[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Vasemmistolainen Suur-Suomi ja Väinöjen valtataistelu

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Aleksi Huhta ja Antti-Jussi Nygård <etunimi.sukunimi at utu.fi> FM, Yleinen
historia, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lähteenmäki, Maria: Väinö Voionmaa. Puolue- ja geopoliitikko. SKS, 2014. 517
sivua.


Vasemmistolainen Suur-Suomi ja Väinöjen valtataistelu
---------------------------------------------------------

Vuoden professoriksi valittu Maria Lähteenmäki tutustui uransa alkuvaiheessa
työväenliikkeen historiaan ja viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana hänen
tutkimuksiaan on yhdistänyt erityisesti raja- ja aluekysymykset. Näin ollen on
hyvin luontevaa, että viime vuonna ilmestyneen monografian keskiössä on
sosialidemokraattiseen liikkeen johtohahmoihin kuulunut ja geopoliittisiin
kysymyksiin mieltynyt historiantutkija.

Väinö Voionmaa (1869–1947) teki mittavan uran Suomen historian tutkimuksen
ja politiikan saralla. Hän oli sosialidemokraattien ulkopoliittinen
asiantuntija ja toimi 1920-luvulla myös vuoden ajan ulkoasiainministerinä.
Lähes puoli vuosisataa sitten julkaistun elämäkerran lisäksi Väinö
Voionmaata koskevissa tutkimuksissa on tarkasteltu lähinnä hänen toimintaansa
historiantutkijana ja työväen sivistystyön parissa. Viime vuoden puolella
julkaistu Väinö Voionmaa. Puolue- ja geopoliitikko ei pyri olemaan päivitetty
versio Aimo Halilan kirjoittamasta Voionmaa-biografiasta. Maria Lähteenmäki
toteaakin keskittyvänsä kahteen aiemmin vähälle huomiolle jääneeseen,
mutta Voionmaan toiminnan kannalta hyvin keskeiseen aihepiiriin. Nämä ovat
Voionmaan raja- ja aluenäkemykset, erityisesti hänen ajatuksensa
luonnollisesta Suur-Suomesta, sekä poliittinen ura sosialidemokraattien
riveissä.

Lähes viisisataasivuinen esitys on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen
osa taustoittaa Voionmaan ajattelua ja luo lyhyen katsauksen hänen uransa
alkuvaiheisiin. Kolme jälkimmäistä osaa pureutuvat Suomen alueen
määrittymisen kannalta keskeisiin ajanjaksoihin. Näihin lukeutuvat Tarton
rauha vuonna 1920, talvisota ja siihen johtaneet neuvottelut sekä jatkosodan
aika. Kirjan neljä osaa on kuitenkin nimetty tavalla, jonka lähtökohdat
jäävät hieman epäselviksi kirjan sisällysluetteloa ja esipuhetta
silmäillessä, mutta myös kirjan lukemisen jälkeen.

Geopoliitikon Suur-Suomi

Lähteenmäen tutkimuksen kantavana teemana on ennen kaikkea geopolitiikka ja
geopoliittinen ajattelu, erityisesti Suomen itärajan kysymys. Voionmaata
tarkastellaan nimenomaan oman aikansa geopoliitikkona, jota hän ilman muuta
olikin historian ja maantieteen asiantuntijana. Epäilemättä juuri Voionmaan
kohdalla voi vastata myöntävästi Sami Moision (2003) esittämään
kysymykseen siitä, että onko geopolitiikkaa olemassa erityisenä politiikan
muotona. Toiminnassaan Voionmaa pyrki aktiivisesti määrittämään Suomen
aluetta ja rajoja sekä tätä kautta myös suomalaista identiteettiä.
Lähteenmäen mukaan Voionmaan kansallisuusajattelun lähtökohdaksi
muodostuikin fennomaanisista lähtökohdista huolimatta juuri fyysinen maa.

