[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Katse kansallisen tähtitieteen vaiheisiin

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jouni Huhtanen <jouni.huhtanen at gmail.com> Tohtorikoulutettava, Aate- ja
oppihistoria, Oulun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Markkanen, Tapio: Suomen tähtitieteen historia. Ursa, 2015. 270 sivua.


Katse kansallisen tähtitieteen vaiheisiin
---------------------------------------------------------

Tapio Markkasen Suomen tähtitieteen historia avaa kansallisen tähtitieteen
vaiheita keskiajalta omaan aikaamme saakka. Teos on teemaltaan suhteellisen
hallittu ja keskittyy lähinnä kansallisen astronomian keskeisten tekijöiden
ja kansainvälisten suhteiden tarkasteluun, mutta jättää monet varsinkin
varhaisen ajan merkittävät kysymykset turhan ohuen käsittelyn varaan.
Tyylillisesti työ on helppolukuinen tietokirja ja palvelee sellaisena ennen
kaikkea alan yleisestä kehityshistoriasta kiinnostunutta lukijaa.

Suomen tähtitieteen historia perustuu Tapio Markkasen ja Raimo Lehden
(1931–2008) kirjoittamaan englanninkieliseen tutkimukseen History of Astronomy
in Finland 1828–1918 (2010). Tämän The History of Learning and Science in
Finland 1828–1918 -sarjan osaksi laaditun tutkimuksen kohdeyleisönä ovat
ensisijaisesti ammattimaiset tieteenhistorioitsijat ja alan kansainväliset
tutkijat. Siinä missä kyseinen teos tarkastelee autonomian ajan tieteen
kehitystä, pyrkii nyt julkaistu Suomen tähtitieteen historia ajallisesti
laajempaan yleisesitykseen kansallisen tähtitieteen vaiheista. Teoksen suurin
ongelma on sen laaja aikarajaus suhteessa sivumäärään. Keskiajalta
lähtevän ja meidän aikaamme saakka yltävän pitkän aikajänteen myötä
työstä muotoutuu vääjäämättä yleisluontoinen esitys. Teksti toimii
tästä huolimatta hyvänä johdantona alan keskeisiin tutkimussisältöihin ja
-käytäntöihin.

Teokselle on vaikea löytää varsinaisia esikuvia kotimaisesta
tieteenhistoriasta, sillä monet Suomen tähtitieteestä laaditut tutkimukset
ovat joko akateemisia väitöskirjoja tai kansallista tähtitiedettä osana alan
kansainvälistä kehitystä sivuavia monografioita. Ensimmäisestä ryhmästä
mainittakoon Maija Kallisen tutkimus Change and Stability: Natural Philosophy at
the Academy of Turku 1640–1713 (1995) ja jälkimmäisestä Hannu Karttusen
Vanhin tiede: Tähtitiedettä kivikaudesta kuulentoihin (1996). Toisaalta Suomen
tähtitieteen historiaa ei voi verrata kovin hyvin Suomen tieteen historia 1–4
-sarjan (2000) kaltaisiin yleisteoksiin siksi, että Markkanen keskittyy
työssään suhteellisen intensiivisesti yhden tieteenalan vaiheisiin. Teos on
yleisiä bibliografioita ja hakuteoksia perusteellisempi ja tarjoaa
seikkaperäisemmän käsityksen tieteenalan kehityksestä.

Suomen tähtitieteen historialla on temaattisia ja tyylillisiä yhtymäkohtia
lähinnä Markkasen itsensä aikaisemmin julkaisemaan tietokirjaan Helsingin
observatorio (2012), jonka sisältöjä se jossain määrin kertaa, sekä
Karttusen edellä mainittuun teokseen, joka esittelee laajasti tähtitieteen
kansainvälistä kehitystä. Karttusen tutkimus sisältää kuitenkin vain
lyhyen luvun Suomen astronomiasta ja tässä mielessä Suomen tähtitieteen
historia täyttää tiedollisen ja tutkimuksellisen aukon. Se täydentää
asianmukaisesti Karttusen teoksen tietoja Suomen astronomian osalta.

