[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Seitsemän sukupolvea, 200 vuotta kustannustoimintaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> Tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Salokannel, Juhani: Hengen paloa & painettua sanaa. Renqvist-Reenpäät
kustantajina 1815-2015. Otava, 2015. 344 sivua.


Seitsemän sukupolvea, 200 vuotta kustannustoimintaa
---------------------------------------------------------

Kustannusosakeyhtiö Otavan omistajasuvun tarina on suku-, henkilö-,
kulttuuri-, kirjallisuus- ja taloushistoriaa yksissä kansissa, kiinnostavasti
kirjoitettuna, hulppeasti kuvitettuna. Seitsemän sukupolven joukosta, 200
vuoden kaudelta, nousevat parhaiten näkyville Alvar Renqvist ja hänen
poikansa, yrityksen suuruuden luojat.

Kustannus Oy Otava on Suomen oloissa harvinainen yritys: 50 miljoonan
liikevaihtoa takovasta yrityksestä yksi suku, Reenpäät, omistaa 97
prosenttia. Kiinnostavaksi yhtiön tekee myös tarina, jonka voi aloittaa 200
vuoden takaa – jos nimittäin kertoo sen Otavan omistajasuvun kautta. Itse
yrityshän on perustettu 1890, samana vuonna kuin Kansallis-Osake-Pankki
(joissakin lähteissä KOP:n perustamisvuodeksi mainitaan 1889).

KOP muuttui parikymmentä vuotta sitten Meritaksi ja on nyttemmin osa
yhteispohjoismaista pankkikonserni Nordeaa. Sen sijaan Otava toimii edelleen
Helsingin Uudenmaankadulla, yli satavuotiaassa harmaakivisessä jugendtalossa
– nähtävästi muuttoa uusiin tiloihin ei ole edes harkittu. Ne, jotka ovat
käyneet kustantamon perinteisissä takkatuli-illoissa, tietävät myös, että
hämärähköissä huoneissa on hartaudella säilytettyjä kalusteita ja
kaakeliuuneja (joissa tosin nykyään ei saa polttaa edes kynttilöitä). Suvun
nimeä kantaa myös 20 000 niteen kirjakokoelma Kansalliskirjastossa –
joukossa melkoisia harvinaisuuksia.



Kuva: Uudenmaankatu 10, Otavan toimitalo. (Erik Sundström/Helsingin
kaupunginmuseo.)

 

Koti kirjavarastossa, leikkipaikka painotalon pihalla

Suvun kustannustoiminnan, jossa nyt on siis mukana jo seitsemäs sukupolvi,
aloitti ilomantsilaisen talonpojan poika Heikki Kukkonen eli Henrik Renqvist
(1789–1866). Ajan tavan mukaan suomenkielinen nimi muutettiin viimeistään
siinä vaiheessa, kun akateemiset opinnot aloitettiin.

Tulisieluinen saarnaaja menestyi kustannustoiminnassa hyvin: hänen tuotantonsa
käsitti toistakymmentä hartauskirjaa tai pamflettia (joita tuolloin kutsuttiin
kiistakirjoituksiksi), lukuisia virsiä sekä kuutisenkymmentä suomennosta (ne
olivat pääasiassa hartauskirjoja ja arkkiveisuja). Renqvist huolehti itse koko
tuotantoketjusta: kirjoitti tai suomensi, tilasi painotyöt kirjapainosta,
levitti ja markkinoi julkaisut. Pappina Renqvist olisi voinut pärjätä
paremminkin: kiivaan luontonsa tähden hän riitautui piispan kanssa Liperissä
toimiessaan ja joutui rangaistukseksi Loviisan Svartholmaan vankilasaarnaajaksi.