Voionmaan geopoliittisen ajattelun lähtökohdat haetaan vakuuttavasti
saksalaisen Friedrich Ratzelin tuotannosta, jonka vaikutus on Lähteenmäen
mielestä jäänyt huomaamatta aiemmassa tutkimuksessa.  On toki huomautettava,
että Voionmaan geopoliittinen ajattelu itsessään on kyllä saanut aiemminkin
huomiota osakseen. Voionmaan tuotannosta on nähtävissä erityisesti Ratzelin
maantieteellinen tutkimuspainotus sekä valtion käsittäminen organismina,
jolla oli omat kehitysvaiheensa. Toinen merkittävä tutkija Voionmaan
näkemysten kannalta oli hänen omaan ikäluokkaansa kuulunut Rudolf Kjellén,
joka oli suomalaisen kollegansa tavoin saanut tutkimuksellista suuntaa Ratzelin
teoksista.  Voionmaa pyrki samaan tapaan hahmottelemaan Suomelle sen
luonnollisia rajoja, jotka hän löysi  maantieteellisin perustein
Äänisjärven tasalta. Lähteenmäki sijoittaakin Voionmaan onnistuneesti
osaksi laajempaa eurooppalaista tutkimussuuntaista, joka tuli tietyllä tavalla
päätökseensä toisen maailmansodan seurauksena.

Tutkimusta varten on tutustuttu perusteellisesti Voionmaan kirjalliseen
tuotantoon. Erityisen tärkeään asemaan nousevat Voionmaan tutkimukset Suomi
Jäämerellä (1918) ja Suomen uusi asema (1919).  Käytännössä näistä
kahdesta tutkimuksesta tiivistyy ne kaksi aluepoliittista teemaa, jotka ovat
Lähteenmäen mukaan keskeisiä Voionmaan näkemyksissä.



Väinö Voionmaan vuonna 1918 julkaistu ”Suomi Jäämerellä”.

Nykykeskustelun kannalta erityisen mielenkiintoisena näyttäytyy Voionmaan
esittämät ajatukset Suomen oikeudesta Jäämereen. Hänen mukaansa Suomi oli
ennen kaikkea pohjoinen maa, jonka painopiste lankesi luonnostaan pohjoiselle
Jäämerelle. Lähteenmäki pitääkin Voionmaan näkemyksiä ja tietoja
ratkaisevan tärkeinä siinä, että Suomi sai vuonna 1920 Neuvosto-Venäjän
kanssa solmitussa Tarton rauhassa Petsamon alueen itselleen – oman käytävän
Jäämerelle. Jäämeren kysymys olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista nähdä
myös aihepiiriä koskeneessa laajemmassa kontekstissa, johon Lähteenmäki
viittaa tutkimuksessaan (s. 23), eikä viime vuosina käydyn keskustelun
tuominen jollain tavalla mukaan olisi sekään ollut mitenkään huono ratkaisu.

Käsillä olevan tutkimuksen ehdoton ansio on se, että se tuo vaihtoehtoisen
näkökulman Suur-Suomi-aatetta koskevaan tutkimukseen. Ilmiötä on tarkasteltu
pitkälti äärioikeiston projektina, mutta Lähteenmäki osoittaa erinomaisesti
miten Voionmaan 1800-luvun heimoaatteesta vaikutteita ottanut luonnollinen
Suur-Suomi–oppi eroaa täysin sotien välisen ajan aggressiivisesta
Suur-Suomi-hankkeesta. Näiden kahden näennäisesti samanlaisen ajattelumallin
keskinäistä vuoropuhelua olisi voinut käsitellä yksityiskohtaisemminkin.

