[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Ei tullut Suomen kansasta raitista

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Pulkkinen, Jonna: Kieltolaki: Kielletyn viinan historia Suomessa. Minerva
Kustannus Oy, 2015. 213 sivua.


Ei tullut Suomen kansasta raitista
---------------------------------------------------------

Oululainen toimittaja ja vapaa kirjoittaja, historian maisteri Jonna Pulkkinen
keskittyy kolmannessa viinakirjassaan vuosina 1919–1932 Suomessa voimassa
olleeseen alkoholilakiin ja sen seurauksiin. Hän taustoittaa tätä kieltolakia
esittelemällä lyhyesti myös aikaisempia viinakieltoja ja seuraa lain
kumoamisen jälkeisiä kontrollitoimia aina 1970-luvulle asti.

Jallu, Kossu ja Kieltolaki

Jonna Pulkkinen on erikoistunut suomalaiseen väkevien alkoholijuomien
historiaan ja kirjoittanut Minerva-kustantamolle jo kolmannen viinakirjan –
Kieltolaki: Kielletyn viinan historia Suomessa. Hänen aikaisemmat teoksensa
ovat Jallu – Jaloviinan ja paloviinan historia (2013) sekä Kossu –
Koskenkorvan ja suomalaisen vodkan historia (2014). Uudessa teoksessaan
Pulkkinen paneutuu nimenomaan vuosien 1919–1932 kieltolakiin, jota hän on
sivunnut jo aikaisemmissakin kirjoissaan.

Kirjailija on suoltanut opuksia markkinoille niin vauhdikkaasti, ettei tekstin
hiomiseen ole jäänyt aikaa, voimia tai halua. Harmi, ettei kustantajakaan ole
panostanut tuotteittensa viimeistelyyn. Pulkkisen tekstin
”kauneusvirheistä” olen huomauttanut jo Kossu-kirjan arvostelussani, ja
siksi huomautteleminen samankaltaisista seikoista myös Kieltolaki-kirjassa
turhauttaa. Tekijä olisi välttynyt sekä mokilta että minun motkotukseltani,
jos olisi ennen kirjan painattamista lukenut itse ”valmiin”
käsikirjoituksensa huolellisesti tai luettanut sen jollakulla suomea
kohtuullisesti taitavalla henkilöllä ja korjannut ainakin pahimmat virheet. 

Närkästystäni purkaakseni mainitsen muutamia kohtia, jotka pistivät
kieli/tyylikorvaani kirjaa lukiessani. Jo esipuheessa kaksi ensimmäistä
kappaletta alkaa sanoilla ”vuosien 1919–1932 kieltolaki” ja kolmas kappale
sanoilla ”vuoden 1919–1932 kieltolaki”.  ”Annettu asetus” /
”asetuksen antaminen” toistuu neljä kertaa sivuilla 33–34 kymmenen rivin
sisällä!! Tautologian lisäksi tekstissä kukkivat tautofonia (”sekaan
sekoitettiin”, s. 12), arkipäiväiset ilmaisut (”Iso kiitos – –
erityisesti lopun ajan tsempistä”, s. 10) sekä epätarkat ilmaisut,
asiavirheet ja suoranaiset käsittämättömyydet (”säädyt ja aatelisto”,
s. 14; ”viinaa valmistettiin paitsi juotavaksi myös ruudiksi”, s. 14;
”Juhana herttuaksi tulovuonna Juhana III:n pidoissa”, s. 14; ”Keuruun
seurakunta julistettiin vuodeksi pannaan”, s. 18; ”asetuksessa oli tarkoitus
säästää viljaa”, s. 19; ”alemmat säädyt kantoivat edelleen
viinanpolttoveroa”, s. 21; ”valtioyön päättyminen”, s. 29; 
”ruohonjuuritason rahvas”, s. 42; ”säännöstelty alkoholipolitiikka”,
s. 181.