Henrikin pojanpoika Alvar (1868–1947) puolestaan oli melko tyypillinen
toissavuosisadan fennomaani: koulutettu, kohtuullisesti toimeentuleva mutta ei
kovin varakas, ruotsinkielinen mutta suomenmielinen. Hänet pestattiin
kustannusosakeyhtiö Otavan toimitusjohtajaksi 24-vuotiaana vastavalmistuneena
filosofian maisterina, jolla ei ollut muuta kokemusta kustannusalalta kuin
muutaman viikon harjoittelu helsinkiläisen Waseniuksen kirjakaupan tiskin
takana. Renqvist sai johdettavakseen yhtiön, jonka tarkoituksena oli ”pitää
huolta ilmestywien kirjateoksien kelwollisuudesta warsinkin mitä kieleen tulee
sekä siitä että kirjailijamme saawat teoksistaan kohtuullisen palkkion”, ja
Otavasta tuli Alvarin ja hänen perheensä koti. Alkuvuosina aivan
kirjaimellisestikin: Renqvistit asuivat huoneistossa, joka toimi samalla
kustantamon konttorina ja kirjavarastona. (Myöhemmin monet suvun jäsenistä
asuivat Hietalahdenrantaan rakennetun kirjapainon naapuritalossa, jonka
sisäpihalla lapset hyppivät aikuisten kauhuksi jätepaperisiiloon, vaikka
vahtimestari yritti oman toimensa ohella komentaa poikajoukkoa. Sivumennen
sanoen: Reenpäiden katraan jatkona touhusi Aatos Erkko.)

Alvar Renqvististä tuli Otavan suuruuden luoja, joka työskenteli yhtiössä
1800-luvun lopulta aina 1940-luvun sotavuosiin saakka. Hänen viidestä
pojastaan neljä sijoittui yhtiön palvelukseen. Toki sitä ennen piti hankkia
kunnon koulutus ja työkokemusta oman firman ulkopuolelta.

Ehkä nopeimmin ja monipuolisimmin sitä sai isänsä jälkeen Otavan
toimitusjohtajaksi noussut Heikki Reenpää (1896–1959), joka työskenteli
vuonna 1917 Pietarissa paperitehtaan kamreerina. Vuonna 1918 Heikki kävi
suojeluskuntien päällystöä valmistavaa Vöyrin sotakoulua. Hän ehti mukaan
sisällissotaan, toimi armeijan yleisesikunnassa ja Sotaministeriössä, mutta
siirtyi jo 1919 Lontooseen Suomen Valtamerentakainen Kauppa Oy:n konttoriin ja
pari vuotta myöhemmin Otavaan aikakauslehtiosaston johtajaksi.

Heikki Reenpäällä – kuten neljällä veljelläänkin – oli laajat ja
monipuoliset verkostot, jotka ulottuivat myös ulkomaille. Ystävyyssuhteiden
ohella hoideltiin myös liikeasioita, eivätkä valtakunnan asiatkaan näytä
olleen suvulle aivan vieraita. Kenestäkään ei silti tullut
aktiivipoliitikkoa. Myös yliopistomaailmaan suvulla oli suora yhteys – Alvar
Renqvistin esikoispoika Yrjö Reenpää toimi vuosikymmenet Helsingissä
fysiologian professorina ja oli samalla kansainvälisestikin arvostettu
filosofi. (Veljekset Yrjö, Heikki, Hannes, Kari ja Jorma suomensivat
sukunimensä 1930-luvulla, isä-Alvar säilyi Renqvistinä kuolemaansa asti.)



Kuva: Suomen Kuvalehteä markkinoitiin muun muassa erilaisilla
tilaajapalkinnoilla. Perheyrityksessä saattaa päätyä vaikka lehden
kanteen arpajaispalkintoa mainostamaan, kuten Heikki A. Reenpäälle kävi
vuonna 1926. Palkintoauto oli merkiltään Chrysler. Kirjan kuvitusta.

Alvar Renqvist ja hänen poikansa olivat Otavan suuruuden luojia; Heikki
Reenpään pojat Heikki A. ja Erkki sekä Kari Reenpään poika Olli puolestaan
paitsi säilyttivät, myös uudistivat. Sekä omassa talossa että sen
ulkopuolella: Eino Leinon seura syntyi, Ateneum muuttui modernimmaksi,
kirjallisia yhteyksiä solmiutui aina Etelä-Amerikkaan asti, nuori
paperi-insinööri pestattiin tekemään laadunvalvontatyötä oman kirjapainon
ohella suurelle suomalaiselle paperikonsernille.