Voionmaan geopoliittista ajattelua tarkastellaan erityisesti Suomen rajojen
määrittymisen kautta. Voionmaan käsitykset Suomen sijainnista ja suhteista
ympäröiviin kansoihin jäävät näin ollen hieman vähälle huomiolle.
Tällaiselle käsittelylle tuodaan esille erinomainen lähtökohta, johon ovat
viitanneet myös Paasi (1996) ja Lehti (1999). Voionmaa nimittäin ei jakanut
aikalaispoliitikkojen käsitystä Suomesta lännen ”etuvartiokansana”, vaan
piti Suomea yleiseurooppalaisena kannasmaana – siltana Skandinaviaan.
Tutkimuksen ulkopuolelle jää myös yksi Suomen sotien välisen ajan
ulkopolitiikan ehkä keskeisimmistä geopoliittisista kysymyksistä: Suomen
asema Skandinavian ja Baltian välillä. Voionmaan tapauksessa se näyttäytyy
erityisen kiinnostava, koska heimoaate oli hänelle lähellä sydäntä. Tästä
huolimatta Voionmaa ilmeisesti otti tältä osin etäisyyttä Viroon ja piti
Skandinavian yhteyttä tärkeämpänä. Tällainen painotus sopi tietenkin
yhteen Lähteenmäen esille tuoman pohjoisen identiteetin kanssa ja Viron
jääminen Voionmaan Suur-Suomi-visioiden ulkopuolelle on hyvin
ymmärrettävissä nimenomaan maantieteellisistä lähtökohdista katsottuna.

Kirjan lukija saa ensimmäisen reilun sadan sivun perusteella varsin hyvän
kuvan Voionmaan geopoliittisesta ajattelusta sekä siihen vaikuttaneista
tekijöistä. Tutkimuksen loppuosan aikana geopolitiikka nousee esille Tarton ja
Moskovan rauhanneuvotteluita koskevissa luvuissa sekä käsiteltäessä
Voionmaan suhdetta toisen maailmansodan aikana heränneisiin
Suur-Suomi-haaveisiin. Oikeastaan koko tutkimuksen tapa käsitellä aihepiiriä
muuttuu. Siinä missä alkupuolella keskitytään Voionmaan kirjalliseen
tuotantoon ja siinä esiintyvään ajatteluun, on loppupuolella keskiössä
käytännön (geo)poliittinen toiminta. Tämä on harmillista, koska Voionmaan
saamien ulkomaisten vaikutteiden ohella olisi ollut mielenkiintoista lukea
myös, miten Voionmaan ajattelu suhteutui muihin samoista lähtökohdista
kirjoittaneisiin suomalaisiin, kuten Iivari Leiviskään, Ragnar Numeliniin ja
Väinö Aueriin. Tällaisen käsittelyn tekee jossain määrin vaikeaksi hieman
erikoiselta tuntuva ratkaisu jättää lähes koko sotien välinen aika
tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksen kautta aukeaa nyt hienosti näkymä
Voionmaan geopoliittiseen ajattelumalliin maan itsenäistymisen alkuvaiheissa,
jolloin Voionmaa eli ”ratzelilaisinta kauttaan”, mutta tämän ajattelun
mahdollinen kehittyminen myöhempinä vuosikymmeninä jää hieman
epäselväksi.

Sosialidemokraattinen taustavaikuttaja

Paitsi katsausta Voionmaahan geopoliitikkona, Lähteenmäen teoksen otsikko
lupaa avata lukijalleen Voionmaan puoluepoliittista uraa. Voionmaan taival
Suomen sosialidemokraattisessa työväenliikkeessä onkin monella tapaa
mielenkiintoinen. Maineikkaasta Jyväskylän lyseosta ylioppilaaksi kirjoittanut
ja vuonna 1894 Keisarillisen Aleksanterin yliopistosta vain 25-vuotiaana
väitellyt Voionmaa (silloin vielä Wallin) oli eräs harvoja varhaisen
sosialistisen työväenliikkeen akateemisesti koulutettuja vaikuttajia. Puolueen
jäseneksi Voionmaa tuli jo vuoden 1905 suurlakon jälkimainingeissa. 