Paino autonomian ajan historiassa

Suomen tähtitieteen historiaa leimaa kaksi keskeistä temaattista piirrettä:
yhtäältä se esittelee kansallisesti merkittäviä astronomeja ja toisaalta
tuo esiin Suomen tähtitieteen tärkeimmät kehitysvaiheet suhteessa alan
kansainväliseen kehitykseen. Teos lähtee liikkeelle vuosituhansien takaa
antiikin ajan astronomiasta, mutta tällä varhaisella kehityksellä ei juuri
ole tekemistä Suomen kansallisen tähtitieteen kanssa – selostus lähinnä
johdattelee lukijan teoksen aihepiiriin. Tämän jälkeen Markkanen sivuaa
yleisellä tasolla suomalaisten varhaista opinkäyntiä 1300-luvun Pariisin ja
Rostockin yliopistoissa. Tiettävästi ensimmäinen tähtitieteeseen laajempaa
kiinnostusta osoittanut suomalainen oli Leipzigissa vuonna 1414 opintonsa
aloittanut Jacobus Petri Röd.

Teosta voisi moittia ehkä jonkin verran siitä, ettei se paneudu riittävästi
näiden varhaisten aikojen tutkimiseen. Aikarajauksen alkua olisi pitänyt joko
tuoda lähemmäs 1700-luvun loppua ja käsitellä varhaisvaiheet suosiolla
toisessa teoksessa tai paisuttaa sivumäärää ja kertoa tarkemmin varhaisten
suomalaisten tähtitieteilijöiden vaiheista ja alkuperäisjulkaisuista.
Markkanen luettelee ansiokkaasti yleissivistykseen kuuluvat tähtitieteen
kansainväliset klassikot Ptolemaioksen Almagestista Rheticusin Narratio
Primaan, Kopernikuksen De Revolutionibusiin ja Gassendin Institutio
astronomicaan, mutta jättää kotimaisten varhaisten tähtitieteilijöiden
elämän ja kirjalliset esitykset vähemmälle huomiolle. Teos mainitsee
muutamia keskiajan suomalaisia tähtitieteilijöitä – merkittävimpinä
Daniel Achrelius ja Simon Kexlerus – mutta ei tutki heidän työtään yhtä
syvällä kriittisyydellä ja intensiivisyydellä kuin myöhempien aikakausien
tieteilijöiden töitä.

On vaikea sanoa, kuinka paljon Markkanen ja Lehti kävivät läpi varhaista
aineistoa kirjoittaessaan History of Astronomya, mutta tiettävästi Lehti tutki
kyseistä teosta varten Turun akatemian alkuvaiheita (1640–1713). Tiedot
kaikkein varhaisimmista aikakausista ovat ymmärrettävästi hämärän peitossa
ja tämä näkyy myös Suomen tähtitieteen historiassa. Teos aloittaa
kansallisen tähtitieteen kehityskertomuksen varovaisesti vuodesta 1477, jolloin
Uppsalaan perustettiin Ruotsin ensimmäinen yliopisto. Markkanen käsittelee
varhaisista suomalaisista tieteilijöistä hieman lähemmin ainoastaan Sigfridus
Aronus Forsiuksen (1550-1624) elämää, mutta ei paneudu kovin tarkasti tämän
astronomisiin käsityksiin. Forsiuksen tieteellistä toimintaa olisi ollut
syytä avata ehkä hieman tarkemmin, sillä hän oli ensimmäinen merkittävä
suomalainen luonnonfilosofi 1600-luvun Ruotsissa ja toimi Uppsalan yliopiston
tähtitieteen professorina vuodesta 1608.

