[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Eläinten maailma on erilainen

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Telkänranta, Helena: Millaista on olla eläin?. SKS, 2015. 293 sivua.


Eläinten maailma on erilainen
---------------------------------------------------------

Millaista on olla eläin? käsittelee eläimenä olemisen perusasioita. Se on
kiehtova katsaus siihen, mitä nykytiede tietää muiden eläinten kuin ihmisen
älykkyydestä, tunne-elämästä ja kokemusmaailmasta. Luistavalla
asiaproosalla kirjoitettu ja hyvin jäsennelty kirja tulvii uutta tietoa eri
puolilla maailmaa tehdyistä tutkimuksista, joihin myös kirjan tekijä ja useat
muut suomalaiset eläintieteilijät ovat antaneet tärkeän panoksen. Teoksen
tiedoista voivat ottaa oppia niin possujen, kanojen ja lehmien kasvattajat kuin
kissojen ja koirienkin omistajat, joilla saattaa olla harhaisia käsityksiä
lemmikkiensä inhimillisyydestä. Kirjasta nauttii myös kuka tahansa muu
eläinkunnasta kiinnostunut.

Eläimen mielen tutkimusta

Ihminen on utelias eläin. Se haluaa ymmärtää kanssaeläimiään ja niiden
kokemusmaailmaa. Nyt lukijoilla on erinomainen mahdollisuus lisätä omaa
tietämystään ja ymmärrystään tutustumalla kirjaan Millaista on olla
eläin? Sen kirjoittaja on eläinten käyttäytymistä tutkiva biologi ja
palkittu tiedetoimittaja Helena Telkänranta. Hän on julkaissut aikaisemmin mm.
teokset: Henkensä kaupalla: Raportti uhanalaisilla lajeilla käytävästä
kansainvälisestä kaupasta (2002), Matka kissan mieleen (2002), Elävä
planeetta: Ratkaisuja maailman ympäristöongelmiin (2006) ja Pienlemmikkien
virikeopas (2006). Lisäksi hän toimittanut, kääntänyt ja soveltanut Suomen
oloihin useita ruokaa, eläimiä ja ympäristöä käsitteleviä teoksia. Hän
on kirjoittanut myös Tiede-lehteen lukuisia eläinten käyttäytymistä,
ihmisten ja eläinten evoluutiota sekä ympäristöä, tekniikkaa ja
luonnonsuojelua koskevia artikkeleita.

Telkänranta on järjestänyt kirjansa kahdeksaan 19–46-sivuiseen päälukuun,
joista laajimmissa hän käsittelee eläinten tietoisuutta ja oppimista. Muissa
hän tarkastelee aisteja, tunteita, naurua, leikkiä, halua, himoja ja
sosiaalisuutta. Kunkin luvun hän on jäsennellyt 1–4 sivun mittaisiin
makupaloihin, joita kiireinenkin lukija voi mukavasti nauttia touhujensa
välillä. Koska monet teemat kietoutuvat toisiinsa, ne nousevat esille useissa
luvuissa hieman eri suunnista.

Kirjan yli kolmekymmentä värikuvaa on sijoitettu vanhanaikaisesti keskelle
kirjaa, mikä ei haittaa. En näet ehtinyt niitä edes kaivata, ennen kuin ne
tulivat vastaan, sillä teksti tempasi heti mukaansa. Henkilö- ja
asiahakemistot sekä lukukohtaiset laajat kirjallisuusviitteet bibliografisine
tietoineen ilahduttavat. Silti kaipasin myös aakkosellista
kirjallisuusluetteloa. 



Kuva: Jan Brueghel the Elder (Flemish, 1568 - 1625) The Entry of the Animals
into Noah's Ark, 1613, Oil on panel. The J. Paul Getty Museum, Los Angeles.

Ultraviolettinäöstä magneettiaistiin

Telkänranta aloittaa teoksensa kiintoisalla luvulla eläinten aisteista.
Toisaalta ihmiset ja muut eläimet ovat hämmästyttävän samanlaisia, ja esim.
tasapaino- ja liikeaisti tuottavat kaikille eläimille samansuuntaisia
kokemuksia. Toisaalta eläinlajien välillä on huomattavia eroja mm. näkö-,
kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaistissa. Eri eläimille maailma näyttäytyy hyvin
erilaisena. Useimmat nisäkkäät näkevät sinisen, keltaisen ja vihreän
samanlaisena kuin ihminen. Punaista eivät kuitenkaan esim. kissa, koira ja
hevonen näe. Taisteluhärkäkään ei näe toreadorin heiluttamaa muletaa, vaan
se havaitsee vain vaatteen ärsyttävän liikkeen.