Proletaarista profiiliaan varjelleessa kansanliikkeessä ei porvaristaustaisen
tohtorin osa ollut aina helppo. Tästä oli osoituksena muun muassa Helsingin
sosialidemokraattien keskuudessa vuoden 1907 eduskuntavaalien alla
ehdokasasettelusta käyty kilpailu, jolloin liian porvarillisiksi katsotut Matti
Helenius-Seppälä ja Voionmaa saivat väistyä ehdokaslistoilta perinteisissä
työläisammateissa leipänsä tienanneiden sosialidemokraattien tieltä. Myös
sisällissodan syttyessä oli Voionmaa vastatusten puolueensa enemmistön
kanssa. Hän vastusti aseisiin tarttumista, mutta osallistui keväällä 1918
kuitenkin vähäisessä roolissa kansanvaltuuskunnan työhön. Oppositioasemaan
joutuminen ei kuitenkaan saanut Voionmaan puolueuskollisuutta rakoilemaan, vaan
hän pysyi eräänä puolueen keskeisimmistä intellektuelleista aina
kuolemaansa saakka.

Voionmaa ei ole Lähteenmäen mukaan saanut ansaitsemaansa huomiota
työväenliikkeen historiassa. Kuten Lähteenmäki teoksensa johdannossa tuo
esiin, suomalaisen työväenliikkeen historiantutkimuksessa on huomio usein
kiinnitetty ”nokkamiehiin” liikkeen kulisseissa uurastaneiden hiljaisempien
vaikuttajien kustannuksella. Käytännön puoluetyön analyysin sijaan on
tutkimuksessa usein keskitytty työväenliikkeen dramaattisimpien vaiheiden,
kuten suurlakon tai sisällissodan, käsittelyyn. Sosialidemokraattisen puolueen
sisäiset ristiriidat on myös usein typistetty tannerilaisten
oikeistososialidemokraattien ja vasemmistolaisten radikaalien välisiksi
voimainmittelöiksi, mikä on ollut omiaan peittämään näkyvistä muunlaisia
sosialidemokraatteja jakaneita poliittisia ja ideologisia raja-aitoja.

Kuten Lähteenmäki vakuuttavasti esittää, oikeistodemarin ”leimaa”
kantanut Voionmaa on yksi esimerkki tämän asetelman pelkistävyydestä.
Suur-Suomi-visioistaan huolimatta Voionmaa oli mainettaan vasemmistolaisempi,
Lähteenmäki argumentoi. Voionmaan erkaneminen oikeistososialidemokraateista
tuli ilmeiseksi etenkin 1930-luvun loppua kohden, jolloin hän ajautui entistä
selkeämmin vastatusten puolueen tannerilaisen siiven – ja ei vähiten Väinö
Tannerin itsensä – kanssa. Suomen rajojen rauhanomaista laajentamista
sydämestään kannattanut Voionmaa vastusti ajan militaristista henkeä ja koki
sosialidemokraattisen puoluejohdon antautuneen liiankin helposti oikeistolaisen
vyörytyksen edessä.



Väinö Voionmaa teki pitkän uran politiikan parissa.

Selkeimmin Voionmaan ja Tannerin vastakkainasettelu tuli näkyviin jatkosodan
jälkiselvittelyissä. Suomen Saksa-suuntautuneisuudesta jo sodan aikana
tyrmistynyt Voionmaa tuki liittoutuneiden vaatimaa sotasyyllisten – mukaan
lukien Tannerin – rankaisemista. Hänen mielestään juuri 1930- ja
1940-lukujen vastuuton militarismi ja natsi-Saksaan tukeutunut revansismi olivat
suurelta osin johtaneet Suomen ja Neuvostoliiton välisiin sotiin. Lähteenmäki
purkaakin ansiokkaasti populaaria myyttiä siitä, että Suomen kansa olisi
yksissä tuumin vastustanut sotasyyllisten tuomitsemista ja että vain
äärivasemmistolaiset olisivat pitäneet tuomioita oikeutettuina. Kysymys
sotasyyllisyydestä jakoi kommunisteista oikealle sijoittuneita puolueita:
sosialidemokraattisen Voionmaan lisäksi myös monet Rkp:n liberaalit ja
Paasikiven kaltaiset porvaripoliitikot kannattivat sotasyyllisten tuomioita. 