Astronomian kotimaisen kehityshistorian varsinainen kuvaus alkaa Turun
yliopiston perustamisesta (1640) ja kertomus muuttuu yksityiskohtaisemmaksi ja
tiiviimmäksi vasta vuodesta 1722, jolloin Turun akatemia avattiin uudelleen
Suuren Pohjan sodan aiheuttaman liki kymmenen vuoden tauon jälkeen. Tässä
kohden kuvaan astuvat täsmällisemmät selostukset keskeisistä
tieteilijöistä ja heidän saavutuksistaan. Markkanen nostaa esiin Turun
akatemian matematiikan dosentin Anders Johan Lexellin (1740–1784), joka sai
tutkimuksillaan kansainvälistä huomiota ja oli yhteistyössä itsensä
Leonhard Eulerin kanssa. Toinen keskeinen hahmo on Gustaf Gabriel Hällström
(1775–1844), jolla oli merkittävä rooli Turun observatorion suunnittelussa
ja rakentamisessa. Niin ikään kansallisesti huomionarvoisia
tähtitieteilijöitä olivat Helsingin yliopiston ensimmäinen tähtitieteen
professori Friedrich Argelander (1799–1875) ja tämän oppilas,
venäläis-skandinaavisessa astemittausprojektissa kunnostautunut Fredrik
Woldstedt (1813–1861).



Kuva: Turun vuonna 1819 valmistunut observatorio, Johan Jakob
Reinberg,litografia, 1852.

Edellä mainittujen lisäksi teos esittelee autonomian ajan viimeisiin
tähtitieteilijöihin lukeutuneen Lorenz Leonard Lindelöfin (1827–1908), joka
toimi Pulkovan observatorion tutkijana, kunnes tuli nimitetyksi Helsingin
yliopiston matematiikan professoriksi vuonna 1857. Autonomian ajan lopun
keskeisiin hahmoihin lukeutuvat myös Bonnin yliopistossa väitellyt ja
sittemmin Suomeen kotiutunut saksalainen Karl Nikolaus Krueger (1832–1896)
sekä elämäntyönsä pääosin ulkomailla tehnyt Hugo Gyldén (1841–1896).
Viimeksi mainittu kehitteli Pulkovassa uudenlaista häiriöteoriaa Neptunuksen
perihelikiertymän kaltaisten ongelmien ratkaisemiseksi ja toimi uransa lopulla
saksalaisen Astronomische Gesellschaftin hallituksen jäsenenä ja lopulta sen
puheenjohtajana. Keskeisellä sijalla teoksessa ovat myös professorin viran
vuonna 1883 saanut Anders Donner (1854–1938), Pulkovassa monen suomalaisen
astronomin tavoin työskennellyt Oscar Backlund (1846–1916) sekä kolmen
kappaleen ongelmaa tutkinut Karl Sundman (1873–1949).

Luultavasti Markkasen ja Lehden yhdessä kirjoittama englanninkielinen esitys on
vaikuttanut siihen, että autonomian aika ja varsinkin sen loppupuolisko saavat
Suomen tähtitieteen historiassa huomattavan suuren painoarvon suhteessa
varhaisempiin ja myöhempiin aikoihin. Itsenäisyyden ajan
tähtitieteilijöistä Markkanen esittelee Sundmanin ohella tarkemmin Gustaf
Järnefeltin (1901–1989), joka osallistui vuodesta 1919 lähtien Donnerin
johtamiin tähtivalokuvaus- ja luettelointitöihin ja nimettiin tähtitieteen
professoriksi vuonna 1945. Teoksen tiedot ovat varsinkin 1800-luvun osalta
kauttaaltaan kattavat. Ero on huomattava verraten esimerkiksi Karttusen
Vanhimpaan tieteeseen, johon sisältyvä Suomen tähtitiedettä käsittelevä
osio mainitsee Lexellin, Argelanderin, Kruegerin, Gyldénin, Donnerin ja
Sundmanin. Kansainvälisesti mitaten kanonisointi on vielä tiukempaa, sillä C.
C. Gillispien toimittama Dictionary of Scientific Biography (16 vols.,
1970–1980) tuntee ainoastaan Lexellin, Argelanderin ja Sundmanin.