Arkista yhteiseloa ja täyttä draamaa

Suvun ja yhtiön tarinat – joita Alvar Renqvist vielä vanhoilla päivillään
kirjoitteli käsin pienille lippusille, koska oli tyytymätön Rafael
Koskimiehen tekemään Otavan 50-vuotishistoriikkiin – ovat samalla osa Suomen
tarinaa. Erityisesti 1920-luku oli kasvun aikaa: kouluttautuva kansakunta – ja
maan kaikkiin kolkkiin leviävä, oppivelvollisuuslain pakolliseksi tekemä
kansakoulu – kaipasi oppikirjoja. Nuoren tasavallan armeija teetti paljon
painotöitä, ja Suomen Kuvalehdestä tuli sekä sivistyneistön että
valveutuneen talonpoikaisväestön suosikkilukemisto. Lehti säilytti asemansa
pitkälle vuosisadan puoliväliin, jopa hieman ylikin. Kuvalehteä, kuten myös
useita muita laajalevikkisiä aikakauslehtiä, sekä kokonaisia
tietokirjasarjoja julkaisivat yhteistyössä maan kaksi suurinta kustantajaa,
WSOY ja Otava. Niidenkin välillä oli sukuside: WSOY:n tuolloinen mahtisuku
Särkilahdet oli alun perin Serlachiuksia kuten Alvar Renqvistin vaimo (ja myös
tasavallan presidentin puoliso Gerda Ryti, joka nähtiin usein Reenpäiden
rouvien seurassa) Kulissien takaisen vaikuttamisen osasivat siis ilmeisesti
myös suvun naiset.

Reenpään suvun yhteydet näyttävät aina olleen varsin tiiviit.
Yhdistävänä tekijänä on tietysti työpaikka eli Otava, mutta myös se,
että on asuttu samassa talossa ja kesähuvilatkin rakennettu lähekkäin.
Pääosin yhteiselo on ollut arkista ja sujuvaa, mutta välillä on eletty
täyttä draamaa.

Varsin hurjia olivat 1960-luvun alkupuolen kirjasodat: ensin taisteltiin Paavo
Rintalan Sissiluutnantin ympärillä, ja sanomalehdille toimitettiin
arvovaltaisten allekirjoittajien julkilausumia puolesta ja vastaan. Eikä
siinäkään vielä kaikki: kymmenien kenraalien lähetystö marssi Otavan
johdon puheille ilmaisemaan paheksuntansa. Tilaisuus tosin päättyi
molemminpuoliseen selkääntaputteluun, mutta muutamaa vuotta myöhemmin Otavan
toimitusjohtaja Kari Reenpää joutui vastaajaksi Hannu Salaman
jumalanpilkkajutussa, vaikka tuskin tunsi kirjailijaa eikä ollut
kustannuspäätöstä tehnyt. Sen sijaan Heikki A. Reenpää, joka oli
kannattanut kirjan julkaisemista, pidettiin täysin syrjässä. 



Kuva: Myyntijohtajan hymy. Heikki A. Reenpää tietosanakirjan mainoskuvissa
kesällä 1960. Kirjan kuvitusta.

Kriittisimmillään ja traagisimmillaan Otavan tilanne oli 1960-luvun lopulla,
jolloin taloudellinen katastrofi oli uhkaamassa, kehitys pysähtynyt, ja
nuorempi sukupolvi vaati toimitusjohtajaa siirtymään syrjään. Hän lähti
– lopullisesti. Kari Reenpään (1902–1968) itsemurhaa seuraavana aamuna
hänen poikansa Olli ja veljenpoikansa Heikki A. Reenpää totesivat kassan
tyhjäksi. Pankki auttoi, mutta vajaan vuoden kuluttua huomattiin, että
yrityksen talouden kuntoonpanijaksi palkattu tilinpidon ja tulosseurannan
ammattilainen – hallituksen jäsen – juonittelikin työnantajaansa vastaan.
Vallankaappaus ei onnistunut, kuten eivät myöhemmätkään
nurkanvaltausyritykset. Otava yksinkertaisesti vetäytyi pois pörssistä;
myöhemmin se selvitti mutkikkaiksi menneet välinsä Sanoma-WSOY-konsernin
kanssa hankkimalla omistukseensa Yhtyneet Kuvalehdet, josta tuli Otavamedia,
sekä Suuren Suomalaisen Kirjakerhon.

Murroksia ja muutoksia on matkan varrelle mahtunut muitakin; näyttää siltä
että viimeisten vuosikymmenten aikana suomalainen kustannusmaailma on kulkenut
kriiseistä katastrofeihin ja taas takaisin. Myös Otavassa ovat perustukset
heiluneet ja ovet paukkuneet. Ja vaikka Reenpäät näyttävätkin puhuneen
monista asioista kirjantekijälle varsin avoimesti, ei joitakin koko
kustannusalaa kohauttaneita tapahtumia käsitellä kirjassa lainkaan. Paavo
Haavikon ja Otavan 1980-luvun välirikko ei tietysti tiukasti ottaen sukusaagaan
kuuluisikaan, mutta outoa on, että Leena Majander-Reenpään ja hänen
puolisonsa Antti Reenpään (joka sentään oli ollut toimitusjohtajana 8 vuotta
ja oli tuolloin hallituksen puheenjohtaja) muutaman vuoden takainen
yhteislähtö kuitataan muutamalla rivillä.