Lyhytaaltoisinta valoa, ultraviolettia, jota ihminen ei havaitse, näkevät
monet linnut, kalat ja eräät hyönteiset. Sitä näkevät myös nisäkkäistä
useat jyrsijät, pussieläimet, eräät lepakot, kissat, koirat, siilit ja
näätäeläimet. Niillä on tuosta aistista hyötyä nimenomaan hämärässä.
Joillakin, tosin harvoilla, eläimillä on puolestaan infrapunanäkö, jolla ne
aistivat ihmissilmälle näkymätöntä pitkäaaltoisinta valoa. Eräillä
käärmeillä on tuo aisti, ja kaikkein tarkin se on kalkkarokäärmeellä. Se
”näkee” kuonon sivuilla olevien kuoppien hermopäätteillä.

Punavihersokeudesta luulisi olevan vain haittaa ihmiselle ja ihmisapinoille,
joilla sitä esiintyy, mutta Telkänrannan kirjasta opin, että siitä on
hyötyäkin ainakin apinoille. Punavihersokeilla on nimittäin tarkempi
kolmiulotteinen näkö kuin normaalisti näkevillä: kirjavakin kohde erottuu
hyvin kirjavasta taustasta. Näön tarkkuudessa apinat ja ihmiset voittavat muut
nisäkkäät, mutta lintujen kanssa ne eivät siinä pysty kilpailemaan.

Entä kuulo? Ihmisen kuuloalue ulottuu noin 20 hertsistä 20 000 hertsiin.
Muiden eläinten kuuloalue on laajempi toisesta tai kummastakin päästä.
Niitä matalia ääniä, joita ihminen ei kuule, sanotaan infraääniksi.
Sinivalailla ja norsuilla ei ole vaikeuksia noiden urinoiden havaitsemisessa.
Sinivalaat kuulevat infraääniä satojen ja norsut kahden kilometrin päähän;
vedessä matalat äänet kantavat paljon kauemmas kuin ilmassa.

Korkeataajuiset, kimeät ultraäänet eivät kanna kauas. Niitä kuulevat ja
päästelevät erityisesti pienet eläimet, mm. jyrsijät sekä lepakot ja
eräät linnut, jotka kaikuluotaavat korkeilla äänillä. Kissan kuuloalue
ulottuu noin 50 hertsistä 85 000 hertsiin, ja koira kuulee yhtä matalia mutta
ei yhtä korkeita ääniä kuin kissa, kuitenkin korkeampia kuin ihminen.
Delfiinit ”näkevät” narisevalla naksutuksellaan kaikuluotaamalla
nimenomaan toisen eläimen keuhkot. Tuon erityiskyvyn ansiosta ne ovat
pelastaneet vedessä räpiköiviä ihmisiäkin. Pelastamisyrityksiin liittyy
myös eläimen empatiakyky.

Haju on eläinten hallitseva aisti, mutta ihminen on huonoimpia haistajia, mikä
lienee vain hyvä, sillä jo vajavaisella nuuhkimiskyvyllänikin havaitsen
lähiympäristöstäni suorastaan sietämättömiä lemuja ja katkuja. Koiralla,
kissalla, hevosella ja lehmällä sitä vastoin on hyvä hajuaisti. Myös linnut
pystyvät haistamaan!

Kissan omistava tuttavani selittää jokaisen lomamatkansa jälkeen, miten
hänen Misunsa osoittaa mieltään menemällä toiseen huoneeseen, kun hän
palaa kotiin. Telkänrannan kirjasta opin, ettei katti ole loukkaantunut siitä,
että se on jätetty. Se vain oudoksuu emännän tuomia vieraita hajuja.
Kirjasta löytyy sekin jännittävä tieto, ettei kissa maista makeaa ja että
sorsalla on makuaisti nokan kärjessä ja kielessä.

Tuntoaisti on kaikilla selkärankaisilla varsin samanlainen, mutta
karvapeitteisillä eläimillä se on paljon herkempi kuin ihmisellä
viiksikarvojen ja pitkin turkkia sijaitsevien tuntokarvojen ansiosta. Varsinkin
eläinten turpa, kuono ja kärsä ovat hyvin herkkiä. Tuntokarvoista on apua
erityisesti hämärässä liikkuville otuksille.

