[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomensomalit, pottumuusi ja maahanmuutosta puhumisen piilo-opetussuunnitelmat

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jari Nikkola <jari.nikkola at utu.fi> FM, Kaarina
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Mubarak, Yusuf M.; Nilsson, Eva; Saxén, Niklas: Suomen somalit. Into Kustannus
Oy, 2015. 312 sivua.


Suomensomalit, pottumuusi ja maahanmuutosta puhumisen piilo-opetussuunnitelmat
---------------------------------------------------------

Suomen somalit on mielenkiintoinen teos, joka tutustuttaa lukijan
suomensomalialaisen kulttuurin ja somalialaisen diasporan nykypäivään
Suomessa. Hyvän sisänäkökulman ohella se kuitenkin sortuu aika ajoin
suomalaiselle maahanmuuttokeskustelulle tyypilliseen essentialisointiin ja
keskustelun polarisoitumiseen. 

Suomalaisessa maahanmuuttokeskustelussa ilmenee joskus yllättäviä piirteitä.
Maahanmuutosta puhutaan jyrkän polarisoitunein äänenpainoin ja mikä
yllättävintä, maahanmuuton vastustajat ja voimakkaimmat tukijat (useimmiten
keskusteluissa viitattaneen ns. vapaaseen maahanmuuttoon, uusiin
siirtolaisryhmiin ja asiaan liitettyyn kulttuuriseen muutospaineeseen)
näyttäisivät puhuvan yhteisillä termeillä, joskin päinvastaisista
näkökulmista, omaa argumentaatiotaan vahvistaakseen. Tällöin kyseeseen
tulevat suomalaisuus, suomalaisuuden oletettu sulkeutuneisuus ja nykyisen
globalisaatiovaiheen oletettu historiallinen ainutkertaisuus. Katsantokannasta
riippuen näitä näköaloja joko puolustetaan henkeen ja vereen tai ne halutaan
kumota toisen äärilaidan tavoin yhtälailla ismiytymään pyrkivällä
monikulttuurisuuden agendalla.  

Monikulttuurisuus ei ole Suomessa uusi ilmiö

Äärilaitojen tulkinnat nykytilanteesta ja suomalaisesta kulttuurista ovat
etenkin historiattomuudessaan yllättävän yhteneväisiä. Maahanmuuttoilmiöt
ovat toistuneet Suomen historiassa lukuisia kertoja eikä Suomi varsinaisesti
ole ollut kulttuurisessa tai sosiaalisessa umpiossa missään vaiheessa
historiaansa. Suomalainen teollisuus on rakennettu vierasvoimin. Suomalaiset
kantaväestönä ovat nykyisen dna-tutkimuksen valossa yhdistelmä vähintään
kahta eri itäisen ja keskisen Euroopan väestölinjaa ja kuten esimerkiksi
Antero Leitzinger on tutkimuksissaan osoittanut, monikulttuurisuus on
tosiasiallisesti ollut suomalaisuuden ytimessä jo autonomian ajoilta saakka.
Tätä taustaa vasten kilpalaulanta "impivaaralaisen" Suomen puolesta tai
vastaan näyttää helposti hieman erikoiselta manööveriltä. 

Arkisia esimerkkejä asiantilasta on helppo löytää: Suomi on kaksikielinen
maa, jossa saamen kielellä on hallinnollinen erikoisasema. Virallisten kielten
taustalla nousevina kieliryhminä ovat lähialueet idässä ja etelässä.
Uskonnollisen etnisyyden saralla etenkin muslimit ja juutalainen yhteisö
omaavat pitkän historian maassamme evankelisluterilaisen valtauskonnon
rinnalla. Monen suomalaisen sukutaustoista löytyy pakolaisuutta ja
raja-alueiden hybridikulttuurisuutta vaikkapa siirtokarjalaisuuden ja
ortodoksisuuden muodossa. Sotalapsia tai massamuuttoa Ruotsiin unohtamatta.
Etenkin Turun, Helsingin ja Viipurin historiassa monikulttuurisuus näkyy
selvästi, mutta myös esimerkiksi pohjoisessa Suomessa kulttuurivaihto on ollut
moninaista ja ylirajaista. Se että monikulttuurisuus ei aina ole erityisen
visuaalista Suomessa ei merkitse sitä, etteikö ilmiö olisi ollut jo
pidempään vallitseva olotila maassamme.  



