[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Jääkiekkotutkimus etsii itseään

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jari Nikkola <jarinik at utu.fi> FM, tohtorikoulutettava, Yleinen historia, Turun
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Heiskanen, Benita; Salmi, Hannu (toim.): Kiekkokansa. Teos, 2015. 283 sivua.


Jääkiekkotutkimus etsii itseään
---------------------------------------------------------

Kiekkokansa on akateeminen esseekokoelma, joka tarkastelee suomalaista
jääkiekkokulttuuria pääosin sen menestysvuosien ajalta vuoden 1995
MM-kultajuhlista eteenpäin. Kooste on epätasainen, mutta tarjoaa lukuisia
maalipaikkoja tulevaisuuden kiekkotutkimukselle Suomessa ja kansainvälisesti. 

Akateeminen jääkiekkotutkimus on elänyt pääosin hiljaiseloa Suomessa.
Isommat ammattimaiset tutkimushankkeet aihepiirin ympärillä ovat olleet
suhteellisen harvinaisia. Tämä on yllättävää sikäli, että lätkäbuumin
voi jälkikatsannossa arvioida olleen yksi suurimmista väestönliikuttajista
kaupungistuvan Suomen lähihistoriassa.

Urbanisoituminen, lähiöityminen, myöhäisen teollistumisvaiheen
maassamuuttoliikkeet ja yleinen elintason nousu ovat mitä suuremmissa määrin
massiiviseksi kasvaneen ilmiön taustaselittäjiä, harrastajamäärien kasvusta
yleisömäärien ja mediahuomion kasvuun. Silti ilmiö on jäänyt vaille
ansaitsemaansa huomiota selvästi enemmän kuin se on tullut tutkijapiireissä
noteeratuksi.

Toisaalta Suomea on turha parjata ilmeisestä tutkimusvajeesta. Sama ilmiö on
toistunut muualla. Anu-Hanna Anttila ja Hannu Ruonanvaara havaitsivat omassa
tutkimuksessaan (Jääkiekkoilta Turussa. Tutkielmia kiekkoyleisöstä, 2001)
tutkimusvajeen koskettavan myös lajin syntysijoja Pohjois-Amerikassa. Jopa
jääkiekon emämaassa Kanadassa oli lajin tutkimustraditio suhteellisen kapea,
ainakin sosiologisilla mittareilla arvioituna.

Informaatioarvoltaan melko vaihteleva kokoelmateos

Kiekkokansa on Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen ja John Morton
-keskuksen hallinnoiman tutkimusprojektin kirjallinen lopputuote. Kirjassa
analysoidaan vajaan kolmensadan sivun voimin viime vuosikymmenten kiekkobuumia
katsojan ja katsomoiden näkökulmasta.

Teoksen kymmenen esseetä ovat hieman ristiriitaisesti nootittamattomia, joten
kyseessä on ilmeisesti enemmän populaarijulkisuuteen kuin akateemisille
piireille suunnattu teos. Teoksen ajallisessa keskiössä on vuosien 1995 ja
2011 MM-kultajuhlien välinen aika ja katsojakulttuurin kehitys Suomessa.
Lisäksi kirjoittajat tekevät teksteissä havaintoja vuonna 2014 pääosin
internetissä toteutetun yleisökyselyn pohjalta. Samana vuonna osa
tutkijaryhmästä myös osallistui havainnoitsijoina lajin MM-turnaukseen
Minskissä.

Artikkeli- ja esseekokoelmateoksille ominaiseen tapaan Kiekkokansan
sisällöllisen annin voi arvioida olevan informaatioarvoltaan melko vaihtelevaa
tekstien välisessä vertailussa. Selkeää punaista lankaa tai punaviivaa ei
aina tahdo löytyä. Osa kirjoittajista nimeää rajatun tutkimuskysymyksen
esseessään, osa maalailee leveämmällä pensselillä käsitellen
tajunnanvirranomaisesti katsomo- ja lajikulttuuriin liittyviä asioita tässä
hetkessä ja historiaa koskien.



Kuva: Juhlintaa Helsingissä Suomen voitettua jääkiekon maailmanmestaruuden
vuonna 2011. (Tuomas Pulkkonen/Flickr)

Toisinaan kirjoittaminen rakentuu empiiristen MM-juhlahavaintojen ja
kyselytutkimusdatan väljään vertailuun ja analysointiin. Periaatteessa
tautologista ja sekavaa, mutta tuloksiakin löytyy. Tutkijaryhmä esimerkiksi
havaitsi suomalaisen “kiekkokansan” olevan sukupuolitasolla enemmän
tasa-arvoista kuin lajiin liitetty stereotypia antaisi kenties olettaa (Benita
Heiskanen). Lisäksi MM-turnauksissa kansainvälinen yhteisöllisyys nousee
positiivisena tekijänä esille. Toisaalta, kuten Johanna Leinonen huomauttaa,
naisjääkiekossa ja sen julkisessa käsittelyssä tavoiteltaviksi arvioidut
liberaalit arvot eivät välttämättä 2010-luvullakaan vielä täysin päde.