Kaloilla ei ole samanlaista tuntoaistia kuin ihmisellä, mutta niiden
kylkiviiva-aisti tuottaa tuntohavaintoja. Useilla vesieläimillä –
rauskuilla, sammilla, monneilla, pohjakaloilla sekä nisäkkäistä
vesinokkaeläimellä, amazonindelfiinillä ja kolmella nokkasiililajilla – on
sähköaisti. Monilla varsin erilaisilla eläimillä on magneettiaisti, josta on
hyötyä erityisesti muuttomatkoilla. Tämän aistin ansiosta linnut laskeutuvat
muuttaessaan sievästi pohjois-etelä-suunnassa, joten ne eivät pahasti
törmäile toisiinsa. Magneettikentän ja painovoimakentän aistiminen
kiinnostaa nykyisin kovasti eläintutkijoita.

Eläinten tietoisuus

Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti eläinten tietoisuudesta, sillä
tutkijat ovat havainneet, ettei ihminen ole ainoa laji, jolla tietoisuus on.
Ihmisen aivojen uloin osa, neocortex, ei näytä olevan välttämätön
tietoisuuden edellytys, sillä kaikilla nisäkkäillä ja linnuilla sekä
eräillä muillakin eläimillä on sellaisia aivojen ja hermoston rakenteita,
jotka synnyttävät tietoisuutta, tunnetiloja ja tarkoituksellista toimintaa.

Eläinten kokemusmaailman selvittämiseksi eivät arkikokemukset ole aina
luotettavia, ja siksi tarvitaan suunniteltuja eläinkokeita. Tutkimuksesta on
hyötyä sekä eläimille että niiden omistajille. Tieto auttaa esimerkiksi
välttämään lemmikkieläinten inhimillistämistä sekä järjestämään
laboratorio- ja tuotantoeläimille vähintään siedettävät olosuhteet:
riittävästi ilmaa ja tilaa, virikkeitä ja vähemmän kärsimyksiä. Viime
aikojen eläintutkimuksissa on pyritty takaamaan eläimille mahdollisimman
luonnolliset olot.

Eläinten käyttäytymistutkimus eli etologia, neurofysiologia ja eläinten
hyvinvointitutkimus antavat tietoa eläinten kokemusmaailmasta, ja
kognitiotutkimus eli mielentoiminnan tutkimus selvittää muistin, oppimisen ja
ongelmanratkaisun ulottuvuuksia. tutkimuksissa käytetään monia menetelmiä:
mm. aivokuvantamista, aivojen magneettikuvausta, EEG:tä sekä käyttäytymis-,
preferenssi- ja motivaatiotestejä. Tunteita tutkitaan infrapunakameralla.
Nerokkaissa koejärjestelyissä kukkii tutkijoiden aito innovatiivisuus.

Kognitiotutkimusta on tehty erityisesti koirilla, rotilla ja norsuilla.
Tutkimuksessa on myös Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen
tiedekunnan vertailevan kognition tutkimuskeskus kunnostautunut. Tutkijat
pyrkivät saamaan kokeet stressittömiksi, ja opettavat eläimiä
herkkupaloilla. Telkänranta toteaa, että kognitiotutkijat huomioivat eläinten
olosuhteet ja käsittelyn kivuttomuuden paremmin kuin lääketieteen tutkijat.
Näitähän on syytetty suoranaisesta piittaamattomuudesta koe-eläinten
kärsimyksiä kohtaan.

Telkänranta on itse alkanut jo vuosia sitten kehitellä keinoja helpottaa
työnorsujen elämää ja pelastaa samalla ihmishenkiä. Toiminnan on
käynnistänyt Maailman luonnonsäätiö Suomessa ja Nepalissa, ja nykyisin
hanketta jatkaa Suomesta johdettu järjestö Elephant Experts. Sen tarkoituksena
on rankaisevan ja väkivaltaisen koulutuksen sijaan edistää
eläinystävällistä norsukoulutusta yhteisymmärryksessä paikallisten
norsunomistajien ja -ajajien sekä viranomaisten kanssa. Hanke on laajenemassa
Nepalista myös Intiaan.



Kuva: Jan Brueghel the Elder (Flemish, 1568 - 1625) The Entry of the Animals
into Noah's Ark, 1613, Oil on panel. The J. Paul Getty Museum, Los Angeles.
(detalji)

Tietoisuuden tasot

Eläinten tietoisuudessa on useita tasoja: 1) tajuisuus eli tunnetietoisuus; 2)
kognitiivinen tietoisuus eli kyky havaintoihin, johtopäätöksiin ja
oivalluksiin; 3) itsetietoisuus; 4) tietoisuus tietoisuudesta eli metakognitio,
siis kyky arvioida omia käsityksiään.