Kuva: Somalian pääkaupunki Mogadishu toukokuussa 2015. (Wikimedia Commons)

Positiivinen, mutta ei täysin onnistunut yritys irtautua polarisoituneesta
keskustelusta

Suomen somalit on positiivinen yritys irtautua polarisoitumaan pyrkivästä
keskustelukulttuurista. Kohteena on akkulturaatioprosessissa oleva
suomensomalialainen kulttuuri, jota pyritään tarkkailemaan sen omista
lähtökohdista käsin. Teokseen on haastateltu seitsemääkymmentäviittä
15–35-vuotiaita suomensomalia, mutta vanhemmilla ikäryhmillä ja alan
tutkijoilla on myös roolinsa kirjan sivuilla. Maantieteellisesti pääpaino on
pääkaupunkiseudussa mikä on hieman yllättävää turkulaisittain, onhan
toinen laajoista suomensomalien asuinalueista nimenomaisesti täällä suunnassa
ja yhteisön edustaja edennyt näkyvästi kunnallisiin valtuustotehtäviin
saakka. Aikaisemmista vastaavista tutkimuksista mainittakoon esimerkiksi Helena
Oikarinen-Jabain toimittama palkittu teos Mun Stadi (Siirtolaisuusinstituutti,
2012). Täysin uusi kirja ei kuitenkaan kulttuurisensitiivisessä
tavoitteessaan onnistu. Tekijöillä on ilmeinen tarve määritellä
suomalaisuutta ja maahanmuuttokeskustelua tutun polarisoituneessa sävyssä.
Teksti vilisee “valtaväestöä”, “perinteistä suomalaista kulttuuria”,
“muutoksen pakollisuutta”, “syrjäytymistä” ja “vallankäyttöä”
siinä määrin, että ismiytyneen maahanmuuttokeskustelun toinen ääripää
näyttäytyy aika-ajoin puuduttavana tekstiä luettaessa. Monikulttuurisuus saa
äänenpainoissa jonkinlaisen hallinnollisen piilo-opetussuunnitelman luonteen
ihmisten välisen neuvottelevan arjen sijaan. Samoin käsitykset esimerkiksi
"suomalaisuudesta" ovat paikka paikoin melko essentialisoivia luonteeltaan.  

Metodologisesti hyvä kysymys onkin, onko näin yksinkertaistava, vain
"valtaväestön'" asenteita ja roolia korostava käsitys kulttuurisista
muutosprosesseista varmasti nykyhetkinen alan kansainvälistä
tutkimustraditiota ajatellen? Toisaalta teos antaa kiinnostavasti äänen myös
vaihtoehtoiselle tulkinnalle suomensomalien olosuhteista Suomessa. Yhteisön
sisältä tuleva käsitys suomalaisen hyvinvointijärjestelmän passivoivasta
roolista suomensomalien keskuudessa on vähintäänkin radikaali näkemys.
Olemmeko luoneet järjestelmän, joka kannustaa passiivisuuteen käytännössä
myös omatoimisuutta edellyttävän kotoutumisen kustannuksella? Ja sama
tietenkin myös koko väestön laajempaa yhteiskunnallista toimintaa koskien.
Liian dysfunktionaalisena tulkintana tätä heittoa ei kuitenkaan tule pitää.
Kirjan annin perusteella suomensomalien tilanne on lopulta melko positiivinen
2010-luvun Suomessa. Akkulturaatioprosessi on selvästi hyvässä vauhdissa.
Etenkin ensimmäinen uudessa maassa syntynyt sukupolvi on jo hyvää vauhtia
kotoutumassa uuteen kotimaahan vaikka identiteettityössä onkin vielä
tekemistä. Tämä ilmenee esimerkiksi vierailuissa Somalian alueelle: se mikä
on vanhemmille kotimaa ja kaipuun kohde, on Suomessa syntyneelle suomensomalille
jopa vieras ympäristö ja epäkiinnostava kuriositeetti. Asetelma luo toisaalta
myös paineita sukupolvien välille.   

Perunamuusia chilillä ja ruisleipää

Joskus lähtöalueen kieli on päässyt unohtumaan tai on hassusti painottunutta
paikallisväestön korvissa. “Suomalaisia” ei ehkä vielä olla mutta
rajoittuneempi paikallinen ja alueellinen identifikaatio näyttäisi jo nostavan
päätään, muiden uusien siirtolaisryhmien ja kenties tosiasiallisesti muunkin
väestön tapaan Suomessa. Ollaan stadilaisia ja turkulaisia siinä missä
suomensomaleja. Suomeen pääosin 1990-luvulta eteenpäin saapuneiden
suomensomalien akkulturaatioprosessi näyttäisi merkittävistä ajallisista ja
kulttuurista eroista huolimatta noudattavan samankaltaista etenemiskaavaa kuin
oman tutkimuskohteeni eli amerikansuomalaisten tilanne Yhdysvalloissa
akkulturaatioprosessin alussa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Lähtömaan
etnisyys säilyy uusissa sukupolvissa ainakin osittain mutta tilalle tulee
kasvavassa määrin myös monikulttuurisia vaikuttimia. Paikallinen ja
alueellinen identifikaatio ovat prosessin alkuvaiheissa näkyviä.   