Myös muutamat kuvatekstit harmittavat, sillä ne eivät näytä liittyvät
kyseiseen kuvaan vaan johonkin ihan toisenlaiseen otokseen. Esimerkiksi sivun 77
kuvateksti toteaa: ”Vähäisistä resursseistaan huolimatta poliisi sai
salakuljettajia myös kiinni”, mutta kuvassa näkyy pelkästään
pirtukanistereita ja -tynnyreitä, ei yhtään poliisia eikä salakuljettajaa.
Sivun 79 kuvaan liitetty teksti puolestaan väittää: ”Poliisilla oli oikeus
suorittaa kotietsintöjä yksityisissä asunnoissa hyvin heppoisin perustein”,
vaikka tässäkään kuvassa ei näy yhtään poliisia, vaan kaksi rautasängyn
laidalla istuvaa miekkosta, joista toinen kaataa kanisterista jotakin toisen
pitelemään pienempään astiaan. – Tämän jälkeen lienee asiallista
lausahtaa muutama sana myös kirjan sisällöstä ja rakenteesta.

Kohti alkoholin täyskieltoa

Vuosien 1919–1932 kieltolaki ei ole ensimmäinen säädös, jolla suomalaisia
on yritetty raitistaa. Kuten Pulkkinen kirjassaan kertoo, jo 1500-luvulta
lähtien ja varsinkin 1700-luvulla koetettiin Ruotsin kansalaisia – siis myös
suomalaisia – estää kaatamasta kurkkuunsa paloviinaa ihan tolkuttomasti
säätämällä yhä uusia lakeja ja asetuksia, mutta turhaan. Monista
yrityksistä huolimatta määräykset eivät suomalaisia raitistaneet
Venäjänkään aikana, vaikka kansan enemmistö kannatti kieltolakia ainakin
sen selvityksen mukaan, jonka Suomen Talousseura teki vuonna 1816. 

Rahvaan kotipoltto-oikeus suututti ylempiä säätyjä, ja lopulta saatiin
aikaan laki, joka lakkautti kotitarvepolton ja siirsi väkijuomien laillisen
valmistuksen tehtaisiin vuodesta 1866 lähtien. Lain taustalla olivat tietenkin
väkijuomista aiheutuneet ongelmat, mutta myös tilallisten halu kontrolloida
työvoimaansa entistä tiukemmin. Viinan laiton valmistus jatkui kiellosta
huolimatta metsien kätköissä. Tempoileva alkoholipolitiikka tuotti vuosisadan
lopulla yhä uusia määräyksiä, joista ei Kieltolaki-kirjankaan perusteella
saa kunnon tolkkua. Tilanne näyttää karkeasti ottaen olleen se, että osa
kansasta himoitsi viinaa ja osa halusi kieltää koko iloliemen.

Lännestä Suomeen levinnyt raittiusaate sai kannatusta viinan vastustajien
piirissä jo 1850-luvulla, ja silloin syntyi myös Turmiolan Tommin hahmo, joka
eli raittiuskasvatuksessa vielä sata vuotta myöhemmin. Kaikki eivät
kannattaneet täysraittiutta, ja ensimmäinen, vuonna 1860 perustettu
raittiusseura kannatti kohtuullista alkoholin käyttöä. Yhdistyksen nimikin
oli aluksi Kohtuuden ystävät, mutta muutettiin vuonna 1906 Raittiuden
ystäviksi. Ensimmäiset ehdotonta raittiutta kannattavat yhdistykset
perustettiin vuonna 1877 Pietarsaareen ja Vaasaan. Raittiusaatteesta
innostuttiin, vaikka vuonna 1884 kootut tilastot paloviinan kulutuksesta eivät
osoittaneet mitään hälyttävää, eikä alkoholin kulutus ollut 1900-luvun
alkuvuosienkaan Suomessa erityinen ongelma. Esimerkiksi vuosina 1906–1910
absoluuttista alkoholia laskettiin kulutetun vain 1,5 litraa henkeä kohti.
Samaan aikaan norjalaiset nauttivat sitä 2,4 ja ruotsalaiset 4,3 litraa sekä
italialaiset 17,3 ja ranskalaiset 22,9 litraa.