Ihmisen tunteita on tutkittu paljon, joten ei ole ihme, että tunteiden tutkimus
on nopeasti kehittyvä eläintutkimuksenkin osa-alue. Ja tutkimista riittää.
Nisäkkäillä on monia tunteita. Pelko on hengissä säilymisen kannalta
tärkeä perustunne. Myös nälkä, jano, sairauden tunne ja väsymys ovat
niille tuttuja. Seksuaalisen halun ja hoivatunteiden lisäksi niiden
kokemusmaailmaan kuuluu inho, yllättyminen, suuttumus, ilo, suru, mielihyvä ja
leikkisyys.

Tunteiden voimakkuus vaihtelee, ja hetkellisten tunteiden lisäksi sekä
ihmisellä että muilla eläimillä on pitkäaikaisia mielentiloja, jotka
vaikuttavat tunteiden kokemiseen. Lintujen ja nisäkkäiden välillä ei ole
oleellista eroa tietoisuuden ja tunteiden tasossa, mutta lajien välillä on
suuria eroja. Älyssä taas on enemmän eroa kuin tunteissa.

Nisäkkäillä aivojen limbinen järjestelmä on tunteiden kannalta keskeinen.
Koska kaloilla ja sammakkoeläimillä ei tuota järjestelmää ole, on epäilty,
ettei niillä olisi tunteitakaan. Mutta onko näin? Yksi tulevaisuuden
tutkimusalue on kalojen oppimiskyky ja kivunsietokyky. Näyttää siltä, että
kaloilla ja matelijoilla on kehittyneempi kipu- ja tunnekokemismaailma kuin
sammakkoeläimillä, ja jopa mustekalat ovat osoittaneet merkkejä aidoista
tuntemuksista.

Kognitiivinen tietoisuus eli ympäristöstä saatavien tietojen tietoinen
arviointi ja yhdistely on jakautunut epätasaisesti eläinkunnassa, ja myös
lajien sisällä on eroja. Nokkela toiminta ei välttämättä merkitse
tietoista ajattelua. Oppiminen voi olla tietoista tai tiedostamatonta, ja sen
aikana ja seurauksena eläin voi kokea monia tunteita: ilahtumista,
helpottumista ja toiveikkuutta. Ihmiselle ominainen toiminnan suunnitteleminen
on eläinmaailmassa kuitenkin harvinaisempaa kuin varsinkin lemmikkien omistajat
uskovat.

Eläinten itsetietoisuutta eli tietoisuutta minästä erillisenä yksilönä on
selvitetty peilitesteillä. Sika, norsu, ihmisapinat ja delfiinit oppivat, ettei
peilissä ole todellinen eläin, alkavat tarkkailla peilikuvansa liikkeitä ja
tutkivat peilin kautta omia ruumiinosiaan, joita eivät suoraan näe. Myös
kissa ja koira oppivat, ettei peilissä ole toinen eläin. Niiden tietoisuus
jää kuitenkin kauas korppien tietoisuudesta, sillä korppi pystyy peilien
kautta päättelemään, milloin lajitoveri tietää saman kuin se itse ja
milloin taas ei. 

Tunteakseen häpeää ja kostoa eläin tarvitsee kykyä ajatella omaa
toimintaansa toisen näkökulmasta. Koira ja kissa eivät pysty ajattelemaan
asioita ihmisen kannalta. Koira ei siis pureskele isäntänsä tutunhajuisia
lempitohveleita pahantahtoisuuttaan vaan lievittääkseen ahdistustaan, eikä
kissa selkänsä kääntäessään osoita motkottavalle emännälleen mieltään
vaan rauhantahtoisuuttaan. Koira ei myöskään osaa hävetä sitä, että se on
pilannut tohvelin, mutta se voi näyttää ”syyllistä” naamaa, kun sitä
torutaan. Pahantahtoisuus vaatii aivojen isoa otsalohkoa, joka on vain
ihmisillä.

Muinaissuomalaisten ja muiden boreaalisten kansojen karhunpeijaiset osoittavat,
että ihmiset uskovat eläimien tietoisuuteen ja katsovat eläinten tunteilla
olevan väliä – pyytäväthän metsästäjät peijaisissa saaliiltaan
anteeksi sille tuottamaansa kärsimystä.