Kuva: Muslimien paaston päättävä eid-juhla on erityisesti lasten juhla.
Helsinki 2006. (Kari Hakli/Helsingin kaupunginmuseo)

Etenkin ruokakulttuurien muutoksessa yhtäläisyydet ovat jopa hilpeitä. Siinä
missä amerikansuomalainen löysi mojakan ja karjalanpiirakan rinnalle uudet
etniset ruoat ja valmistustavat, ripottelee suomensomali keittiössään
perunamuusin joukkoon chiliä, suolaa ja pippuria. Myös suomalaiset keittoruoat
ja ruisleipä ovat muodostuneet suosituiksi. Arabialaisvaikutteista maustamista
unohtamatta. Nuoriso toisaalta saattaa kirjan tietojen perusteella jo kaivata
“Hesburgeria” enemmän kuin somalialaista hybridikeittiötä omissa
ruokailutottumuksissaan. Mielenkiintoista onkin nähdä, toteutuuko kirjassa
esitetty haave somalialaisesta ravintolasta Suomessa. Ja ennen kaikkea, jos
haave toteutuu, minkälaisella menulla projekti saatetaan käyntiin?
Somalialaisella, suomensomalialaisella vaiko suomalaisella?  

Ei sujunut kuin Strömsössä amerikansuomalaisillakaan

Tietenkään suomensomalienkaan tarina ei aina ole sujunut kuin Strömsössä.
Ryhmän vaikeudet rikostilastoissa ovat fakta, eikä integroituminen
suomalaisiin oloihin ole kaikissa tapauksissa ollut toivottua. Toisinaan taas
on. Molemmista kannoista kirjassa saadaan mielenkiintoisia kommentteja. Vain
yhtä totuutta ei taaskaan ole olemassa. Tässäkin kohdin suomensomalien
akkulturaatiovaihe muistuttaa varhaisista amerikansuomalaisista. Puhuttiin
siitä julkisesti tai ei, tyypillisellä maahanmuuttoalueella pohjoisessa
keskilännessä mielisairaalat olivat täynnä Suomessa syntyneitä
amerikansuomalaisia sata vuotta sitten. Kielivaikeudet ja syrjäytyminen olivat
faktoja. Viktoriaanisiin arvoihin hegemonisesti sitoutunut, jo
“amerikkalaistunut” muu yhteisö katsoi “pohjoisia mongoleja” outoine
saunarituaaleineen hyvinkin karsaasti. Puukkohippaset Pohjanmaan tyyliin tai
kansainväliseksikin yltynyt poliittinen radikalismi (vrt. suomensomalien
toistaiseksi kuitenkin ilmeisen marginaalinen jihadismiliikehdintä) eivät
ainakaan helpottaneet tilannetta uudessa kotimaassa. Omiin etnisiin premisseihin
vetäytyminen oli tosiasia mutta silti paineen alta noustiin hyvinkin nopeasti
oman toiminnan kautta, ei uhriutumaan jääden tai ympäristöstä
kertakaikkisesti eristäytyen.  

Amerikansuomalaisten keskuudessa ulospääsy pattitilanteesta löytyi uuden
kielen oppimisesta ja sitä kautta uuteen yhteiskuntaan täysivaltaisena
jäsenenä mukaan liittymisestä. Unohtaa ei voi myöskään omia etnisiä
tukirakenteita, jotka ylläpitivät perinnettä ja lähtömaan kieltä,
uskontoa ja tapoja. Monoetniset asuinyhteisöt ja organisaatiot eivät siis
välttämättä olekaan pelkästään uhkia historiallisessa valossa. Kehitys
näyttäisi samansuuntaiselta suomensomalien keskuudessa sata vuotta myöhemmin
Suomessa. Paikka uudessa kotimaassa on löytymässä, mutta ei ilman haasteita
ja ongelmia. Näiden haasteiden ratkomisessa suomensomalien mittavalla
yhdistysverkostolla on eittämättä vahva roolinsa. Yksin ei kenenkään
tarvitse jäädä.   

Jos historiasta voidaan jotain oppia, on se selkeä kannustus siirtolaisryhmien
omatoimisuuteen, nykyhetkeen kuuluvan hallinnollisen ja yhteiskunnallisen
kotiuttamistyön ohella. Suomensomalit ja me kaikki näyttäisimme olevan
tässä asiassa pääosin oikealla tiellä. 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/