Kuva: Pilakuva kieltolain kannattajista, julkaistu Velikulta-pilalehdessä
22.8.1907. (Wikimedia Commons)

Kieltolaki nousi valtiopäivien keskusteluun vuonna 1891, kun kaksi
talonpoikaissäädyn edustajaa ehdotti sitä, mutta asia ei vielä edennyt
pitemmälle. Kun vuonna 1898 tehty selvitys paljasti alkoholin kulutuksen ja
rikollisuuden määrän välisen yhteyden, sai moni lisätukea
kieltolakiajatuksilleen. Merkittävää oli, että nouseva työväenliike oli
jyrkästi alkoholia vastaan, ja Suomen työväenpuolue otti kieltolain
ohjelmaansa vuosina 1899 ja 1903. Kansan raitistajat jatkoivat ponnistelujaan,
ja Suomen ensimmäinen, vapailla vaaleilla valittu eduskunta hyväksyi
lokakuussa 1907 yksimielisesti ja seisaalleen nousten lain alkoholipitoisten
aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja
varastossa pidosta. Keisari ei kuitenkaan vahvistanut lakia. Uskomattoman
sinnikkäästi suomalaiset yrittivät yhä uudelleen: vuonna 1909 eduskunta
hyväksyi kieltolain toistamiseen ja vuonna 1911 jo kolmannen kerran, mutta taas
laki jäi keisarin vahvistusta vaille. Vuonna 1914 kansanedustajat hyväksyivät
lain jälleen kerran, mutta raittiusväen oli odotettava toukokuuhun 1917
saakka, jolloin Venäjän väliaikainen hallitus hyväksyi sen. Laki salli
alkoholin vain lääkinnällisiin, teknillisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin
sekä kirkkoviininä käytettäväksi. Myös juopumuksesta tuli rangaistava
teko. Laki astui voimaan 1.6.1919.

Virolainen viina alkoi virrata 

Kuudenkymmenen sivun alkulämmittelyn jälkeen Pulkkinen pääsee varsinaiseen
kieltolakiaikaan. Hän käyttää nelisenkymmentä sivua kertoakseen lain
valvonnasta, valtion alkoholiliikkeestä, ravintola- ja panimotoiminnasta sekä
lakia puolustavista ja vastustavista järjestöistä, ennen kuin hän pääsee
lukijaa eniten kiinnostaviin seikkoihin eli salakuljettajiin, kuljetustapoihin
ja laittomaan anniskeluun. Tämän jälkeen hän kirjoittaa vielä lain pohjan
murenemisesta, lain kumoamisesta sekä säännöstellystä (tarkoittanee
säännöstelevästä) alkoholipolitiikasta. Käytännössä laki alkoi murentua
heti kesäkuun 1. päivästä lähtien, sillä osa kansasta piti lakia
pilkkanaan rikkomalla sitä häikäilemättä ja jatkuvasti.

Viinaa ei kielletty 1900-luvun alkupuolella vain Suomessa, vaan jonkinlaisia
kieltolakeja säädettiin monessa muussakin maassa. Osittainen kieltolaki oli
voimassa esim. Venäjällä vuosina 1914–1925 ja Norjassa 1916–1927.
Täydellinen kielto vallitsi Islannissa 1915–1935 ja USA:ssa 1920–1933.
Kansanäänestyksiä laista järjestettiin useissa maissa, mm. Ruotsissa.
Monissa valtioissa oli myös jo ennen kieltolain säätämistä yhdistyksiä,
jotka kampanjoivat lain puolesta tai sitä vastaan.

Valtion Alkoholiliike – Statens Alkoholrörelse valmisti, toi maahan ja myi
alkoholia laillisesti. Lähes kaksi kolmannesta laillisesta alkoholista meni
apteekeille, melkein viidesosa teollisuuteen, lähes kuudesosa rohdoskaupoille
ja loput eli hieman yli sadasosa sairaaloihin, kylpylöihin,
lääkintätarkoituksiin, tieteellisiin laitoksiin ja seurakunnille. 
Tavalliset kansalaiset saivat laillista spriitä haltuunsa vain kiertoteitä,
esimerkiksi hankkimalla eläinlääkäriltä pirtureseptin sian tai hevosen
lääkintään ja hoitoon. Kansan viinanjano oli kuitenkin niin hirmuinen, että
sitä sammuttamaan tarvittiin laittomia nesteitä.  