Metakognitio on ajattelemisen ajattelemista, tietoisuutta tietoisuudesta, ja eri
eläimillä se on eriasteista. Menetelmiä sen tutkimiseksi kehitetään
aktiivisesti. Kiinnostuksen kohteina ovat eläinkunnan älyköt – ihmisapinat,
reesusapinat, delfiinit, norsut, varislinnut ja eräät papukaijat. Näiden
pitkälle kehittyneiden eläinlajien yksilöiden välillä näyttää olevan
suuria eroja taipumuksissa ja kiinnostuksen kohteissa.

Oppiminen ja oivallukset

Melkein sata vuotta sitten etologit iskostivat yleiseen tietoisuuteen vaiston
eli etukäteen ohjelmoituneen käyttäytymiskaavan käsitteen ja katsoivat
eläinten käyttäytymisen selittyvän paljolti juuri vaistojen avulla.
Nykytutkimus on kuitenkin osoittanut, että oppiminen on tärkeä osa sekä
luonnossa elävien että ihmisten hoivissa kasvavien eläinten elämää.
Tutkijat eivät enää edes käytä vaiston käsitettä, vaikka maallikot sitä
vielä viljelevätkin. 

Geneettisesti periytyvät taipumukset ohjaavat toki esim. hyönteisten,
hämähäkkien ja muiden selkärangattomien käyttäytymistä, ja
selkärankaisillakin on eräitä synnynnäisiä taitoja – käveleminen,
uiminen, lentäminen, pesänteko. Kuitenkin suuri osa selkärankaisten
toiminnasta on seurausta synnynnäisen ja opitun yhdistelmästä. Perinnölliset
ominaisuudet vaikuttavat siihen, millaisia taitoja kukin eläin voi oppia, ja
oppimiseen tarvitaan muistia, jonka kapasiteetti on monilla eläimillä
hämmästyttävä. Esimerkiksi kesykyyhky voi oppia tunnistamaan jopa 1 200 eri
kuvaa ja koira (tutkimuksessa bordercollie) yli tuhannen esineen nimen. Aivan
hurja muistikapasiteetti on paviaaneilla, joista eräs yksilö oppi 5 000 kuvaa.
Afrikannorsu taas voi muistaa jopa 35 vuotta aiemmin oppimansa juomapaikan
sijainnin.

Oppimista on monenlaista – tottumista, ehdollistumista, mallioppimista ja
oivallusta. Hyönteiset omaksuvat uutta vain tottumalla ja ehdollistumalla.
Tutkimuksissa on havaittu sekin, että esim. varis, rusakko, sepelkyyhky ja
kettu ovat tottuneet asutuskeskusten meluun, vaikka ne ovat yleensä kaihtaneet
ihmisasutusta. Mutta ihan kaikkeen eläimet eivät totu, vaan niille ominaiset
käyttäytymistarpeet periytyvät voimakkaasti. Siksi siat pyrkivät
tyydyttämään pureskelun ja tonkimisen tarpeitaan ahtaissa ja
virikkeettömissäkin oloissa.

Ehdollistamista eli kahden asian yhdistämistä toisiinsa käytetään sekä
eläintutkimuksissa että hyötyeläinten arjessa: tietty merkki vihjaa
onnistumisesta. Toiminnallinen eli operantti ehdollistaminen toimii, kun eläin
ehdollistuu näkemään yhteyden toimintansa ja tietyn lopputuloksen välillä.
Tällä menetelmällä on Heurekan kesyrotatkin opetettu pelaamaan koripalloa.
Myös lehmien automaattisilla lypsyasemilla toimii ehdollistaminen, kun
utareiden tyhjentymisestä seuraa helpotus. Aikaisemmin koiria, hevosia, norsuja
ja ihmislapsia on koetettu kouluttaa rangaistusten ja väkivallan eli kielteisen
vahvistamisen avulla, mutta palkitseminen eli myönteinen vahvistaminen on
paljon tehokkaampaa.

2000-luvulla kalojen kognitiiviset kyvyt ovat alkaneet kiinnostaa suomalaisia
tutkijoita. Heikki Hirvonen ja Sampsa Vilhunen ovat osoittaneet, että nieriän
poikaset oppivat toisten lajitoveriensa esimerkistä välttämään petokalojen
saaliiksi joutumista, mistä on huomattavaa taloudellista etua
kalankasvatuksessa. Kalojen oppimiskyky on siis oletettua kehittyneempi. 

