[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Yritys saada tolkkua elämästä ja kulttuuripolitiikasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Nivalainen <markku.nivalainen at iki.fi> YTM, jatko-opiskelija, Jyväskylä
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa: Rappiollista
kulttuuripolitiikkaa. Into Kustannus Oy, 2015. 305 sivua.


Yritys saada tolkkua elämästä ja kulttuuripolitiikasta
---------------------------------------------------------

Otso Kantokorpi on punavuorelainen “alaston taidekriitikko”, toimittaja,
kuraattori, bloggaaja ja tietokirjailija, jonka Yle Radio1:n
Kultakuume-ohjelmassa vuosina 2006–2014 esitetyistä kolumneista Into
Kustannus on julkaissut jynkän valikoiman. Teoksen tekstejä yhdistäväksi
teemaksi on kirjan kansissa nimetty kulttuuripolitiikka ja kysymys sen
mahdollisesta rappiotilasta, mutta yhteys jää sangen löyhäksi Kantokorven
käsitellessä taiteen ja politiikan lisäksi viihdyttävästi esimerkiksi
ikääntymistä, vesijuoksua, Punavuorta, virolaista progressiivista
rockmusiikkia, olutta, Viron neuvostomenneisyyttä tai vaikkapa vanhemmuutta –
eli toisin sanoen elämää.

Jynkkää menoa Punavuoressa ei sisällä minkäänlaista johdantoa, vaan teos
alkaa kulttuuripolitiikkaan keskittyvillä kolumneilla. Jokaisen osion tekstit
on järjestetty kronologisesti, minkä seurauksena lukija kohtaa ensimmäiseksi
lähes vuosikymmenen takaisten kulttuuripoliittisten päätösten ja
päätöksentekijöiden kritiikin. Vaikka taiteen ja politiikan suhdetta
käsittelevien kolumnien teemat ovat periaatteessa ajattomia, ovat varhaiset
tekstit, joissa keskitytään unohduksiin painuneisiin tapahtumiin ja
henkilöihin, paikoin hieman tikkuista luettavaa. Osio onkin kiinnostavimmillaan
silloin, kun käsittelyn kohteena olevat asiat ovat joko riittävän abstrakteja
tai edelleen ajankohtaisia.

Rahan, vallan ja taiteen kytköksiä

Yksi tällainen ilmiö on pääosin kulissien takana puuhailtu Helsingin
Guggenheim-hanke, jota kansalaisten vastustus on parhaimmillaan onnistunut
hieman hidastamaan. Guggenheim-hankkeen yhteydessä taiteen, politiikan ja
talouden kytkökset ilmenevät harvinaislaatuisen selkeästi. Rikkaat
taiteenkeräilijät, kuten Kantokorven mainitsemat Carl Gustaf Ehrnrooth sekä
Rafaela Seppälä, ostavat kallista nykytaidetta, jota arvostetut taidemuseot
puolestaan mielellään esittelevät. Rikkailla ja vaikutusvaltaisilla on tapana
kannattaa omalaatuisiakin teorioita, jotka tukevat heidän pyrkimystään
säilyttää varallisuutensa. Yksi tällainen on niin kutsuttu tihkumisteoria,
jonka mukaan rikkaiden rikastuminen koituu myös lisää köyhtyvien köyhien
hyväksi. Seppälän vaatimus taidehankintojen verovähennysoikeudesta
edellyttänee samankaltaisia uskomuksia. Kantokorven ilkikurinen analyysi
mahdollisista seurauksista on hymyilyttävää luettavaa:

Tätä tihkumisteoriaa ja ison rahan taidetta yritetään nyt Guggenheimin
myötä tuoda suurelta osin veronmaksajien maksettavaksi. Sitten me joudumme
vielä jonain päivänä maksamaan 12 euroa siitä, että saamme mennä
katsomaan Ehrnroothin ja Seppälän kokoelmista lainattuja verovähennysteoksia
verorahoillamme pystytetyssä rakennuksessa. (53–54)

Myös oikeusasiamiehen sittemmin nuhtelema Guggenheim-hankkeen puuhamies,
Ehrnroothin kumppani ja silloisen Helsingin kaupungin taidemuseon silloinen
johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén esiintyy useammassakin kolumnissa.
Gallen-Kallela-Sirénin näkemyksissä on kaikuja tihkumisteoriasta hänen
esittäessään, että taiteilijoiden "koulutusta pitäisi kohdentaa
yksityisyrittäjyyden suuntaan. Suomi tarvitsee yrittäjiä, jotka puolestaan
voivat toimintansa kauttaa työllistää ihmisiä." (41) Toisaalla hän toteaa,
ettei ymmärrä, miksi “kuvataidekeskusteluissamme kaupallisuutta pidetään
negatiivisena asiana”. (192) Kantokorpi kokee ymmärtävänsä ja esittää,
että uusliberalismiksi kutsutun aatteen nimissä tehdyn julkisen sektorin
alasajon seurauksena taiteen ja kulttuurin varainkeruu yksityiseltä sektorilta
tapahtuu lähinnä lobbaamalla, mikä on huomattavasti helpompaa
pääkaupunkiseudun kabineteissa kuin "pitsakolmion"
(Turku–Tampere–Helsinki) ulkopuolella.