Kuva: Pirtutorpedo Tullimuseossa. (Wikimedia Commons)

Virolainen viina alkoi virrata maahan ”vuoksen lailla” heti toukokuun
viimeisen päivän vaihtuessa kesäkuun ensimmäiseksi 1919. Suuret pirtulaivat
ankkuroituivat aluevesirajan lähelle pysyville paikoille, mistä
salakuljettajat tiesivät käydä nesteitä noutamassa. Laivoista sai muitakin
juomia kuin spriitä, mutta etupäässä juuri sitä tuotiin suoraan Suomeen tai
kätköpaikkoihin suomalaisiin laivoihin ja saaristoon. Merellä salakuljettajat
liikkuivat nopeilla moottoriveneillä tai tavallisilla kalastusaluksilla.
Itä-Suomessa pirtu kulki myös tervahöyryissä ja puutavaralotjissa, mitä
Pulkkinen ei tosin mainitse. Maalla kuljettajat käyttivät hevosia, autoja ja
polkupyöriä, sekä pohjoiseen myös rautateitä. Mitä kauemmas tavara kulki,
sitä kalliimmaksi se kävi. Kesällä Pohjois-Suomen tiettömillä taipaleilla
pirtu kulki myös ns. karavaaneissa. Näihin kuului 10–20 miehestä, jotka
vaelsivat jalan ja kantoivat kukin 20 litran kanisterin selässään mm.
kaukaisille savotoille. Ehkä huolimattomuuttaan Pulkkinen mainitsee samat
karavaania koskevat faktat sekä sivulla 137 että 141.

Pirtukuninkaat organisoivat, rengit kuljettivat, tulli ja poliisi valvoivat

Pirtukuninkaat organisoivat ja rahoittivat kaupan, mutta pirturengit hoitivat
kuljetuksen ja jakelun eli tekivät likaisen työn ja kärsivät myös
rangaistukset – sakot tai vankilatuomiot ja kansalaisluottamuksen menetykset.
Rahoittajat pyrkivät sentään korvaamaan alaistensa vaivannäköä maksamalla
rengeille tuomittuja sakkoja ja korvaamalla vankilassa istuttua aikaa
kohtuullisella summalla. Kieltolakirikollisuus oli ennen kaikkea
köyhyysrikollisuutta. Viinaa kuljettivat etupäässä 20–29-vuotiaat miehet,
joilla ei ollut tuottavampaa työtä, ja trokasivat pienituloiset iäkkäät
työläisnaiset. Alkoholia anniskeltiin monenlaisissa kuppiloissa ja
ravintoloissa niin teellä kuin Pommacillakin laimennettuna.

Sosiaaliministeriö ja sisäasiainministeriö olivat ylimmät kieltolain
toteutumista valvovat viranomaiset, ja käytännön valvontaa tekivät tulli ja
poliisi. Salakuljetuksen laajuus lienee heti alkuun yllättänyt viranomaiset,
eivätkä niiden resurssit riittäneet missään vaiheessa tehokkaaseen
valvontaan. Miehiä oli liian vähän ja kulkupelit olivat hitaita. Merillä
tilanne parani jonkin verran, kun merivartiolaitos alkoi vuonna 1930 huolehtia
valvonnasta; sen veneet olivat nopeampia kuin tullin ja pärjäsivät
salakuljettajienkin paateille.



Kuva: 96%:sta salakuljetettua pirtua sisältäviä kanistereita valtion
viinavarastossa Lönnrotinkadulla 1930. (Helsingin kaupunginmuseo)

On laskettu, että vain 10–20 prosenttia salakuljetetusta alkoholista saatiin
takavarikoitua, ja tästä peräti 96 prosenttia oli pirtua. Saalis ei ollut sen
isompi, vaikka ilmiannoista ja takavarikoista sai palkkion. Moni poliisi ja
tullimies katsoi salakuljetusta välillä läpi sormiensa, kun ei itsekään
hyväksynyt kieltolakia. Ja niitäkin viranomaisia löytyi, jotka osallistuivat
laittomiin puuhiin.