Eläinten oivaltamisesta on saatu todisteita sekä luonnossa että
tutkimustilanteissa. Apinat, delfiinit, norsut, papukaijat, valaat, varislinnut
ja jopa Alaskan harmaakarhut kuuluvat oivaltaviin otuksiin. Karhujen on huomattu
karvanlähdön aikaan kyhnyttävän itseään puun kylkeen, jotta karva irtoaisi
paremmin, mutta eräiden yksilöiden on nähty poimivan rannalta kiviä, joissa
on teräväsärmäistä merirokkoa, ja kaapivan niillä itseään. Eläinten
kekseliäisyys hämmästyttää. Minua kiehtoivat eniten korppien puuhat, joista
suurin osa on omakohtaisen oppimisen tulosta. Korpit kuuluvatkin eläinmaailman
terävimpiin tyyppeihin.

Eläinmaailman älyköt

Oppimisesta Telkänranta siirtyy luontevasti tarkastelemaan eläinmaailman
älyköitä, jotka käyttävät ja valmistavat työkaluja ja tekevät
yhteistyötä. Syötillä kalastavia lintuja on löydetty 12 lajia. Myös
krokotiilien on nähty pyydystävän syötillä ja saukkojen rikkovan kivillä
simpukan kuoria. Tutkijat ovat havainnoineet myös apinoita, varislintuja,
hammasvalaita, norsuja, haikaroita, lokkeja, haarahaukkoja ja
kuningaskalastajia.

On eläinlajeja, joiden kaikki yksilöt käyttävät yhtä välinettä samalla
tavalla ja samaan tarkoitukseen, ja on lajeja, jotka käyttävät erilaisia
välineitä eri tarkoituksiin. Telkänranta mainitsee kiintoisia esimerkkejä:
apuvälineitä käyttävät useat eläimet ruoan hankkimiseen ja gorillat
liikkumiseen; uudenkaledonianvaris osaa käsitellä työkaluja työkaluilla;
norsut ja useat apinalajit osaavat tehdä työkaluja; mustavarikset ja
intiannorsut pystyvät yhteistyöhön.

Eläintutkimus on haasteellista mm. siksi, että eläinten logiikka saattaa olla
erilainen kuin ihmisten. Mutta kun ymmärrämme syvällisemmin, mikä on
eläinten älykkyyttä ja mikä jotain muuta, onnistumme paremmin muovaamaan
eläinten käyttäytymistä sekä arkielämän että yhteiskunnan kannalta
toimivaan suuntaan. Yleensä ottaen koulutuksen onnistuminen riippuu enemmän
kouluttajan taidoista kuin eläinyksilön älynlahjoista.

Kipu ja pelko

Eläinten äly ja tunteet liittyvät toisiinsa, sillä älyllinen taso vaikuttaa
siihen, mitä kaikkia tunteita eläin voi kokea. Eritasoiset eläimet kokevat
tunteet yhtä voimakkaina, mutta älykkäämmät kokevat monipuolisempia
tunteita. Telkänranta kertoo eläinten tunteista jo tietoisuutta
käsittelevässä luvussa, mutta palaa myöhemmin uudelleen kipuun ja pelkoon.
Kaloilla kipu on aito kokemus, ei pelkkä tiedoton refleksi, ja on mahdollista,
että kalat kärsivät kivusta jopa enemmän kuin ihmiset, vaikka me emme niiden
”parkaisuja” kuulekaan. Mustekalojenkin on todettu oppivan varomaan kivun
aiheuttajia. Jopa hämähäkeillä, hyönteisillä ja esimerkiksi kastemadoilla
on hermostossaan sellaiset rakenteet, joilla kivun kokeminen olisi ainakin
teoriassa mahdollista.

Useat eläimet äännähtelevät niin kuin ihmisetkin, kun ne tuntevat kipua.
Muistan lapsuudesta, miten sika kiljui, kun sitä pistettiin eli kun sen
kaulasuoneen tökättiin puukko veren valuttamiseksi. Nykyisin siat kiljuvat
kastroitaessa, kun niitä ei puuduteta. Pieneläinten tuskista ihminen ei edes
tiedä, kun ei kuule ultraääniä. Usein otukset eivät edes valita, vaan
pyrkivät käyttäytymään normaalisti kivusta huolimatta, jotteivät pedot
niitä huomaisi.

Sikojen lisäksi ihminen aiheuttaa tahallisesti kipua myös vasikoille
nupouttaessaan niitä. Toimenpiteellä estetään sarvien kasvu ja vammat, joita
naudat aiheuttaisivat sarvillaan toisilleen. Sarvenalun polttaminen on
kivuliasta ja tuottaa kolmannen asteen palovammoja, jotka paranevat hitaasti.
Eläinlääketieteen tutkijat Helsingin yliopistossa ovat ryhtyneetkin
etsimään lempeämpiä nupouttamismenetelmiä ja tehokasta kivunlievitystä.

