[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Valoa pimeään. Suomalaisen esoterian henkilögalleria

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tiina Mahlamäki <tituma at utu.fi> FT, Dosentti, uskontotieteen yliopistonlehtori,
Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Häkkinen, Perttu; Iitti, Vesa: Valonkantajat. Välähdyksiä suomalaisesta
salatieteestä. LIKE, 2015. 410 sivua.


Valoa pimeään. Suomalaisen esoterian henkilögalleria
---------------------------------------------------------

Valonkantajat-teokseen on koottu yksityiskohtaisia ja kiinnostavia henkilökuvia
esoteeristen, okkulttisten tai magiaan liittyvien kysymysten parissa
askarrelleista, usein melko erikoislaatuisista 1900-luvun suomalaismiehistä.
Teoksen kirjoittajat Perttu Häkkinen ja Vesa Iitti ovat tehneet vakuuttavaa
kenttätyötä tutustuessaan laajaan määrään aiheeseen liittyviä teksti- ja
arkistoaineistoja sekä haastatellessaan suuren joukon salatieteilijöitä tai
heidän läheisiään. Teoksessa käsitellyt henkilöt, liikkeet ja
tapahtumasarjat avaavat näköaloja esiteltyjä tapauksia laajempiin ilmiöihin:
teosofiaan ja antroposofiaan, magiaan ja sen rituaaleihin, selvänäköisyyteen
ja ennustamiseen sekä myyttisen menneisyyden rakentamiseen.

Teoksen nimi, Valonkantajat, tuo mieleeni tunnetun hölmöläistarinan, jossa
talo tuli epähuomiossa rakennettua ilman ikkunoita. Hölmöläiset eivät
olleet moksiskaan pimeästä talosta, vaan alkoivat kantaa säkkikaupalla valoa
sisään. Tällä en tarkoita sitä, että pitäisin teoksen kirjoittajia Perttu
Häkkistä ja Vesa Iittiä hölmöläisinä. Päinvastoin, kunnioitan heidän
pyrkimyksensä kantaa valoa suomalaisen rajatiedon melko pimeäksi jääneeseen
historiaan.

Vaikka teos johdannossaan kieltääkin olevansa ”kuiva akateeminen esitys”,
siinä on kuitenkin mukana sitä vakuuttavuutta, jota tieteellisesti
pätevältä teokselta edellytetään, muun muassa lähdeluettelo sekä tekstin
sisään ajoittain ujutettu tieto siitä, mihin kirjoitettu perustuu. Toki
kuivana, akateemisena ihmisenä näkisin tärkeänä, että lähdetieto olisi
ujutettu tekstiin aina, kun käytetään muiden kirjoittamaa kirjallisuutta.
Kirjoittajat ovat kuitenkin tehneet vakuuttavaa kenttätyötä tutustuessaan
laajaan määrään aiheeseen liittyviä teksti- ja arkistoaineistoja sekä
haastatellessaan suuren joukon salatieteilijöitä tai heidän läheisiään.

Uskottavuutta tuo myös Johdanto-luvun informatiivinen ja tiivis johdatus
länsimaisen esoterian käsitteeseen ja tutkimusperinteeseen, jonka sisään
tämäkin teos omalla tavallaan asettuu, erityisesti esoterian maagiseen ja
okkulttiseen haaraan. Uskottavuus vain lisääntyy, kun voidaan lukea
suomalaisen esoterian kentän asiantuntijan Jussi Sohlbergin antaneen
käsikirjoituksesta kommenttinsa. Yksittäisten lukujen kohdalla kuitenkin jää
kaipaamaan viittauksia asianomaiseen aihepiiriin perehtyneiden tutkijoiden
kirjoituksiin.

Rajaamisen vaikeus

Teoksen alaotsikko "välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä" kuvaa hyvin
kokonaisuutta, johon on koottu hyvin yksityiskohtaisia ja kiinnostavia
henkilökuvia esoteeristen, okkulttisten tai magiaan liittyvien kysymysten
parissa askarrelleista, usein melko erikoislaatuisista 1900-luvun
suomalaismiehistä. Sen sijaan, johdannossa luvattu ”kattava yleiskatsaus”
teos ei kuitenkaan ole. Siitä jää puuttumaan monen monta, erityisesti ennen
1900-lukua vaikuttanutta hahmoa, ilmiötä tai tapausta, esimerkkinä vaikkapa
Turun akatemian aikaiset magiaoikeudenkäynnit; Emanuel Swedenborgin seuraajat,
etunenässä alkemistiveljekset August ja Fredrik Nordenskiöld, Jacob Böhmeä
lukeneet ja suomentaneet Pohjanmaan mystikot sekä lukuisat henkisiä polkuja
kulkeneet taiteilijat, kuten Eino Leino, Pekka Halonen, Akseli Gallen-Kallela ja
Hugo Simberg. Suomalaisen esoterian historia odottaa siis vielä
kirjoittamistaan.