Teknologista kehitystä ja kansainvälisiä yhteistyösuhteita

Suomen tähtitieteen historiaa täytyy kiittää erityisesti siitä, että
Markkanen kontekstoi edellä mainittujen kansallisesti merkittävien
tieteilijöiden tutkimustoiminnan ja henkilökohtaiset saavutukset alan
yhteiskunnallis-teknologiseen kehitykseen ja toisaalta nostaa esiin heidän
kansainväliset yhteistyösuhteensa. Laajassa kuvassa teos sivuaa uusien
havaintoasemien, instrumenttien ja muiden tieteellis-teknisten sovellusten
kehitystä Ruotsin vallan ajasta autonomian kautta itsenäisyyden aikaan saakka.
Astronomian historiaa kirjoitettaessa tämä juonne on otettava jokseenkin
välttämättä huomioon, sillä yhteiskunta ja sen teknologinen kehitys
vaikuttavat varsinkin tähtitieteen kaltaisten, taloudellisista panostuksista ja
instrumenttien kehityksestä riippuvaisten tieteiden yleisiin kehitysnäkymiin.

Kansainvälisten suhteiden osalta päähuomio kohdistuu astronomien Saksassa
(Berliini, Bonn, Heidelberg), Venäjällä (Pietari) ja Ranskassa (Pariisi)
harjoittamaan tutkimukseen. Saksan suhteita tarkasteltaessa on merkillepantavaa,
että monet suomalaiset tähtitieteilijät ovat olleet edellä mainitun
Astronomische Gesellschaft -seuran jäseniä ja voineet pitää tämän
kansainvälisen yhdistyksen kautta yhteyttä laajasti eri maiden
tähtitieteilijöihin. 1800–1900-lukujen taitteen kansainvälisesti
merkittävin tutkimushanke oli puolestaan vuosina 1892–1907 suoritettu Carte
du ciel -tähtivalokuvausohjelma, jossa Helsingin yliopiston uudella, vuonna
1834 käyttöön otetulla observatoriolla ja sen teknisellä valmistasolla oli
merkittävä rooli. Markkanen kuvailee hanketta suhteellisen laajasti teoksensa
loppupuolella, eikä syyttä: valokuvaus tuli uutena tekniikkana osaksi
tähtitiedettä 1800-luvun lopulla ja se mahdollisti muun muassa aikaisempaa
täsmällisemmät magnitudi- ja parallaksimittaukset.



Kuva: Observaattori Georg Dreijer tutkimassa kaksoisrefraktorilla otettua
valokuvauslevyä Vilhelm Falck-Rasmussenin Helsingissä valmistamalla
levyntarkastuslaitteella. Nanny Helin vasemmalla laskutyössä. Valokuva
Observatorion itäisessä rotundassa todennäköisesti 1904. (Kuva ja kuvateksti
Observatorio)

Pienistä painotusongelmista huolimatta Markkanen on kirjoittanut hyvän
tietokirjan, joka tarjoaa selkeän ja johdonmukaisen kertomuksen kansallisen
tähtitieteen kehitysvaiheista. Näkökulma pysyy sekä tyylillisesti että
temaattisesti kiitettävän hyvin niin sanotun havaintotähtitieteen ja
taivaanmekaniikan historiassa rönsyilemättä esimerkiksi astrofysiikan tai
astrobiologian puolelle. Havainnollisuuden puolesta merkillepantavaa on se,
että työ sisältää yksityiskohtaisia värikuvia ja piirroksia
observatoriorakennuksista ja instrumenteista. Havaintolaitteiden historiasta
kiinnostunut saa käytännössä käsityksen Helsingin yliopistoon vuonna 1890
hankitun kaksoisrefraktorin koosta ja rakenteesta ja pystyy kuvien perusteella
vertailemaan sitä esimerkiksi Euroopan eteläisen observatorion
ELT-teleskooppiin (Extremely Large Telescope), jonka jäsen myös Suomi on.
Kansallisen tähtitieteen kehitys on ollut paikoin huomattavan nopeaa sekä
teknologisella että aatteellisella tasolla.



Kuva:Luettelotyötä Helsingin Observatorion luentosalissa 1900-luvun alussa.
(Observatorio)

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/