Puremalla toistensa saparoita tehosikaloiden turhautuneet elikot aiheuttavat
toisilleen kipua ja omistajille taloudellisia menetyksiä. Telkänranta on
tutkinut tätäkin ilmiötä. Hän käyttää termiä hännänpurenta, vaikka
sioilla on ollut vanhastaan saparo. Hän on kehittänyt keinoja, joilla sikojen
turhautuminen voidaan estää tarjoamalla häkkeihin muuta pureskeltavaa.

Nauru ja leikki

Kikatus ja kisailu kuuluvat ihmislapsen kehitykseen, mutta ne näyttävät
kuuluvat muidenkin nisäkkäiden poikasten elämään. Rottien on havaittu
”kikattavan” ja ”sirkuttavan”, kun niitä kutitetaan tai kun ne painivat
keskenään. Koska niiden päästämät äänet ovat 55 000 hertsin korkuisia,
ihminen havaitsee ne vain ultraäänikuuntelulla. Kiintoisaa on, että rotat
ääntelevät silloinkin, kun ne pääsevät häkkiin, jossa ne ovat aikaisemmin
saaneet painia.

Ihmisen lisäksi monet nisäkkäät ja linnut jatkavat leikkimistä jossain
määrin vielä aikuisinakin. Erityisen leikkisiä näyttävät olevan
pullokuonodelfiinit, joiden on nähty akvaariossa muodostavan veteen
puhaltamistaan ilmakuplista suuria palloja ja renkaita, joita ne sitten
venyttelevät kuonollaan ja läjäyttävät hajalle pyrstöllään. Myös
maitovalaat tekevät kuplaleikkikaluja. Korpit riippuvat oksasta jaloillaan tai
nokallaan ja tekevät voltteja oksan ympäri. Nisäkäs- ja lintulajien
vähemmistö jatkaa leikkejään aikuiseksi asti.

Jotta tutkija voi sanoa eläimen leikkivän, toiminnan pitää olla
epätäydellinen ja hyödytön versio normaalista käyttäytymisestä,
spontaania tai vastaus toisen aloitteeseen, liioiteltua tai muuten normaalista
poikkeavaa sekä muuntelevaa. Lisäksi leikiksi luettavan toiminnan tulee
tapahtua rennossa, turvallisessa tilanteessa ja eläimen ollessa terve.

Eläinten leikit jaetaan yleensä kolmeen ryhmään: esineillä leikkimiseen,
liikuntaleikkeihin ja sosiaalisiin leikkeihin, joilla näyttäisi olevan
erilainen alkuperä evoluutiossa. Kyyhkyt leikkivät vain esineillä;
sorsalinnuilla on vain liikuntaleikkejä; norsunsukuiset tamaanit harrastavat
vain sosiaalisia leikkejä. Useat eläimet pystyvät myös yhdistelemään
erilaisia leikkejä. Hyeenanpoikasten leikit osoittavat, että leikin eri lajit
ilmestyvät eri aikoina poikasten käyttäytymiseen: toisella elinviikollaan
pennut alkavat leikkiä sosiaalisia leikkejä omassa pesäluolassaan;
kolmannella viikolla ne jo huvittelevat vartalollaan; neljännellä viikolla ne
alkavat kiinnostua luunsiruista, nahanriekaleista ja muusta riepoteltavasta.



Kuva: Edwin Henry Landseer (1802–1873) Isaac van Amburgh and his Animals 1839.
Wikimedia Commons. The Royal Collection Her Majesty Queen Elizabeth II.

Mielihyvä, huolenpito ja sosiaalisuus

Nautinto panee eläimet toimimaan. Mielihyvää tuottaa niin syöminen, saaliin
pyydystäminen ja leikki kuin seksuaalisuus ja jälkeläisten hoivaaminenkin. Jo
ruoan odotus lisää dopamiinin eritystä, ja itse syöminen tuottaa lisää
elimistön omia opiaatteja, jotka tuottavat nautinnon tunteen. Jos yksilöllä
on vähän tekemistä, ruoan tuottaman mielihyvän merkitys korostuu. Siksi
tekemisen puutteessa turhautuville lemmikeille olisi keksittävä muutakin
mukavaa tekemistä kuin syöminen. Koska eri koirarotujen
dopamiiniaineenvaihdunnassa on suuria eroja, toiset koirat tyytyvät pieniin
annoksiin, mutta toiset syövät yhtenään ja lihovat. Liikunnan ja leikin
tuottama mielihyvä tarjoavat hyvän vaihtoehdon mussuttamiselle. 