Teoksen kattavuutta lisää kuitenkin loppuluku, jossa luetellaan ja osin
kuvataan suuri joukko keskeisiä Suomessa vaikuttaneita tai täällä
perustettuja esoteerisia liikkeitä, ryhmiä ja yhteisöjä. Täysin kattavaa
teosta on toki mahdoton saada aikaan, sillä kentän rajat ovat liukuvat ja koko
ajan muutoksessa. Olisin toivonut jonkinlaista perustelua sille, ketkä
henkilöt tai mitkä ilmiöt on valittu mukaan. Painopiste on magiassa, vaikka
salatiede-käsitettä käyttäneet ja sitä määritelleet H. B. Blavatsky,
Pekka Ervast tai Rudolf Steiner eivät nähneet magian, eikä etenkään mustan
magian kuuluvan sen alueeseen.

Tämä teos, kuten myös länsimaisen esoterian julkaisut, konferenssit ja jopa
yliopiston kurssit osoittavat, että kyseessä on miehinen ala. Aino Kassinen on
ainoa nainen, joka saa oman otsikoidun lukunsa – ehkä johtuen siitä, että
hän oli Pekka Siitoimen opastaja. On kuitenkin selvää, että Suomessa on
ollut ja on edelleen lukuisia naispuolisia henkisen tien kulkijoita ja
korkeamman totuuden etsijöitä. Lyhyesti mainitaan joitain: wicca-papitar
Katima Koppana; automaattikirjailija, ufokontaktihenkilö ja
salaliittoteoreetikko Rauni-Leena Luukanen-Kilde sekä automaattikirjoittaja ja
spiritualismin Suomeen tuonut Helmi Krohn. Heistä olisi mielellään lukenut
lisää. Mieleen tulee muutama kiinnostava pois jätetty henkilö, kuten meedio
Svea Richnau tai Ihmisyyden tunnustajien perustaja, henkiparantaja ja
selvänäkijä Martta Horjander. Lisäksi suuri osa nykyistä new agen tai
vaihtoehtoisen henkisyyden – osin melko kaupallistunutta – kenttää on
jäänyt käsittelemättä. Ehkä meillä on lupa odottaa teokselle jatko-osaa?

Varhaisempaa salatieteyttä 1900-luvun alusta

Luvut ovat keskenään hieman epätasaisia, johtuen varmaankin olemassa olevan
lähdemateriaalin määrästä ja laadusta. Henkilöistä, joista on
käytettävissä tutkimuskirjallisuutta, on helpompi kirjoittaa kuin
sellaisista, joista tieto pitää kerätä sirpaleista. Aika ajoin
takerrutaankin merkityksettömiin yksityiskohtiin ja anekdootteihin, jotka
saattavat olla raflaavia, mutta joilla ei esoterian tai okkultismin kanssa ole
juurikaan tekemistä – erityisesti kirjoittajat tuntuvat mieltyneen seksiin ja
huumeisiin liittyviin tarinoihin.

Teoksen aloittaa vanhempaa salatieteyttä edustavan Pekka Ervastin kuvaus, joka
on tasapainoinen, informatiivinen ja kattava. Ervastin elämää, toimintaa ja
näkemyksiä kuvataan monipuolisesti ja asiallisesti. Haastateltavien ja
lähteiden joukosta jäin kaipaamaan vain Suomen johtavaa Pekka Ervastin
seuraajaa, tuntijaa ja esoteerikkoa Erik Gullmania. Gullman olisi ehkä itsekin
ansainnut vähintään alaluvun tässä teoksessa.



Kuva: Pekka Ervast.