Muutamin paikoin Pulkkinen värittää kerrontaansa aikaisemmin ilmestyneistä
julkaisuista poimimillaan salakuljetustarinoilla. Lukijat rakastavat juuri
tällaisia tarinoita, joissa sankareita ovat väliin viranomaiset, väliin
salakuljettajat. Niitä olisi löytynyt lisää suoraan arkistoaineistosta,
esim. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kyselyistä Tulliperinteen kilpakeräys
(1973), Kieltolain kumoamisesta vapaaseen keskiolueeseen (1977) ja Alkoholin
käyttö -kysely (1989). Onneksi tekijä on huomannut penkoa Hotelli- ja
ravintolamuseon Ravintolaperinteen keruukilpailun (1981) muistelmia, joihin hän
muutaman kerran viittaakin.

Kieltolain puolesta ja sitä vastaan

Pian kieltolain astuttua voimaan kokosivat sekä lain vastustajat että
kannattajat rivejään perustamalla järjestöjä. Syyskuussa 1919 syntyi
Antiförbudsförening – Täyskiellon vastustamisyhdistys, jonka nimi
muutettiin vuonna 1922 Täyskiellottoman Kansanraittiuden Edistämisliitoksi.
Yhdistys pyrki lain kaatamiseen, ja sen jäsenet olivat etupäässä
ruotsinkielisiä. Kieltolain kannattajat perustivat puolestaan heti lokakuussa
1919 Kieltolakiliiton, joka alkoi julkaista kieltolakia kannattavaa
Kieltolakilehteä ja perusti 1929 tietotoimistonkin, joka laati raittius- ja
kieltolakiaiheisia kirjoituksia. Kun liitto myös vaati, että kieltolain
kannatus otettaisiin puolueohjelmiin, Maalaisliitto ja Suomen
Sosialidemokraattinen Puolue sisällyttivät lain ohjelmaansa. Ruotsalainen
kansanpuolue ei ottanut asiaan virallista kantaa, mutta sen jäsenet vastustivat
lakia. Kolmas kieltolakijärjestö, Naisten Raittiuskeskus, perustettiin vuonna
1922. Sekä porvaris- että työväen naiset olivat kokoontuneet järjestöä
perustamaan jo edellisenä vuonna – vain kolme vuotta sisällissodan jälkeen!
– mutta yhteistyö hyytyi alkuunsa, ja yhdistyksestä tuli porvarillinen
järjestö. Tuntuu hieman yllättävältä, ettei Lotta Svärd -järjestö
liittynyt mukaan toimintaan.

Lehdistön yleinen kanta Suomessa oli lain puolella. Tiedä sitten, millä
kannalla toimittajat itse olivat. Hufvudstadsbladet ja Dagens Press vastustivat
lakia, mutta muu lehdistö kannatti lakia ja julkaisi mm. Kieltolakiliiton
kirjoituksia. Suomenkieliseen lehdistöön oli melkein mahdotonta saada lakia
vastustavia kirjoituksia.

Eduskunnassa tehtiin varsin pian ehdotuksia kieltolain kumoamiseksi. Vuonna 1921
kolme ruotsalaisen kansanpuolueen edustajaa ehdottivat ensimmäisinä uutta
alkoholilakia, mutta sitä ei otettu käsittelyyn. Seuraavana vuonna Georg
Schauman ehdotti kieltolakia koskevaa kansanäänestystä, mutta aloite
hylättiin. Sekä vuonna 1924 ja 1925 ehdotettiin taas uutta juovutusjuomalakia.
Vuonna 1926 tehtiin kieltolain vaikutuksista komiteamietintö, jossa ehdotettiin
lain kumoamista, mutta lakia ei kumottu. Vuonna 1930 jätettiin taas kaksi lakia
lieventävää ehdotusta. Ulkomailtakin alettiin painostaa Suomea kumoamaan
kieltolaki. Valitettavasti Pulkkinen ei selitä ehdotusten ja päätösten
perusteluja eikä sitä, kuka/ketkä onnistuivat niin pitkään estämään lain
kumoamisen.

