[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: ”Tiedemiehenä etevä ja ihmisenäkin siedettävä”

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Perko, Touko: Mies, liekki ja unelma. Nobelisti A. I. Virtasen elämäntyö.
Otava, 2015. 704 sivua.


”Tiedemiehenä etevä ja ihmisenäkin siedettävä”
---------------------------------------------------------

Artturi Ilmari Virtanen (1895–1973) oli monipuolinen tutkija ja suorasuinen
toisinajattelija, AIV-liuoksen keksijä, kansanravitsemuksen kehittäjä ja
Karjalan takaisinhavittelija. Nobelistin elämäkerta on muhkea johdatus myös
1900-luvun Suomen tieteeseen ja tiedepolitiikkaan – ja politiikkaan, johon
Virtanen sekaantui, vaikkei hänen J. K. Paasikiven mielestä olisi pitänyt.
Presidenttiehdokkaaksi hän ei sentään lähtenyt, vaikka pyydettiin.

A.I. Virtasen syntymästä on kulunut 120 vuotta, hänen Nobel-palkinnostaan 70
ja pitkäaikainen työnantaja Valiokin täyttää tänä vuonna 110. Touko
Perkon teos juhlistaa näitä merkkivuosia ja täydentää ns. Valio-trilogian.
Varsinainen yrityshistoria, Valio ja suuri murros, ilmestyi 2005, biokemiallisen
tutkimuslaitoksen historia Kalevankadun akatemia 2009.

Nyt käsillä on siis elämäkerta miehestä, jonka saavutuksia tieteen alalla
ei käy kiistäminen, vaikka hänen poliittiset mielipiteensä saivat
sodanjälkeisessä Suomessa muutkin kuin J. K. Paasikiven (jonka kynästä
tämän arvostelun otsikko on) ärähtelemään tai kauhistelemaan.

Aivan aluksi on sanottava, että elämäkerran kirjoittajan urakka on ollut
melkoinen: pelkästään yli 50 vuoden tutkijanuran pusertaminen yhteen kirjaan
on hatunnoston arvoinen teko.

Kirja ei kuitenkaan valota pelkästään Virtasen vaiheita, vaan hänen
kannoillaan marssii iso joukko viime vuosisadan tiedemiehiä ja -naisia, liuta
liikemiehiä ja politiikkoja sekä muuta koti- ja ulkomaista väkeä niin
paljon, että henkilöluettelosta on hyvin pienellä fontilla painettunakin
tullut viiden ja puolen sivun mittainen. Itse kirjahan on yli 700-sivuinen.

Keksijänuralle huippunopeasti

Artturi Ilmari Virtasen isä oli veturinkuljettaja. Seitsemästä lapsesta
neljä kuoli jo pieninä, yhtenä syynä mahdollisesti heikko ja yksipuolinen
ravitsemus. Reilut sata vuotta sitten suomalaisperheissä syötiin lähinnä
ruisleipää, puuroa ja perunaa; juomana oli kuorittu maito eikä voita tai
lihaa nähty kuin juhlapyhinä.

Vähävarainen perhe pani kaikki kolme henkiin jäänyttä poikaansa
oppikouluun, ja Artturi pärjäsi hyvin kaikissa muissa aineissa paitsi
pakkovenäjässä – kyseessä oli tietoinen valinta.

Akateemiset opinnotkin sujuivat huippunopeasti; Virtanen luki itsensä kolmessa
vuodessa filosofian kandidaatiksi vaikka kävi välillä taistelemassa
sisällissodassa, ja teki väitöskirjan vuodessa. Hän meni töihin Valion
laboratorioon, josta myöhemmin kehittyi kokonainen tutkimuslaitos, ja yleni
kahdessa vuodessa laboratorion johtajaksi. Hänen ympärilleen muodostui nuorten
tutkijoiden koulukunta.