Kuva: Ihmisiä taidenäyttelyssä vuonna 1958. (Helsingin kaupunginmuseo)

Tämänkaltainen Guggenheimin ja vaalirahoituskohun kaltaisten kulttuurimme
ilmiöiden yhteydessä esiintyvien ajattelumallien, joita muinoin olisi kutsuttu
ideologisiksi, osoittaminen ja ironinen perkaaminen on yksi Kantokorven
suosikkiaiheita. Hyväntahtoinen huumori, vallan ja talouden yhteenliittymän
kritiikki sekä usko demokratiaan muodostavat eetoksen, joka toimii
viitekehyksenä koko teokselle, on käsittelyn kohteena sitten
kulttuuripolitiikka, katutaide, kapakassa istuminen, leppoistelu tai uiminen.

Aatteista tekoihin

Kirjan toisessa osiossa aiheena ovat taide ja kulttuuri, mikä käytännössä
tarkoittaa irtautumista ensimmäisen osion päivänpolitiikasta. Tämä ei
kuitenkaan tarkoita politiikan unohtamista, sillä siitähän on lopulta aina
kyse, kun puhutaan teoista laajemmalla kuin yksilötasolla. Ja mikäpä
olisikaan parempi väline tekoja ohjaavien aatteiden kartoitukseen kuin
pyyteetön taide:

Politiikassa aatteet muuttuvat todellisuudeksi tekoina. Taiteessa voimme
keskustella aatteista niiden itsensä vuoksi. Se on taiteen teko. Politiikassa
sellaisella ei ole juurikaan käytännön merkitystä. (92)

Mutta mikä on tämän keskustelun rooli ja merkitys? Taiteen anti on
taloudellisessa ja poliittisessa elämässä hallitsevan lyhyen tähtäyksen
ideologian ohjaamien tekojen näkeminen osana laajempia aatteellisia
kehityssuuntia. Toisin sanoen taidepuheella voidaan nähdä olevan
samankaltainen kulttuurillinen rooli kuin historiatieteillä. Taiteen kohdalla
keskustelu käy sitä ongelmallisemmaksi, mitä lähemmäksi nykyhetkeä
aikajanalla kuljetaan, mitä omalla tavallaan ilmentää kirjan kolmannen
(Politiikasta ja yhteiskunnasta) sekä neljännen (Alastoman kriitikon
mietteitä) osion henkilökohtaisuutta ja kokemuksellisuutta painottava ote.

Erityisen selkeästi henkilökohtaisuuden ja poliittisuuden ongelma nousee
esille Kantokorven pohtiessa taiteilijan, kritiikon ja taiteen kokijan vastuuta
sekä vaikuttamismahdollisuuksia: 

Yksittäisten ihmisten asenteisiin pystyy selvästikin vaikuttamaan taiteen
avulla, jopa samaan aikaan miljoonien ihmisten asenteisiin, mutta miksi tuo
muuttuneiden asenteiden kautta syntynyt joukkovoima pystyy pelastamaan
laulujoutsenen onnistumatta silti estämään siviileitä joutumasta pommitusten
uhreiksi? (274)

Taide siis mahdollistaa kipeidenkin aiheiden käsittelyn ilman poliittista
kannanottoa. Taiteen yhteiskunnallinen vaikutus riippuu siten teosten
mahdollisuuksista muokata katsojien tapaa jäsentää heidän yksilöllisiä
kokemuksiaan. Koska nykyään on tapana ajatella, ettei lopullista totuutta
yhdestäkään taideteoksesta ole olemassa, ovat kaikki yksilölliset kokemukset
yhtä käypiä, kunhan ne pystytään ilmaisemaan ja perustelemaan riittävän
uskottavasti. Tämän seurauksena taiteesta puhumiseen kehittyy kieli, jolla ei
välttämättä ole enää kovin paljoa tekemistä itse taiteen tai sen
tuottaman esteettisen kokemuksen kanssa.