Koska teoksen toinen kirjoittaja, Vesa Iitti on kunnostautunut muun muassa G. I.
Gurdjieffin kääntäjänä, on luonnollista, että teoksessa on tätä
käsittelevä luku. Se keskittyy Gurdjieffin lähipiiriin kuuluneeseen
suomalaistaustaiseen Stjernvallin pariskuntaan sekä heidän poikaansa, joka
kuvataan Gurdjieffin aviottomana lapsena. Luvun yksi keskeinen lähde onkin
kyseisen pojan, Nicholas de Valin muistelmat. Luku keskittyy melko paljon
Gurdjieffin omalaatuiseen persoonaan, tapoihin ja harrastuksiin. Olisin
mielelläni lukenut Gurdjieffin seuraajista Suomessa: keitä he ovat, miten
toimivat ja miten mestarinsa opetuksia noudattavat.

Niin sanottu Tattarisuon tapaus saa hyvin yksityiskohtaisen ja perinpohjaisen
selvityksen. Kiitos siitä kirjoittajille, jotka ovat perehtyneet paitsi laajaan
lehtiaineistoon myös autenttisiin, arkistoituihin rikostutkintamateriaaleihin.
Luku on huolellisesti pohjustettu, journalistiikan parhaiden perinteiden mukaan
rakennettu ja se antaa kattavan kuvan useaan suuntaan haarautuneesta, aikansa
mediatapauksesta.

Rikostapaus, jossa Musta Raamattu näytteli tärkeää osaa, tarjoaisi
mahdollisuuden pohtia laajemminkin magian käsitettä. Noita-Kallion ja hänen
kumppaniensa harjoittamaa magiaa kehystetään viittaamalla James Frazierin
tunnettuun määritelmään, jossa magian katsotaan olevan paitsi vaikuttamista
ympäröivään maailmaan myös pyrkimystä hyödyttää maagikkoa itseään.
Tätä magia toki on, mutta siihen on liittynyt myös laajempaa filosofiaa ja
paikoin jalompia päämääriä. Hermeettisen ja esoteerisen diskurssin
ytimessä on ajatus maailman eri ulottuvuuksien vastaavuudesta sekä siitä,
että luonto ja maailmankaikkeus ovat eläviä ja muodostavat yhden
kokonaisuuden. Maagikko tuntee erilaiset vaikutusten verkostot ja hierarkiat,
tarvittavat sanat ja kaavat ja pystyy hyödyntämään taivaallisten kuvien ja
maallisten asioiden välistä okkulttista sympatiaa. Tämänkaltaista magiaa ei
näiltä murheenlapsilta löydy. Miten teoksen lukuisat muut, lukeneemmat ja
koulutetummat maagikot asettuisivat osaksi magian historiaa?

Tunnetuimmalle suomalaiselle maagikolle, Pekka Siitoimelle omistettu luku on
hyvin yksityiskohtainen ja kuvaa tarkasti tämän elämän ja ajattelun
kehitysvaiheet. Varsinaiseen historialliseen kehykseen häntä ei aseteta, vaan
kuvataan yksilöä, joka radikalisoituu, alkoholisoituu ja siirtyy yhä kauemmas
rationaalisesta ajattelusta ja toiminnasta. Melko moni teoksessa käsitelty
hahmo kulkee samankaltaista todellisuudesta vieraantuvaa polkua. Kutsuuko magia
ja okkultismi mielenterveydeltään hauraita henkilöitä vai haurastuttavatko
ne mielenterveyden? Tähän mieleltään horjuneiden joukkoon olisi voinut
liittää Emanuel Swedenborgin profeetan, muun muassa Benjamin Kivilohkareen
nimellä tunnetun antisemitistin, joka oleskelee valtion valvonnassa
psykiatrisessa sairaalassa murhattuaan puolisonsa. Kun hän joitain vuosia
sitten lähti karkuteille, poliisit varoittivat yleisöä: ”Hänellä on
tapana pitää omituisia uskonnollis-filosofisia puheita tai saarnoja.”

Swedenborgista teoksessa puhutaan yllättävän vähän. Ehkä tämän mystikon
ajatteluun tutustuneena näen hänen jälkiään suomalaisen esoterian
kentässä liiankin herkästi. Mutta Swedenborgin ideoita ja hänen kuvaamiaan
kokemuksia löytää teoksesta monesta kohtaa, niin teosofiasta, antroposofiasta
kuin niihin perustuvista liikkeistä sekä monista spiritualistiseen ajatteluun
tai parapsykologiseen tutkimukseen kiinnittyvistä yhteisöistä. Swedenborgin
jälkiä on löydettävissä vaikkapa Aino Kassisen ufokokemuksista sekä
henkioppaan kanssa tekemistä matkoista tai Kauko Niemisen taivaallisista
häistä.