Kuva: Voidritteli, säkki voisuolaa ja voipaketteja. (Valio)

Ensimmäinen Virtasen merkittävä keksintö oli 1920-luvun alkupuolella
kehitetty AIV-voisuola. Sen resepti säilyi salaisena toistakymmentä vuotta –
sillä aikaa Suomi ehti vallata hyvät asemat kansainvälisillä
elintarvikemarkkinoilla. Erityisesti Englanti oli tärkeä vientimaa, mutta
pitkä laivakuljetus härskiinnytti suomalaisen voin. Virtanen oivalsi, että
happamuutta eli pH-arvoa muuttamalla se saataisiin säilymään. Kolme vuotta
myöhemmin hän kehitteli AIV-liuoksena tunnetun happoliuoksen parantamaan
karjanrehun laatua, jolloin myös maidon maku ja laatu parani. Sitä ennen
lehmiä oli syötetty sisäruokintakautena pelkällä kuivalla heinällä –
AIV-rehu mahdollisti tuoreruokinnan myös talvisin.

Virtasesta tuli kansainvälisesti tunnettu tutkija, joka otti rohkeasti
yhteyksiä kollegoihinsa eri puolilla maailmaa. Tuolloin kontakteja hoidettiin
lähinnä kirjeitse: Touko Perkon mukaan Virtasen arkistossa on yli 70.000
kirjettä. Virtanen esitelmöi mielellään kansainväliselle tiedeyhteisölle
eikä epäröinyt esiintyä niilläkään kielillä, joita ei oikeastaan edes
osannut.



Kuva: AIV-rehun tekoa Heikki Malmivaaran tilalla Räihänvaarassa
(Kurkijoki-säätiö)

Parantumaton työholisti, taitava lobbari ja käytännön maamies

Virtanen näyttää olleen koko pitkän työuransa ajan parantumaton
työholisti, joka esimiehenä edellytti että alaisetkin olivat aina töissä.
Hän asui perheineen biokemiallisen tutkimuslaitoksen talossa, palasi
työpäivän ja nopeasti syödyn päivällisen jälkeen laboratorioon, kävi
pitkiä keskusteluja henkilökunnan kanssa ja ihmetteli jos joku halusi lähteä
virka-ajan päätyttyä kotiin tai vaikkapa mennä elokuviin. Joku
laboratorioapulaisista nukkuikin yönsä työpaikan lattialla…

Niinpä keksintöjä sitten syntyi lähes liukuhihnalta: niitä patentoitiin
vuosien 1927–1957 välillä kaikkiaan 25 kappaletta. Kaikille ei patentteja
edes haettu.

Sotavuosina Virtanen, joka oli liian vanha lähtemään rintamalle, halusi
palvella isänmaataan sillä alueella, minkä hän parhaiten taisi eli
kemistinä. Hän on yksi polttopullon eli ”Molotovin cocktailin”
kehittäjistä, mutta heinäleipää, jonka arveltiin ratkaisevan maan
elintarvikeongelmat nälkävuonna 1942, ei otettu yleiseen käyttöön. Ja kun
keksijä kokeili luteiden ja muiden syöpäläisten hävitykseen tarkoitettua
rikkivetykaasutusta, hän sai itse jonkinasteisen myrkytyksen.

Ne arviot, joiden mukaan Virtasen Nobel olisi ollut jonkinlainen
”lohdutuspalkinto” jatkosotansa hävinneelle, alueluovutuksista ja
sotakorvauksista kärsineelle Suomelle, Touko Perko kumoaa perusteellisesti.
Virtanen nousi Nobel-ehdokkaiden listalle jo vuonna 1933 ja pysyi siellä aina
palkintoonsa eli syksyyn 1945 saakka. Ansiomerkkejä, kunniatohtorin arvoja ja
muita huomionosoituksia tuli lähes jatkuvana virtana erityisesti Ruotsista,
jonne Virtasella oli hyvät ja läheiset yhteydet, ja muualtakin.