Eläinten haluista ja himoista kirjoittaessaan Telkänranta selittää, miksi
linnut laulavat keväisin niin vimmatusti julistaessaan reviiriään ja
hurmatessaan puolisoa: laulaminen on yksinkertaisesti hauskaa ja tuottaa
mielihyvää. Tätä tuottaa myös poikasten syöttäminen.

Seksuaalisia tunteita on luultavasti kaikilla nisäkkäillä. On mahdollista,
että eläimet kokevat seksuaaliset halut yhtä voimakkaina kuin nälän tai
janon. Nisäkkäiden seksuaalinen nautinto lienee voimallinen kokemus, koska
siihen liittyy voimakasta oksitosiinin ja vasopressiinin eritystä. Lintujen,
matelijoiden, sammakkoeläinten ja kalojen seksuaalisessa käyttäytymisessä
keskeinen rooli on puolestaan mesotosiinilla ja vasotosiinilla, joiden
kemiallinen koostumus on vastaava. Luonto on ilmeisesti täynnä erilaisia
versioita seksuaalisesta mielihyvästä ja muista nautinnollisista kokemuksista.

Poikasten ja kumppanin hoivaaminen, sukiminen, nuoleminen ja rapsuttaminen
tuottaa onnellisuushormoniksi sanottua oksitosiinia kummassakin osapuolessa ja
ylläpitää yhteenkuuluvuutta. Hevosille on lajikumppanien koskettaminen
tärkeää. Ne nauttivat myös siitä, että ihmiset silittelevät ja
rapsuttelevat niitä. Taputtamisesta ne eivät erityisesti välitä, vaikkakin
sietävät sitä.  

Pikku lapsen tai minkä tahansa muun eläimen parkaisu raastaa normaalin
aikuisen ihmisen sydäntä. Se raastanee myös kaurisemojen sydäntä, sillä
kauriit valpastuvat, kun ne kuulevat minkä tahansa lajiin poikasen
hätähuudon, ja pyrkivät löytämään äänen lähteen. 

Oravankokoisilla apinoilla, töyhtötamariinilla ja valkotupsumarmosetilla, on
hauska nimi, mutta hauskoja nuo otukset ovat senkin vuoksi, että niiden koiraat
hoivaavat poikasiaan yhtä paljon kuin naaratkin. Jälkeläisten hoivaaminen ei
rajoitu vain nisäkkäisiin, vaan myös eräät kalat ja jopa krokotiilit
huolehtivat hellästi poikasistaan niiden elämän alkutaipaleella. 

Eläinten seuran tarve kumpuaa geeneistä, mutta ratkaiseva on myös
kasvuympäristön osuus. Muiden eläinten läsnäolo antaa tarvittavia
virikkeitä aivojen normaalille kehitykselle. Jälkipolven sosiaalistaminen
onnistuu parhaiten yhdessä, ja toverit tuovat yksilölle turvaa, kun monet
silmät ja korvat ovat havaitsemassa mahdollisia uhkia. Eläin oppii toimimaan
yhdessä toisten kanssa ja ymmärtämään toveriensa viestinnän vivahteita.
Kun kaikki laumaeläimetkään eivät hyväksy toisiaan, lemmikkien omistajien
pitäisi tarkkaan valita eläinyksilöt, jotka he pakottavat asustamaan
keskenään.

Ihmisen kokemusmaailmalla on juurensa eläinmaailmassa ja muiden eläinten
kanssa yhteisissä esi-isissämme. Vaikka ihmisen maailma on teknisesti
pitkälle kehittynyt, Telkänranta arvelee lajin menestyksen salaisuuden
piilevän empatiakyvyssä. Kyky asettua toisen asemaan ja ymmärtää toisia
yhä paremmin tehostaa yhteistyötä. Se on ilmeisesti myös edellytys kielen
kehittymiselle, ja kieli puolestaan on kertyvän kulttuurin edellytys. Jotta
synnynnäinen taipumus empatiaan kehittyisi täyteen potentiaaliinsa, tarvitaan
myös turvallinen ja myötäelämisen kykyä ruokkiva ympäristö.

Päästyäni Millaista on olla eläin? -teoksen loppuun, kirjoitin
muistiinpanoihini: ”Tätä täytyy saada lisää!” Sitten huomasin, että
kirjansa jälkisanoissa Telkänranta kertoo kirjoittavansa parhaillaan teoksen
jatko-osaa. Jään siis odottamaan, mitä tuleman pitää, ja odotukseni ovat
korkealla. 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/