Kaksi myöhempien aikojen maagikkoa

Teoksessa kuvataan kaksi tuoreempaa, keskenään erilaista maagikkoa:
kansallista huomiota saanut Ior Bock ja paikallisten piirien tuntema Reima
Saarinen. Henkilöitä yhdistää heidän ympärilleen rakentamansa suuri
myyttinen kertomus, joka Bockin kohdalla laajentui koskemaan koko suomen kansaa.
Surullista on, miten kummankin tarinankertojan tiet päättyivät melko
traagisesti ja ennen aikojaan.

Näiden lukujen tausta-aineistot ovat olleet hyvin eri laatuiset. Bock on
kertonut yksityiskohtaisesti ja useaan kertaan seuraajilleen, toimittajille ja
tutkijoille elämästään ja rakentamastaan mytologiasta. Kirjallista ja
äänimateriaalia, sekä raakaversioina että toimitettuina, on ollut laajasti
käytössä – joskin luvun taustamateriaalina painottuu tuore Petri Walli
-elämäkerta. Laajaan aineistoon tukeutuen on mahdollista rakentaa yhtenäinen
kokonaisuus Ior Bockin elämästä. Myös hänen kertomansa rikas mytologia
kuvataan rikkaasti ja elävästi. Autenttisuuden tuntua tuo kuvaus vierailusta
Lemminkäisen temppelin oletetulla sijaintipaikalla.

Ior Bockin jälkeen saa vuoron turkulainen Reima Saarinen, joka käytti
itsestään myös salanimiä Lin gHa-Rej sekä Aswa Haidar el-Hayyat. Salanimet
olivat osa hänen itsestään rakentamaa myyttistä kertomusta. Kertomuksen
tueksi ei löydy juurikaan faktoja – harmi, että haastateltavaksi ei ollut
saatu hänen arabiankielen opettajaansa ja Lähi-idän matkojen kumppaniaan.
Saarisen tunteneet haastateltavat kuvaavat häntä melko ylimalkaisesti. Hän
oli eri lähteiden mukaan muun muassa ”ikuinen opiskelija”, mutta myös
”hauska herrasmies”, joka ”yritti tehdä muijiin maagisilla jutuillaan
vaikutuksen” ja jolla oli huono viinapää. Joidenkin julkaistujen tekstien
sekä hänen omistamiensa magiaan liittyvien teosten perusteella rakennetaan
kuvaa hänen magian harjoittamisestaan. Mutta kuten Saarisen lapsien kertomasta
voidaan huomata, myytin rakentaminen on ollut onnistunutta.

Suuria linjoja etsimässä

Teoksesta käy ilmi, että mitään suuria kehityskaaria tai linjoja suomalaisen
salatieteen maastoon ei voi vetää, vaan salatieteilijäksi valikoituu hyvin
monenlaisia henkilöitä monenlaisista suunnista. Joitain linjoja sentään
löysin – mieskeskeisyyden ja naisvihamielisyyden sekä ajoittaisen
äärinationalismin ja antisionismin lisäksi. Erityisen tärkeäksi nousee
teosofisen ajattelun vaikutus, joka näkyy hyvin monessa teoksen luvussa.

Luonnollisesti Pekka Ervastille teosofia oli tärkeä ajattelun lähde, josta
hän lähti kulkemaan eteenpäin, omia polkujaan. Samalla tavoin teosofiasta ja
antroposofiasta ponnisti omille reiteilleen Pekka Siitoin. Myös
eetteripyörreteoreetikko Esko Jalkanen sekä kielitieteilijä Sigurd
Wettenhovi-Aspa tai radiopersoona Jorma Elovaara ammentavat teosofian
lähteistöistä. Kaikki teosofiasta vaikutteita saaneet eivät ole olleet
suorastaan teosofeja, mutta intialaisesta henkisyydestä tutut käsitteet ja
keskeiset H. P. Blavatskyn ajatukset ovat heille tuttuja.



Kuva: Kansainvälisen Teosofisen Seuran perustajajäsenten allekirjoittama
salassapitovala. Sivu Henry Ridgely Evansin teoksesta Hours with the ghosts, or,
Nineteenth century witchcraft vuodelta 1897.