Kirjan mukaan Virtanen oli taitava lobbari. Hän toi omat saavutuksensa
kursailematta esiin, mutta ei pyrkinyt pröystäilemään. Omia oppilaitaan ja
alaisiaan hän kannusti jatkuvasti eteenpäin; Virtasen ohjauksessa tehtiin mm.
kymmenittäin väitöskirjoja. Toisaalta hän näyttää olleen erittäin
jääräpäinen ja vieneen tahtonsa läpi jokseenkin kaikissa asioissa.
Esimerkkinä olkoon tilanne, jossa tutkimuslaitos oli ylittänyt budjettinsa
noin 60 prosentilla. Silloin Virtanen sai esimieheltään – ei suinkaan
minkäänlaisia nuhteita, potkuista puhumattakaan – vaan kohteliaan kirjeen,
jossa tämä halusi ”kiinnittää Teidän huomiotanne asiaan siinä toivossa,
että koettaisitte pysyttää laboratorion kulut vahvistetun menoarvion
puitteissa”.

Niin kaupunkilaispoika kuin Virtanen olikin, hän viihtyi hyvin maaseudulla ja
hankki 1930-luvun alkuvuosina maatilan Sipoosta. Ostos piti tehdä bulvaanin
välityksellä, sillä ruotsinkieliset isännät eivät halunneet naapurikseen
suomalaisen sukunimen omaavaa osa-aikaviljelijää, eivätkä ensin edes
tervehtineet tätä. Kylän kaupastakaan ei aluksi myyty mitään, vaikka
Virtanen puhui sujuvaa ruotsia. Sittemmin suhteet paranivat, Virtanen laajensi
tilaa maakaupoilla ja käytti peltoja erilaisiin koeviljelyksiin.

Kiistelty, palvottu, potkittu

Kuten edellisistä esimerkeistä näkyy, on kirjassa runsaasti kiinnostavia ja
hauskojakin tapahtumakulkuja myös biokemiaan perehtymättömän lukijan
seurattavaksi. Oma kokonaisuutensa on tietysti Nobel-palkinto: Perko selostaa
tukholmalaista juhlintaa aina illallispuheita myöten sekä tietysti voittajan
vastaanottoa ja kohtelua kotimaassa, samoin sitä, miten arvostetusta
tiedemiehestä tuli Suomen Akatemian ensimmäinen esimies ja sen pitkäaikainen
ykköshahmo.

Mielenkiintoista on lukea myös, missä kaikessa Virtanen on ollut mukana: hän
kantoi huolta kansanravitsemuksesta jo 1930-luvulla, puhui A-vitamiinin ja
suolan jodioinnin puolesta, huolestui liikalihavuudesta aikana, jolloin pulskaa
ihmistä pidettiin joko luonteeltaan leppoisena tai kerrassaan kadehdittavassa
taloudellisessa asemassa olevana.

Kirja ei ole pelkkää hymistelyä: historiantutkijana Perko ottaa esiin myös
konfliktitilanteita, joista osa on tieteen, osa politiikan kentältä. Virtasen
laboratoriossa tapahtui nobelistin ja koko hänen koulukuntansa iloa varjostanut
tiedevilppi, jota pyrittiin ensin peittelemään, mutta josta paljastuttuaan
paisui todellista kokoaan suurempi skandaali.

Virtasen rooli sodanjälkeisen ajan toisinajattelijana on jäänyt pitkälti
tiedemiesuran varjoon; nyt sekin nousee näkyviin. Valokeilassa ovat ennen
kaikkea A. I. Virtanen ja Urho Kekkonen, jotka molemmat olivat kärkeväpuheisia
ja impulsiivisia sekä ilmeisen pitkävihaisia. Virtanen kirjoitti keväällä
1944 Suomen Kuvalehden nimimerkki Pekka Peitsen tunnettuun pakinaan
”Sankarillisesta itsemurhasta” vastineen, joka suututti nimimerkin takana
olleen Kekkosen. Vihaa pidettiin parikymmentä vuotta, eikä sitä lieventänyt
se, että Virtanen kritisoi Paasikiven-Kekkosen linjaa ja oli jo
Nobel-juhlallisuuksien aikaan höläyttänyt haluavansa Karjalan takaisin.

