[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kuinka Suomi salli kiusata Neuvostoliittoa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Mainio, Aleksi: Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918-1939.
Siltala, Helsinki, 2015. 380 sivua.


Kuinka Suomi salli kiusata Neuvostoliittoa
---------------------------------------------------------

Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen (1917), Tarton rauha (1920)
sekä Neuvosto-Venäjän muuttuminen Neuvostoliitoksi (1922) muovasivat
dramaattisella tavalla Suomen ja Venäjän naapuruussuhteita, jotka eivät
täysin normalisoituneet ainakaan ennen 1930-luvun puoliväliä. Suomen
maaperältä toimineet venäläiset pakolaiset tekivät osin Suomen
viranomaisten suostumuksella rajan yli tiedusteluretkiä ja terrori-iskujakin.
Tuoreeseen väitöskirjaan perustuva teos esittää monelle lukijalle uutta ja
häkellyttävääkin tietoa, jonka valossa Suomen sotilastiedustelu ja
turvallisuuspoliisi olivat pikemminkin luovia kuin viattomia suhteessaan
naapurimaan uuteen poliittiseen järjestykseen ja sen horjuttamisyrityksiin.
Ajat ovat tosiaan muuttuneet. Kirja ei kuitenkaan kauhistele eikä saarnaa, vaan
välittää onnistuneesti maailmansotien välisen ajan henkeä. Tätä kirjaa ei
voi ohittaa Suomen tiedustelu- tai ulkomaalaishistorian tutkimuksessa.

Kun kirja on hyvä, tietokirjankin voi lukea romaanin lailla draamana tai
jännityskertomuksena. Mainio kuvailee mukaansa tempaavasti, kuinka Suomessa
majailleet sabotöörit - nykyisin kai sanottaisiin terroristit - yrittivät
lietsoa epävakautta naapurin nuoreen neuvostovaltioon. Tässä puuhassa tosin
eivät kaikki Suomen viranomaiset olleet yhtä innokkaita, vaan
sotilastiedustelu osoitti suurempaa joustoa ja luovuutta kuin
turvallisuuspoliisi (EK ja Valpo), joka suhtautui nuivemmin lähinnä
ulkomaalaisten agenttien, emigranttien ja seikkailijoiden itärajan ylityksiin.
Monelle lukijalle tämä saattaa tulla yllättävänä ja sensaatiomaisenakin
tietona, mutta kirjallisuudessa on toki aiemminkin kerrottu yksittäisistä
mysteereistä ja ulkopoliittisesti arveluttavista tapauksista, joissa
suomalaisilta oli unohtua 1920 solmittu Tarton rauha.

Mainio aloitti julkaisunsa aiheesta artikkelilla neljä vuotta sitten
ilmestyneessä kirjassa Suomi, terrorismi, Supo - koira joka ei haukkunut ja on
nyt edennyt 20.3. esiteltyyn omaan väitöskirjaansa Näkymätön sota, josta
Terroristien pesä lienee lyhennelmä. Sen ansiona on koota tapaukset yhteen ja
taustoittaa niitä muun muassa niihin sekaantuneiden henkilökuvilla.

Moskovan arkistot jättävät vielä arvoituksia auki

Mainio on päässyt käymään myös Moskovan arkistoissa, mutta niistä
toivoisi vielä löytyvän lopullisia vastauksia erinäisiin arvoituksiin -
esimerkiksi siihen, kuka oikein oli armenialainen Anushavan Zatikjan, joka
jätti Suomeen muistikirjansa armenialaisten ja muslimien yhteisestä
sissisodasta neuvostovaltaa vastaan Kaukasuksella. Nykyisin tuntuu
uskomattomalta, että vain 16 vuotta kokemansa joukkotuhon jälkeen
armenialaiset olivat liittoutuneet perivihollistensa kanssa entisiä
ystäviään vastaan. Niinpä tämä kuvio on oikaistu pois
historiankirjoituksesta, jossa Zangezurin kansannousulle uhrataan enintään
sivulause, jos sitäkään. Ilmeisesti etsivä Toivo Salokorven johtaman Jaos
V:n kassakaappiin päätynyt muistikirja olisi siis armenialaisille tutkijoille
aarre, mutta se lienee tuhottu kesällä 1944 tai laivattu Stella Polariksen
kyydissä Ruotsiin.