Vuonna 1931 alkoi kuitenkin tapahtua: keväällä espoolainen rouva Hjördis
Westerlund aloitti nimien keruun naisten adressiin, jossa vaadittiin
alkoholilain muuttamista. 1800-luvun lopulla naiset olivat kannattaneet
viinakieltoa, ja yleisesti oletettiin heidän kannattavan sitä edelleen, mutta
nyt he olivatkin toista mieltä. Useat tunnetut porvarisnaiset liittyivät
kampanjaan. Kahdessa kuukaudessa naiset saivat adressiinsa peräti 118 537
allekirjoitusta ja luovuttivat sen presidentti Svinhufvudille toukokuussa. Hän
totesi, ettei adressia voi sivuuttaa kieltolakikysymyksessä, eikä sitä
sivuutettu. Joulukuun alussa hallitus päätti neuvoa-antavasta
kansanäänestyksestä, ja se järjestettiin tammikuun lopussa 1932.
Äänioikeutetuista 775 000 eli vain 44,4 prosenttia käytti oikeuttaan, mutta
heistä 70,6 prosenttia kannatti lain kumoamista. Ehdotus uudeksi alkoholilaiksi
valmistui ja hyväksyttiin jo ennen kansanäänestystä. Sen mukaisesti  5.4.32
klo 10 kaikkiaan 58 alkoholiliikettä avasi ovensa, ja kansa sai taas laillista
viinaa. Myymälöitä avattiin vain kaupunkeihin ja kauppaloihin; maaseudulle ei
niitä annettu. Salakuljetus jatkui kuitenkin edelleen. Vähitellen se alkoi
kuitenkin laantua, mutta se ei liene kokonaan lakannut vielä tänäkään
päivänä.  

Laillista mutta säännösteltyä

Kieltolain lakkauttaminen ei lopettanut alkoholin myynnin ja ostamisen
säännöstelyä, vaan vuoden 1932 laki kirjasi nimenomaisen myyntikiellon:
asiakkaalle ei saanut myydä, jos oli otaksuttavissa, että hän käyttää
väärin alkoholia. Muista mahdollisista 1930-luvun säädöksistä Pulkkinen ei
mainitse, mutta sodanaikaisia ja -jälkeisiä säädöksiä hän esittelee
useita. Niillä pyrittiin estämään varsinkin salakauppaa, ja tätä varten
asiakkaista kerättiin tietoja kortistoon. Vuonna 1943 otettiin käyttöön
väliaikaiseksi tarkoitettu, kansan viinakorttina tuntema myymälätodistus,
johon merkittiin ostot – näitä sai tehdä vain määrätystä myymälästä.
Tarkoitus oli nytkin löytää trokareita, jotka myivät juomia edelleen, ja
vääränlaisesta alkoholin käytöstä ostaja voitiin ottaa puhutteluun tai
hänelle voitiin antaa varoitus tai peräti myyntikielto. Naapureiltakin voitiin
udella epäilyttävien henkilöiden alkoholinkäyttötapoja. Ilmeisesti
kansalaiset käyttivät alkoholia väärin, sillä myyntikieltoja annettiin
vuosittain kymmeniä tuhansia.

Vuonna 1946 myymälätodistuksista – siis viinakorteista – tuli pysyviä; ne
olivat leipäkorttiin verrattavia asiakirjoja. Jo seuraavan vuonna melkein
puolella täysi-ikäisistä kansalaisista oli kortti, vaikkeivät kaikki liene
ostaneetkaan alkoholia. Sen myymäläsidonnaisuudesta luovuttiin vuonna 1969,
jolloin keskiolut vapautui. Kaikkien asiakkaiden alkoholin kertaostoja
tarkkailtiin ja päivittäisten ostojen määrää rajoitettiin vuosina
1943–1957, vaikkakin päiväleimauksista luovuttiin vuonna 1955. Vuodesta 1957
lähtien vain väärinkäytöksiin syyllistyneiden henkilöiden
myymälätodistuksiin tehtiin ostomerkintöjä. Juopotteleva elämä,
väkijuomien välittäminen tai liian suuret ostot saattoivat johtaa
myyntikieltoon. Vuodesta 1971 lähtien ei viinakorttia enää tarvittu, mutta
väkevien juomien myyntiä rajoitettiin vuoteen 1986 asti.