Tämän havaitsi 1800-luvun lopulla myös August Strindberg, jonka satiirisesta
Tunnissa taiteen tuntijaksi -sanakirjasta (1877) Kantokorpi poimii käsitteen
"tietty", joka "kuulostaa varmalta eikä velvoita mihinkään" (139). Kantokorpi
pyrkii useammassakin kolumnissa itseironisesti selvittämään kriitikon aseman
hänelle tuoman auktoriteetin oikeutusta. Ongelmia aiheuttaa sekä oman
tulkinnan tekeminen ymmärrettäväksi muille että itse taiteen ymmärtäminen.
Pisimmän korren vetää se, jolla on retoriikka parhaiten hallussa:

Voi myös ajatella, että on olemassa sekä sellaista taidetta, jota pitää
kyetä ymmärtämään, että sellaista taidetta, jonka vastaanotossa
ymmärryksellä ei ole varsinaisesti mitään roolia. Mutta tämäkin jako
pitää ymmärtää ja kyetä ilmaisemaan verbaalisti – jos siis haluaa antaa
tietyn vaikutelman. (140)

Vaan mitä on tarjolla taiteenystävälle, joka ei halua antaa tiettyä
vaikutelmaa? Ainakin kokemuksia ja elämyksiä sekä arjen estetisoimista.

Demokraattisen estetiikan jäljillä

Vasemmistolaiseksi tunnustautuvan ja vasemmistolaisuutta pohtivan Kantokorven
kulttuurikritiikki on hauskaa, oivaltavaa ja hyväntahtoista. Poliittinen
suuntautuminen näkyy teoksessa etenkin kirjoittajan pyrkimyksissä hahmottaa
jonkinlaista vaihtoehtoa niille perinteisille olemisen ja tekemisen tavoille,
jotka markkinatalous on onnistunut ottamaan haltuunsa ja valjastamaan
voitontavoittelun välineiksi. Tältä osin Kantokorpi on sangen varovainen
muotoiluissaan, mutta selvää on, ettei 70-luvulle ole syytä haikailla
takaisin – taide voi olla kriittistä ilman, että se alistetaan
puoluepoliittisille päämäärille.

Olennaista Kantokorven edustamalle myöhäisjälkimodernille
vasemmistolaisuudelle on demokraattisuus, jota vakiintuneet instituutiot eivät
nykymaailmassa juuri pyri edistämään. Kulttuuripoliittista päätöksentekoa
rasittaa yritysmaailmasta tuttu tulosvastuun vaade, joka johtaa krooniseen
resurssipulaan ja pyrkimykseen soveltaa yritysmaailmasta tuttuja ratkaisuja
myös luovilla aloilla. Seurauksena on museoiden sulkemisia ja teoshankintojen
vähentämistä kansainvälisten menestysnäyttelyiden metsästämisen toivossa.
Myös vientiin hyvin soveltuvaksi miellettyä taidetta tuetaan avokätisesti.
Toisin sanoen kulttuurin kenttä kaupallistetaan, kuten yksityisen sektorin
logiikkaa noudattavaan uusliberalismiin kuuluu.

Demokraattisuutta on siis haettava toisaalta. Kantokorpi löytää sitä etenkin
arjesta, sellaisilta elämän osa-alueilta, joita harvoin tulemme mieltäneeksi
taiteen tai kulttuurin piiriin kuuluviksi. Psykomaantieteilijän tavoin hän
kiertelee katsomassa pääkaupunkiseudun rappeutuneita ostoskeskuksia,
tarkastelee lähiympäristönsä rakennusten arkkitehtonisia yksityiskohtia,
tutustuu graffitialakulttuuriin ja matkustelee Virossa kokemassa neuvostoajan
jäänteitä Tallinnan esikaupunkialueilla. Tietoa kaikista näistä tarjoilee
kenties demokraattisin suomalainen instituutio: kirjasto.



Kuva: Töölön kirjasto vuonna 1971. (Volker von Bonin/Helsingin
kaupunginmuseo)

Toinen merkittävä julkinen instituutio, joka saa kirjassa sangen vähän
huomiota osakseen, on tietenkin Yle, jonka kanavilla Kantokorven kolumnit on
alkujaan esitetty. Kolumnimuoto jakanee lukijoiden mielipiteet. Vaikka lyhyissä
teksteissä on mahdollisuus käsitellä viihdyttävästi lähes mitä tahansa
maan ja taivaan väliltä, on yksittäisen tekstin rajallinen pituus samalla
este käsiteltävän aiheen syvemmälle tarkastelulle. Lisäksi kolumnien
rakenne on suhteellisen kaavamainen, mikä saattaa lisätä toisteisuuden
tuntua, jos tekstejä lukee suuren määrän kerralla. Tämä näennäisongelma
on onneksi helppo ratkaista lukemalla tekstejä pieni määrä kerralla.

Itselleni jäi epäselväksi, kenelle sekä teos että alkuperäiset kolumnit on
oikeastaan tarkoitettu – ja ovatko nämä kaksi erillistä kohderyhmää.
Teosta voisi suositella paitsi paatuneille kulttuurielitisteille, jotka eivät
näe graffiteja Guggenheimilta, myös kaikenlaista elitististä kulttuuria
vierastaville ihmisille, jotka kaipaavat vaihtoehtoa rappiolliselle nykymenolle.
Kantokorven demokraattinen kultaisen keskitien estetiikka tarjoaa molempien
äärilaitojen edustajille yhteisen kohtauspaikan – jossain kapakan ja Kiasman
välimaastossa.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/