Ansioistaan huolimatta Lähteenmäen teos ei kuitenkaan täysin lunasta
Voionmaan puoluepoliittiseen uraan lisävalaistusta kaipaavan lukijan odotuksia.
Vaikka teoksen otsikko ja johdanto antavatkin luvan odottaa suhteellisen
kattavaa analyysia Voionmaan vaiheista sosialidemokraattisena vaikuttajana,
jäävät monet miehen puoluepoliittiset edesottamukset jopa hämmästyttävän
vähälle huomiolle. Esimerkiksi Voionmaan ministerinpestit sivuutetaan hyvin
lyhyesti, kuten myös hänen aktiivinen toimintansa eduskunnan
ulkoasiainvaliokunnassa 1930-luvulla. Tämä on harmi, sillä Voionmaan
käytännön ulkopoliittisen työn laajempi käsittely olisi epäilemättä
tuonut lisävalaistusta miehen puolue- ja geopoliittisen ajattelun
kehittymiseen.

Aikakausien käsittelyssä onkin suurta epätasapainoa. Siinä missä Voionmaan
puoluepoliittisia vaiheita selvitetään hyvinkin yksityiskohtaisesti vuotta
1920 edeltävältä ajalta, käsitellään Voionmaan uraa sotienvälisen ajan
Sdp:ssä vain muutaman sivun verran. Vaikka Lähteenmäki kritisoi aikaisempaa
työväenliikkeen tutkimusta liiallisesta keskittymisestä liikkeen
dramaattisimpien vaiheiden läpikäyntiin arkisen puoluetyön analyysin
kustannuksella (s. 17), tuntuu hän itse lankeavan jokseenkin samankaltaiseen
sudenkuoppaan. Teoksen vuoden 1920 jälkeistä aikaa käsittelevä osuus –
noin puolet kirjan sivumäärästä – on omistettu liki yksinomaan toisen
maailmansodan dramaattisten vaiheiden toisinaan hieman turhankin
yksityiskohtaiselle läpikäynnille. Voionmaan arkinen – ja kenties vähemmän
dramaattinen – puurtaminen sotienvälisen ajan puoluepolitiikassa ohitetaan
sen sijaan harppoen. Tämänkaltaiset epätasapainoisuudet jättävän kuvan
hivenen viimeistelemättömästä ja kiireellä toteutetusta työstä.

Myös teoksen Voionmaasta historioitsijana antama kuva kärsii epätasapainosta.
Lähteenmäki mainitsee Voionmaan merkityksen suomalaisen sosiaalihistorian
tutkimusperinteessä sekä tämän ansiot sosiaalihistorian metodologisessa ja
teoreettisessa kehityksessä, mutta Voionmaan tieteellisessä urassa olisi ollut
kenties ainesta laajemmallekin käsittelylle. Siinä missä Lähteenmäki
käsittelee Voionmaan akateemisen uran alkutaivalta varsin perusteellisesti,
jää miehen tämä puoli katveeseen vuoden 1920 jälkeiseltä ajalta.
Lähteenmäki osoittaa teoksensa alkupuolella, että yliopiston kielipoliittiset
väännöt vaikuttivat merkittävästi Voionmaan akateemisen uran kehitykseen.
Teoksessa ei kuitenkaan juuri käsitellä Voionmaan suhtautumista itsenäisyyden
ajan kielipoliittisiin kiistoihin Helsingin yliopistolla. Tämänkaltaisille
valinnoille voi olla syynsä, mutta niille ei esitetä perusteita.