Hieman häiritsevää komeassa kokonaisuudessa on sekin, että kirjan viimeinen
luku ”Sukupolvi vaihtuu, työ jatkuu” on aivan erityylinen kuin edelliset.
Ihmiset ikään kuin häipyvät taka-alalle, organisaatio on pääosassa – ja
kielenkäyttö sen mukaista. Totta on, että ”yhtiön hyvä ja vakaa
taloudellinen asema antaa mahdollisuuden aloitteellisiin ratkaisuihin
tulevaisuudessa” vaikka ”maailmaa riepottelee media-alan turbulenssi”.
Mutta ehkäpä tämänkin murroskauden olisi voinut käsitellä vähemmän
juhlakirjamaisesti, kliseiseltä kuulostavaa talouselämäjargonia
käyttämättä?



Kuva: Kaksi kustantajasukua samassa veneessä. Vasemmalla Heikki ja Karin
Reenpää, oikealla Kari Reenpää, taustalla Ulla ja Kaj Bonnier lapsineen.
(Kirjassa ei ole mainittu, miltä vuodelta kuva on, mutta lipusta päätellen se
on otettu Ruotsin vesillä.) Kirjan kuvitusta.

Minua hämmästytti myös se, että kirjan etusisäkannessa oleva sukupuu
katkeaa ikään kuin kesken. Kuudes sukupolvi on siinä mukana, seitsemättä ei
näy. Toki nämä serkut ja serkunserkut ovat ilmeisen nuoria – kaikki eivät
ehkä ole vielä edes ehtineet mukaan työelämään – mutta kai heidätkin
olisi voinut mainita? Ovathan he osa sukua, ja mahdollisesti – luultavasti –
osa heistä jatkaa esivanhempien aloittamaa työtä kirjallisen kulttuurin
hyväksi, olkoon sen muoto sitten tulevaisuudessa perinteinen kirja tai jokin
sähköinen laite, jota ei ehkä vielä ole edes keksitty. Yksi tuon
seitsemännen sukupolven edustajista on mukana haastateltavana, ja hänet
mainitaan kustannusalalla olevien suvun jäsenten luettelossa (jossa eivät
taida olla aivan kaikki Otavassa tai Yhtyneissä Kuvalehdissä toimineet).

Mutta kokonaisuutena kirja on mielenkiintoinen ja ainakin kulttuuri- ja
kirjallisuushistorian harrastaja lukee sitä suorastaan ahmien. Paikoin tarinat
ovat satuttavia, toisinaan taas hyvin hilpeitä. En voinut olla nauramatta
kuvatekstille, jossa kerrottiin miten yhtiön hallitus pakotti taiteilijan
poistamaan silloisen toimitusjohtaja Heikki A. Reenpään muotokuvasta hänen
koiransa ”koska Otava ei ole mikään kennel”. Ehkä ei, mutta Reenpäät
ovat olleet tunnettuja metsästysharrastuksestaan ja loistavista
metsästyskoiristaan useamman sukupolven ajan!

Juhani Salokannel, joka tuntee kustannustalon ilmeisen hyvin – onhan hän
tunnettu kirjallisuusmies ja suomentaja, Parnasson entinen päätoimittaja ja
yksi Otavan kirjailijoista – kirjoittaa analyyttisesti, monitasoisesti ja
innostuneesti (tuota edellä mainitsemaani loppulukua lukuun ottamatta).
Lukuelämystä täydentää runsas kuvitus; suuri osa kuvista on
ennennäkemättömiä eli suvun omista albumeista otettuja. Oma viehätyksensä
on siinäkin, että Otavan kirjailijoista on laajempaan esittelyyn valittu kaksi
täysin erityyppistä ja eri aikakautta edustavaa eli F. E. Sillanpää ja Laila
Hietamies, joiden kautta valotetaan kirjailijan ja kustantajan suhdetta. Kirjan
taitto on tavanomaista tyylikkäämpi – onhan kyseessä tavallaan
kustannustalon käyntikortti.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/