsityönä: sulkakynä kastettiin musteeseen
ja kuviot piirreltiin pergamentille. Paperin, musteen ja metallin yhdistäminen
eli kirjapainotaidon keksiminen merkitsi melkoista mullistusta ja pitkää
edistysaskelta: karttoja sai jo hieman helpommin ja edullisemmin, eivätkä ne
enää vilisseet virheitä kuten keskiajalla, jolloin yksi ylimääräinen
sulkakynänveto syntyi kynttilänvalossa varsin helposti. Kirjapainolaatan
kaivertaminen oli silti taitoa vaativaa ja hidasta puuhaa; kartat eivät vielä
pitkään aikaan tulleet tavallisen ihmisen ulottuville. Ja mihinpä hän olisi
niitä tarvinnutkaan – eihän hän yleensä liikkunut kotiseudultaan kovinkaan
kauas.

Samaan aikaan kehittyi myös kartoittamisen taito. Sekin vaati ammattimiehiä ja
erikoisia työvälineitä. Hans Holbein nuoremman maalauksessa
”Suurlähettiläät” (v. 1533) kaksi diplomaattia nojaa hyllyyn, jolle on
aseteltu parikin karttapalloa sekä useita kartografin mittausinstrumentteja.
Herrat tuskin ovat maanmittareita, mutta näyttävät ylpeinä esittelevän
kotimaansa osaamista.



Kuva: Hans Holbein nuorempi. Suurlähettiläät, 1553. National Gallery, London.
Detalji.

Kartat ja niiden käyttö olivat osa Euroopan silloisten kuningaskuntien
valtapolitiikkaa: jos hyvin laaditun merikartan avulla pystyi valloittamaan
uusia maita, mahti kasvoi. Mahti näkyi myös siinä, että niissä kartoissa,
joita ei ollut tarkoitus käyttää merellä vaan ihailla palatsien seinillä ja
kirjastoissa, saatettiin omat alueet kuvata komeampina kuin naapurin. (Kyse ei
siis ollut mittakaavavirheestä, vaan ihan tahallisesta pikku liioittelusta.)

Hollannin noustessa maailman merenkulkumahdiksi karttoihin ilmestyivät
Indonesia, Filippiinit ja muut siihen asti tuntemattomat seudut. Oman
tarkastelunsa ansaitsevat karttojen sisälle ja niiden laitoihin piirrellyt
omituiset otukset ja kaukaisten seutujen asukkaat. Vielä niinkin myöhään
kuin 1700- ja 1800-luvuilla karttojen reunaan oli tapana piirrellä allegorisia
hahmoja, jotka kannattivat maailmaa, edustivat maanosia jotka jo tuolloin
ymmärrettiin suunnilleen oikean muotoisina, tai esittivät eri ilmansuunnista
puhaltavia tuulia.



Kuva: Abraham Orteliuksen Pohjolan kuvaus vuodelta 1598. Pohjois-Atlantilla
näkyy saaria, joita todellisuudessa ei ole, mutta Suomen niemen kaupungeista
Åbo (Turku), Helsiga (Helsinki), Borga (Porvoo) ja Viborg (Viipuri) on ihan
oikein sijoitettu Finnicus finuksen pohjoisrannalle. Kirjan kuvitusta.

Juha Nurmisen kirjoittama epilogi kertoo, miten valistuksen aikakausi vaikutti
kartografian kehitykseen. Tämän osan kartat ovat hänen omista kokoelmistaan,
muut eri puolilta Eurooppaa. Kuvalähteiden keskiöön nousevat Lontoon British
Library, Pariisissa sijaitseva Ranskan kansalliskirjasto sekä Rooman
Bibliotheca Apostolica Vaticana.

Todellinen kulttuuriteko

Kirja on jyhkeä järkäle; sivuja noin kolme ja puolisataa, koko lähentelee
A3:sta. Kuvia on jokseenkin joka sivulla, ne ovat suuria ja niissä on runsaasti
yksityiskohtia. Varsinaisen aiheen eli eri ajoilta peräisin olevien karttojen
lisäksi kuvissa on taideteoksia, vanhoja käsikirjoituksia, jokunen kirjankansi
ja erilaisia karttojen historiaan kuuluvia esineitä, kuten vanhat karttapallot.
Silmänruokaa siis riittää, tekstikään tuskin tyhjenee kenellekään
kertalukemalta.

Vaikka kirjaa lukisi kriittisin silmin, ei siitä ainakaan
kulttuurihistorioitsija pysty virheitä osoittamaan. Kirjassa on melko tiheä
nootitus ja pitkä kirjallisuusluettelo. Yksityiskohtaisesta kuvaluettelosta
näkyy, missä mikäkin kartta on kuvattu tai mistä kuva on saatu. Useat noista
paikoista ovat sellaisia, ettei tavallinen turisti pääsisi niiden kokoelmiin
tutustumaan. Lopussa esitetään vielä erilaisten karttaprojektioiden
periaatteet piirroskuvina ja kirjassa mainitut paikannimet nykyaikaisella
kartalla.

Hakemistossa ovat mukana sekä kirjassa mainitut henkilöt että paikat.
Helsingissä asuvana ja Turussa opiskelleena etsin oitis kummankin kaupungin; ne
löytyivät vuonna 1598 painetusta Abraham Orteliuksen maailmankartasta, jossa
Suomi oli porkkananmallinen.

Esipuheen mukaan kirjan käsikirjoitus on syntynyt Marjo T. Nurmisen viiden
vuoden päätoimisen työn tuloksena. Hänen tukenaan on ollut nelihenkinen,
kansainvälinen, eri museoita ja yliopistoja edustava asiantuntijaryhmä sekä
kolme avustajaa. Tyylikästä, että myös heidän nimensä on mainittu, samoin
graafisen suunnittelun ja taiton tekijän nimi. Useiden suurtenkaan kustantajien
kirjoissa tämä ei aina ole itsestäänselvyys, vaikka esimerkiksi
kustannustoimittajalla voi olla hyvinkin ratkaiseva rooli kirjan synnyssä.



Kuva: Jean de Baurainin maailmankartassa vuodelta 1782 näkyy, mitkä suurten
mantereiden rannikot oli jo kartoitettu. Alaskaa ei tuolloin vielä tunnettu.
Kirjan kuvitusta.

 

Marjo T. Nurmisen jäntevästi ja osin jännittävästikin etenevä,
narratiivinen kirjoittajanote näkyi jo hänen vuonna 2008 Tieto-Finlandialla
palkitussa, oppineista eurooppalaisnaisista kertovassa kirjassaan Tiedon
tyttäret. Nyt käsillä olevassa teoksessa maanosamme historia ja vuosien 600
– 1600 välillä eläneiden ihmisten maailmankuva avautuu kiehtovalla tavalla.

Epäilen, että minkään kaupallisen kustantajan listoille teos ei olisi
päässyt, ei ainakaan näin mittavana. Mutta kun sen taustalla olevan
säätiön ei tarvitse tuijottaa neljännesvuosikatsauksen numeroita ja
viimeisen viivan alle jäävää voittoa, tulee tehdyksi kulttuuritekoja.
Tähän mennessä John Nurmisen säätiö näkyy julkaisseen lähes 30
merenkulkuun, löytöretkiin, meritaiteeseen ja muuhun pääosin merelliseen
ympäristöön keskittyvää kirjaa. Maailma piirtyy kartalle lienee niistä
komeimpia.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/