Virtasen venäläisviha juonsi juurensa nuoruusvuosilta. Se oli pitkä ja syvä:
kun valvontakomission venäläisjäsenet (joita hän kutsui ryssiksi) halusivat
tulla tutustumiskäynnille tutkimuslaitokseen, Virtanen kieltäytyi ensin
päästämästä heitä laitoksen tiloihin, mutta ulkoministeriön puututtua
asiaan taipui. Kaikenlaista muutakin kärhämää Virtasen ja valtiojohdon
välillä oli. Siitä huolimatta häntä arvostettiin myös poliittisissa
piireissä, pyydettiinpä kokoomuksen presidenttiehdokkaaksikin vuonna 1956.
Hän kieltäytyi, mikä lienee ollut ihan viisasta, olihan jo J. K. Paasikivi
arvioinut, ettei Virtasen olisi pitänyt lainkaan ottaa kantaa politiikkaan,
koska hän oli sillä alueella ”tyhmä ja taitamaton”. Jos Virtanen olisi
suostunut, hän oli kisannut vanhan kiistakumppaninsa Kekkosen kanssa –
lopputulosta voi vain arvailla…

Tiedepolitiikassa Virtasta kunnioitettiin, ja siellä hän onnistui parantamaan
nuorempien tutkijoiden toimintaedellytyksiä. Parkinsonin tauti vei hänet
hautaan vuonna 1973. Erikoista on, että uraa ja saavutuksia pyrittiin
mustamaalaamaan vielä kuolemankin jälkeen, aina 1990-luvulle saakka – Perko
on kirjassa tarttunut myös näihin tapahtumaketjuihin.

Aikakin oli otollinen

A. I. Virtanen oli epäilemättä erittäin etevä tiedemies, ehkäpä peräti
keksijänero. Hyvän ponnahduslaudan antoi jo lapsuuden kotikaupunki, vilkas ja
kosmopoliittinen Viipuri, jonka menetystä Virtanen suri ilmeisesti koko
loppuikänsä. Uraa vauhditti ja kansainvälistä tunnettuutta lisäsi rohkea
tarttuminen eteen tuleviin tilaisuuksiin; impulsiivisella luonteella oli siis
hyvätkin puolensa. Virtanen osasi popularisoida sanomansa, kirjoittaa
isännille isäntien kieltä, mutta toisaalta hän viihtyi hyvin myös
kansainvälisissä tiedemiespiireissä vaihtaen mielipiteitä ja
tutkimustuloksia yrittämättäkään peittää kynttiläänsä vakan alle.

Mahdollista on, että lapsuuden kokemukset eli sisarusten kuolemat ja opiskelun
alussa koettu nälänhätä sisällissodan runtelemassa Helsingissä ajoivat
tutkijaa eteenpäin nimenomaan silloin, kun hän pohdiskeli kansanravitsemukseen
ja terveyteen liittyviä seikkoja.

Myös aika oli otollinen: talouskasvu oli maailmansotien välisenä aikana
kolmikymmenluvun alun lamaa lukuun ottamatta jatkuvaa, tiedettä ja uusia
keksintöjä ihannoitiin ja yhteiskunnassa oltiin valmiita panostamaan
tutkimukseen sekä henkisesti että taloudellisesti. Osuustoiminta takasi
köyhässäkin maassa kuten Suomessa vähintään kohtuulliset
toimintaedellytykset Valion kaltaiselle yritykselle, joka lisäksi jalosti
karjataloustuotteita – arvo sekin maatalousvaltaisessa maassa.

Jyhkeä kirja on tietysti kohdehenkilönsä elämäkerta, mutta samalla
monipuolinen kuvaus ajasta, jossa hän eli ja toimi. Pidin kiinnostavimpana
osana neli-kuusikymmenlukujen sisäpoliittisten kähinöiden kuvauksia –
niitä tapaa tiedemieselämäkerroista varsin harvoin.



Kuva: A.I. Virtanen ja juustot (Valio)

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/