Kuva: Suojelupoliisin päätoimisto Helsingin Punavuoressa Ratakadun ja
Fredrikinkadun risteyksessä. Etsivän keskuspoliisin päätoimisto 1919–38,
Valtiollinen poliisi I "Valkoinen Valpo" (1939–45), Valtiollinen poliisi II
"Punainen Valpo" (1945–48), "Supo" vuodesta 1949. (Ukas/Wikimedia Commons)

Lukijan on muistettava, että myös neuvostotiedustelu lietsoi Suomeen
vallankumousta, joten valtioiden välillä tavoiteltiin kauhun tasapainoa, joka
1930-luvun kuluessa saavutettiinkin. Useimmat esimerkit suomalaisten sallimasta
terrorismista Venäjällä sijoittuvat kirjan tarkastelujakson 1918-1939
alkupuolelle, jolloin sortovuosien aktivismi oli vielä tuoreessa muistissa
eikä kovinkaan moni uskonut kommunismin säilymiseen Venäjällä. Silloin
voitiin jopa pitää valtioviisautena antaa venäläisten pakolaisten käyttää
Suomea astinlautanaan ja turvapaikkanaan, jotta he aikanaan Venäjän johtoon
palattuaan olisivat Suomelle kiitollisia. Hyvissä ajoin ennen talvisotaa
emigrantit häädettiin kuitenkin loitommalle, rajasta tuli paremmin vartioitu
ja maiden välisissä suhteissa alkoi orastaa asiallisempi asenne. Jopa
vähemmistökansoja yhdistänyt Prometheus-kerho kuihtui maailmansotaan (sen
lehden viimeinen numero ilmestyi elokuussa 1939, minkä jälkeen monet
emäjärjestön aktivistit joutuivat pakenemaan Varsovasta), mutta ei se ollut
tataarien parissa aivan niin merkityksetön kuin Mainio antaa ymmärtää.

Maailman muuttumista oirehti myös EK:n etsivä Urho Kekkonen, joka vielä 1926
oikeustieteen laudaturtyössään ja 1924 työnantajalleen laatimassaan
muistiossa suositteli poliiseille agenttien käyttämistä provokaatioihin.
Kekkonen ystävineen tahtoi myös perustaa EK:n sisään erityisen salaisen
tiedustelutoimiston, jolla olisi - Napoleonin salaisen poliisin päällikön
Joseph Fouchén sanoin - ”aina pari, kolme salaliittoa salkussaan” asioiden
hämmentämiseksi. Kekkosen hanketta toteutti etsivä Jalmari Sinivaaran
johtama, marraskuussa 1924 perustettu Toimisto VIII, jonka 12 salaisesta
agentista Mainio on tunnistanut vain osan.

Muutamat asiavirheet lähinnä puutteellisten lähteiden syytä

Mainiolta näyttäisi jääneen huomaamatta kirjassa moneen kertaan mainitun ja
”Leinon vankeihin” 1945 kuuluneen Kirill Pushkarjovin 1961 päättynyt ura
Neuvostoliiton vakoojana, minkä vuoksi on epäilty hänen toimineen
mahdollisesti kaksoisagenttina jo EK:n palveluksessa. Zatikjanin mukana Suomeen
paennut Velibek Alibek puolestaan ei ollut ”turkkilainen” vaan lezgi, vaikka
Suomessa liittyikin tataariyhteisöön, jota kutsuttiin silloin usein
turkkilaiseksi. Hänen kerrotaan saaneen poliisiystäviltään neuvon paeta
sotien jälkeen Ruotsiin, jossa hän pysyi lopun ikäänsä Suomen-ystävänä
ja kuollessaan 1987 pyysi tulla haudatuksi Helsinkiin.

Mainion kieli on erinomaista ja muutamat asiavirheet johtuvat lähinnä
puutteellisista lähteistä: Suomessa ei ollut 1922 ”noin 33 500 entistä
Venäjän alamaista”, vaikka lähteenä käytetty Matti Klinge lienee saanut
sellaisen käsityksen Valtion pakolaisavustuskeskuksen historiikista - tuo oli
avustettujen pakolaisten (myös Venäjältä paenneiden Suomen kansalaisten)
määrä. Väitöskirjastani olisi löytynyt hieman vaatimattomampia lukuja: 11
216 entisen Venäjän tai Neuvosto-Venäjän alamaista ja 171 ukrainalaista.
Totta kuitenkin on, että tilastoja pidettiin huolimattomasti. Suomessa oli joka
tapauksessa enemmän ulkomaalaisia kuin Ruotsissa. Jopa keisarisuvun päämies
Kirill vietti levottoman vuoden 1918 Haikon kartanossa, jossa hänen poikansa
Vladimir olisi syntynyt - olisikin mielenkiintoista lukea joskus enemmänkin
Romanovien oleskelusta tasavallaksi muuttuvassa suuriruhtinaskunnassa.

Ulkomaalaiset olisivat voineet olla Suomen tiedustelulle arvokkaampikin
tietolähde, sillä heidän parissaan huhuttiin jo touko-kesäkuussa 1939
Stalinin ja Hitlerin liittoutumisesta. Vaikka Suomi ei tarttunutkaan
venäläispakolaisten tarjoukseen päästää heitä taistelemaan
Neuvostoliittoa vastaan, ulkomaalaisten vapaaehtoisten osuus Suomen armeijan
palveluksessa on yhä hävyttömän heikosti tutkittu aihe.

Mainion kirja on kätevää taskukokoa ja sisältää runsaasti mustavalkoisia
kuvia. Lähdeviitteiden kerääminen loppuun hankaloittaa tarpeettomasti sujuvaa
lukemista, varsinkin kun viitteisiin sisältyy myös muuta taustoittavaa tietoa.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/