Lopuksi: epätasapainoinen mutta ansiokas henkilökuva

Lähteenmäen teos on monin tavoin ansiokas. Se perustuu ahkeraan
arkistotyöskentelyyn ja monipuoliseen lähdeaineiston luentaan. Teos avaa
tuoreita näkökulmia paitsi verrattain vähän tutkittuun suomalaisen
merkkihenkilöön myös moneen suhteellisen paljon huomiota osakseen saaneeseen
Suomen historian käännekohtaan, kuten Tarton rauhaan ja toisen maailmansodan
rauhanneuvotteluihin.

Erityisenä ansiona voi kuitenkin pitää teoksen tuomaa perspektiiviä
1900-luvun alun Suomen poliittiseen aatehistoriaan. Voionmaan näkemykset
Suomesta pohjoisena maana tuovat kiehtovalla tavalla esiin ajan suomalaisen
geopoliittisen ajattelun moninaisuuden. Suomen aseman korostaminen ”lännen
etuvartiona” idän uhkaa vastaan oli tärkeä osa suomalaista geopoliittista
puhuntaa, muttei kuitenkaan sen koko kuva. Kuten Lähteenmäki tuo esiin,
muotoaan hakeneelle kansallisvaltiolle kyettiin kuvittelemaan
kansainvälispoliittista paikkaa myös toisenlaisista
poliittismaantieteellisistä lähtökohdista. Teos moninaistaa myös kuvaa
vuosisadan alun Suur-Suomi-ajattelusta. Voionmaan vasemmistonationalistisen
ajattelun avaaminen haastaa onnistuneesti kuvaa Suur-Suomi-visioista ainoastaan
poliittisen oikeiston militaristishenkisenä projektina. Näiden teemojen
käsittelyn olisi suonut saavan Lähteenmäen teoksessa enemmänkin tilaa.

Selkeistä ansioistaan huolimatta Lähteenmäen teoksessa onkin myös
puutteensa. Se kärsii erityisesti rajaukseen ja käsittelyn
epätasapainoisuuteen liittyvistä ongelmista. Teos on jaettu neljään osaan,
mutta osien keskinäinen suhde ei kuitenkaan helposti aukea lukijalle. Teoksensa
johdannossa Lähteenmäki kertoo luotaavansa Voionmaan henkilöä paitsi
geopoliittisena keskustelijana myös sosialidemokraattisena puoluepoliitikkona.
Noin teoksen puoliväliin saakka puoluepolitiikka onkin vahvasti mukana
Lähteenmäen analyysissa, mutta jää tämän jälkeen takavasemmalle –
Voionmaan ja Tannerin suhteen pohdintaa lukuun ottamatta. Voionmaan koko
sotienvälisen ajan poliittinen ura ohitetaan nopeasti.

Teoksen sisäinen tasapaino alkaa muutoinkin horjua teoksen puolivälin
tienoilla. Voionmaan geopoliittisen ajattelun kehittymisen seuraaminen ja miehen
vaiheet 1920- ja 1930-lukujen helsinkiläisessä tiedemaailmassa saavat osakseen
vain hajanaisia mainintoja, kun taas toisen maailmansodan rauhanneuvottelujen
rekonstruoinnille omistetaan leijonanosa teoksen jälkimmäisestä puoliskosta.
Tämänkaltaisille ajallisille ja temaattisille epätasapainoisuuksille ei
esitetä perusteluita teoksen johdannossa.

Vaikka selkeämmät rajaukset, tiivistäminen ja perusteellisempi toimitustyö
olisivat voineet tehdä Lähteenmäen teoksesta siis toimivamman kokonaisuuden,
on se kuitenkin monin tavoin merkittävä lisä Suomen poliittisen historian
tutkimukseen. Lähteenmäen teoksen toivookin löytävän lukijansa etenkin
Suomen poliittisesta aatehistoriasta kiinnostuneiden keskuudesta.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/