Sekalaisia huomautuksia

Historioitsijat ovat yleensä tarkkoja lähteittensä merkitsemisessä, mutta
Pulkkinen on suurpiirteinen. Monessa kohdassa hän viittaa omiin kirjoihinsa,
kun viittaus saisi olla pikemminkin johonkin alkuperäislähteeseen. Kieltolakia
lukuun ottamatta hän ei mainitse  yksittäisiä lakeja ja asetuksia
lähdeluettelossa, vaikka ne olisivat ehkä kiinnostaneet lukijoita. Suomen
suuriruhtinaan asetuskokoelman vuodelta 1917 hän sijoittaa luetteloon –
arkistolähteiden joukkoon.

Melkein jokaisessa tietokirjassa on nykyisin ”tietoiskuja” tai
”laatikoita”, joissa esitetään kirjan aihepiiriin liittyviä henkilöitä,
ilmiöitä, käsitteitä tai anekdootteja. Pulkkisen kirjassa on kaikkiaan
yhdeksän harmaata, muutaman rivin kyhäystä, esim. ”Vuoden 1905
suurlakko”, ”Sapelisenaatti oli vallassa toisella sortokaudella”, ”Kilju
laillista vain jos siitä ei päihdy” ja ”Jazz saapuu Suomeen”. Yksikään
erillinen tietoisku ei ole kirjan aiheen kannalta välttämätön, joten
useimpien sisällön olisi voinut upottaa varsinaiseen tekstiin. Muutamasta
aiheesta olisi kyllä voinut kirjoittaa perusteellisemman, puolen tai kokonaisen
sivun mittaisen jutun. Esimerkiksi peltiseppien tekemät taidokkaat
salakuljetusastiat olisivat minua kiinnostaneet ainakin yhden tietoiskun verran.
Onneksi kanistereita, lekkereitä, varpusia ynnä muita mielikuvituksellisia
säiliöitä on sentään kirjan kuvissa, joita on saatu Keskusrikospoliisin
Rikosmuseosta, Lehtikuvalta ja Helsingin kaupunginmuseosta yhteensä 26
kappaletta. Lisäksi muutama postikortti ja piirroskuva on peräisin Hotelli- ja
ravintolamuseosta. Muissa kuvissa on lähdetiedot, mutta sivujen 49 ja 128
kuvista ne puuttuvat. Mustavalkoisten, tasoltaan vaihtelevien kuvien vuoksi
Kieltolaki on ankean oloinen kirja. 

Pulkkisen tarkastelu painottuu hänen käyttämiensä lähteiden vuoksi
Helsinkiin, Ouluun ja Lappiin. Muutama hajamaininta on myös esim. Seiskarin
salakuljetuksesta. Kirjan perusteella muun Itä–Suomen luulisi olleen aivan
kuivaa seutua. Ukkojen värikkäiden juttujen perusteella sain kuitenkin
lapsuudessani aivan toisenlaisen kuvan Saimaan seutujen raittiustilanteesta.

Kieltolaista ja sen aikaisesta salakuljetuksesta on kirjoitettu melko paljon,
eikä Pulkkisen kirja anna olennaista uutta tietoa lukijalle, joka on perehtynyt
esim. Reija Ahtokarin kirjaan Pirtua, pirtua… Kieltolaki Suomessa
1.6.1919–5.4.1932 (1972) tai Raimo Pullatin teoksiin Itämeren rutto: Pirtun
salakuljetusta vuosina 1919–1932 (1993) ja Viinameri: Pirtusotaa Itämerellä
1920- ja 1930-luvulla (2010). Myönteistä on kuitenkin se, että tekijä
yrittää luoda kuvaa Suomen kieltolakikysymyksen kehityksestä taustoineen ja
jälkimaininkeineen.

Jos äitini vielä eläisi ja lukisi Kieltolaki-kirjan, hän antaisi Pulkkiselle
seuraavan kirjan teko-ohjeeksi: ”Minkä tiet, tie tervaten!”

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/