Blavatskylta on peräisin myös pohjolan valo -tematiikka – jonka alkuperä
löytyy luonnollisesti Raamatusta – joka leimasi erityisesti Pekka Ervastin
elämää, mutta ei ollut vieras Aino Kassisellekaan. Tähän kytkeytyy monia
salatieteilijöitä yhdistävä kansallismielisyys, kiinnostus Kalevalaan ja
suomalaisten menneisiin juuriin, jota haettiin niin Atlantikselta kuin
muinaisesta Egyptistä. Kalevalainen kansallishenkisyys saattoi myös yhdistyä
natsismin ihannointiin, kuten Siitoimen ja hänen oppilaansa Väinö Kuisman
kohdalla.

Kiinnostavasti teoksesta käy ilmi myös traditioiden ylisukupolvinen
välittyminen suomalaisen esoterian sisällä. Jos Pekka Siitoin on ollut Aino
Kassisen oppilaana ja opetettavana, hän itse toimi opettajana ja inspiraation
lähteenä niin Kuismalle kuin vähintäänkin toiselle teoksen kirjoittajalle.
Kirjan ulkopuolelta voisi mainita ruotsalaisen Dragon Rouge -järjestön
perustajan Thomas Karlssonin, joka maagikon alkutaipaleellaan tavasi
taikakaavoja Pekka Siitoimen ruotsintamasta Mustasta Raamatusta.

Kulttuuriperinnön tuotteistamista pohtivat voisivat lukea tarkasti lukujen
loput, sillä moni salatieteilijän esittely päättyy mainintaan siitä, minne
kuvatun henkilön maalliset jäännökset on sijoitettu. Ehkä jonain kesänä
voimme osallistua Salatieteilijöiden viimeiset leposijat -kiertoajelulle?

Rajatietoa vai salatiedettä?

Esoteria on käännetty suomen kielelle mainiosti ja omaperäisesti
rajatiedoksi. Se kuvastaa hyvin senkaltaista pyrkimystä tiedon, tietämisen ja
tieteen rajojen laventamiseen, joka on ominaista useimmille menneisyyden ja
nykypäivän esoterian harjoittajille. Rudolf Steiner kehitti hengentieteen
tarkoituksenaan avata henkinen maailma tieteellisen tutkimuksen kohteeksi. Monet
tämän päivän koulutetutkin ihmiset katsovat, että on olemassa tietoa tai
ulottuvuuksia, joihin ei luonnontiede yllä.

Erilaisia yliluonnollisia, arkijärjellä selittämättä jääviä tapahtumia
on pyritty tarkastelemaan paitsi teosofian ja antroposofian myös vaikkapa
spiritualismin tai parapsykologisen tutkimuksen alueilla. Monet tällä alueella
operoivat ovat akateemisesti koulutettuja lääkäreitä, psykologeja,
filosofeja – kuten vaikkapa teoksessa esitelty S. Albert Kivinen sekä siinä
mainitut Sven Krohn, Yrjö Kallinen ja Reijo Wilenius – ja nykyään yhä
useammin kulttuurintutkijoita.

Suomalaisen henkisyyden historiassa – joka ei missään nimessä ole ollut
irrallaan siitä mitä on tapahtunut samaan aikaan Euroopassa – on ollut
kausia, jolloin kiinnostus henkien maailmaan ja sieltä ammennettavaan tietoon
on ollut vahvempaa. Viime vuosisadan vaihteessa Suomeen saapui suuri joukko niin
uusia uskonnollisia liikkeitä kuin henkisiä virtauksia, joihin erityisesti
taiteilijat ja älymystö perehtyivät. Sotien aikana ja jälkeen on kiinnostus
vainajien kanssa kommunikointiin ollut vahvaa. 1970-luvun alun vastakulttuurin
ja myöhemmin Suomeen saapuneen new age -henkisyyden myötä kasvoi taas
kiinnostus –tieteellisen diskurssin legitimoimaan –
jälleensyntymäajatteluun, ufojen tarkkailuun, hypnoosiin ja sivupersoonien
etsimiseen sekä erilaisten muuntuneiden tajunnantilojen tavoittamiseen.

Tapani Kuningas määritteli rajatiedon vuonna 1975 alueeksi, joka on vielä
tieteellisen tiedon tuolla puolen tai tavoittamattomissa, ja kulkemiseksi
tieteellisen tiedon rajoilla. Nykyisin tämä kenttä tulee parhaiten näkyviin
erilaisilla hengen ja tiedon messuilla tarjottavina palveluina ja tuotteina.
Lisäksi 2000-luvulla esoteeriset ilmiöt ja ajatukset ovat levinneet osaksi
yleistä kulttuurin kuvastoa, joten ne ovat tuttuja kaikille populaarikulttuurin
tarjontaa seuraaville.

Eettisiä huomioita

Kuivana akateemisena kiinnitin teosta lukiessani huomiota kahteen eettiseen
kysymykseen: kielenkäytön tapoihin sekä paikantumiseen. Teos on kirjoitettu
pääosin erittäin sujuvalla, helppolukuisella, ilmeikkäällä ja
täsmällisellä kielellä. Sitä on ilo lukea. Sitä ikävämmin huomio
kiinnittyy vähemmän toimiviin kielenkäytön muotoihin. Raflaavalla,
kosiskelevalla ja osin alatyylisellä kielenkäytöllä rakennetaan eroa
kirjoittajien ja kuvattavien välillä. Tämä eronteko ei ole ollut vierasta
varhaisemmassakaan esoteriaa ja new agea käsittelevässä
tutkimuskirjallisuudessa. Mielestäni ei kirjoittajille ole kunniaksi se, että
he kielenkäytöllään rakentavat kohteistaan naurettavia hörhöjä. Kyse on
kuitenkin aihealueesta, joka heitä itseään suuresti kiinnostaa ja johon he
ovat saattaneet uhrata hyvinkin paljon aikaa ja henkilökohtaista panostusta.
Varsinkaan kun itseironiaan asti tämä asenne ei riitä. Huumori ja hauskuus
eivät ole kiellettyjä tietokirjoissa, päinvastoin, mutta koen, että tässä
teoksessa paikka paikoin kutsutaan lukijaa nauramaan yhdessä kirjoittajien
kanssa kuvauksen kohteille.



Kuva: H.P. Blavatsky Intiassa sikäläisten teosofian edustajien kanssa.
(Wikipedia Commons)

Reima Saarista käsittelevässä luvussa viitataan siihen, että monilla
uskontotieteilijöillä on ”oma lehmä ojassa”. Tällä tarkoitetaan sitä,
että sama ihminen sekä harjoittaa uskontoa tai vaikkapa magiaa ja tekee
aiheesta tutkimusta. Nykytutkimuksessa tätä ei pääosin nähdä ongelmana,
vaan tutkimuksen tekoon kuuluu olennaisena osana paikantuminen eli sen
avaaminen, mikä on oma suhde tutkittavaan aiheeseen. Se on ongelma siinä
tapauksessa, että kytkös on, mutta se jätetään artikuloimatta – niin kuin
tässä teoksessa mielestäni osin tapahtuu. Jos omaa suhdetta
tutkimuskohteeseen ei avata, vaan siitä puhutaan kuin ulkopuolisena, sanotun
uskottavuus kärsii. Tämä ongelma ei koske pelkästään tätä teosta, vaan
on tuttu tilanne esimerkiksi kansainvälisen Swedenborg-tutkimuksen tai
magiatutkimuksen piirissä – toivottavasti sitä ei enää suomalaisessa
tutkimuksessa esiinny.

Näkisin teoksessa käsitellyt henkilöt, liikkeet ja tapahtumasarjat
eräänlaisina kurkistusluukkuina, hölmöläisten taloon rakennettuina
ikkunoina, jotka avaavat näköaloja esiteltyä tapausta laajempiin ilmiöihin:
teosofiaan ja antroposofiaan, magiaan ja sen rituaaleihin, selvänäköisyyteen
ja ennustamiseen ja moneen muuhun. Akateeminen tutkimus on viime vuosina yhä
useammin kohdistanut katseensa esoterian eri puoliin ja eritasoisia
opinnäytteitä tehdään tämänkin teoksen kattamista aiheista. Ehkä yksi jos
toinenkin akateemista kiinnostuksenkohdettaan pähkäilevä opiskelija tai
tutkija löytää tutkimuskohteensa tätä teosta lehteillessään. Vaikka se
kertookin paljon, se ei kerro kaikkea vaan tarjoaa useita suuntia katseen
tarkentamiseen.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/