Leinosen ja Mari Toivasen teksteistä esille nouseva feministinen tulkinta on
yleisemminkin melkoinen piristysruiske testosteronia ja “hampaattomia
kanukkeja” pursuvassa kiekkokirjoittamisessa. Tätä näkökulmaa voisi
varmasti soveltaa lajikulttuurin analyysissa enemmänkin.

Colored Hockey Leaguen merkitys jää puuttumaan

Kritisoitavaakin toki löytyy. Esimerkiksi Toivasen arvio kanadalaisesta
jääkiekosta “valkoisena, englanninkielisenä, heteroseksuaalisena,
miespuolisena, kaupunkilaisena pelinä” on varmasti etnisellä/rodullisella
tasolla oikeansuuntainen, mutta muistettava toki on, että viime vuosien
tutkimus on valaissut myös lajin kanadalaisafrikkalaista syntyhistoriaa (ks.
esim. Darril Fosty & George Fosty: Black Ice: The Lost History of the Colored
Hockey League of the Maritimes, 1895–1925, 2008). 



Kuva: Coloured Hockey League, Nova Scotia, 1910. (Wikimedia Commons)

Nova Scotiassa toimineen Colored Hockey Leaguen (1895–1930) piirissä
kehitettiin nykytulkinnan mukaan lajille edelleen ominaiset lyöntilaukaus ja
maalivahdin jäässä tapahtuvat torjuntaliikkeet. Samoin “valkoiselle
kanukkikiekolle” tyypillinen fyysinen pelitapa itseasiassa periytyy
tutkijoiden mukaan mustien pelaajien piiristä. Myös kanadanranskalainen
kontribuutio lajin historiassa on merkittävä. Itseasiassa ensimmäinen
Montreal Canadiensin (toinen ammattiliiga NHL:n varsinaisista
perustajaseuroista) ei-ranskankielinen kapteeni oli vasta Kiekkokansan
MM-kultajuhlatarinoistakin tuttu “Tupu-Hupu-Lupu -ketjun” turkulaistähti
Saku Koivu.

Jääkiekkotapahtumien äänianalyysi suorastaan pakollista luettavaa

Hannu Salmen ja Paavo Oinosen tekstit käyvät läpi lajin yleistä historiaa ja
muuttuvaa mediakenttää Suomessa. Aiheenrajauksen ja yleisen fokusoitumisen
suhteen kirjoitukset ovat omassa katsannossani koosteen ehjintä luettavaa
Susanna Välimäen hienon jääkiekkotapahtumien äänianalyysin rinnalla.
Muualla havainnot ja johtopäätökset ovat enemmän sirpaleisia.

Salmi muistuttaa aiheellisesti miten muuttuva suomalainen yhteiskunta
kaupungistumisineen rakentaa sen pohjan, jolla meidän aikamme lätkäbuumikin
kukoistaa. Ilman kasvavaa mediahuomiota, jäähallihankkeita ja yleistä
elintason nousua kehityskaari tuskin olisi ollut mahdollinen. Ilmiö ei ole
syntynyt tyhjästä. Oinonen tarkentaa kuvaa hyvällä katsauksella
urheiluselostajuuden kehittymisestä Martti Jukolan päivistä Antero
Mertarannan valtakauteen. Mielenkiintoinen on eritoten havainto, jossa
huomautetaan radioilmaisua modernisoineen Raimo Häyrisen tehneen suosituimmat
työnsä aikana, jolloin suurimpien selostajatähtien olisi voinut kuvitella jo
työskentelevän tv-ympyröissä.

Jos Salmen ja Oinosen teksteihin haluaisi jotain lisätä, olisi se varmasti
tarkempi paneutuminen 1980-luvun jälkipuoliskon paikallisradioilmiöön, joka
nosti paitsi Suomen maajoukkueen myös SM-liigatason seurajoukkueet uuden
menestyksen aallonharjalle. Suosituimmista selostajista Mertaranta (Rytmiradio,
Lahti) ja Turun alueelle massiivisen TPS-buumin luonut Juha-Pekka Jalo (Auran
Aallot, Turku) ovat juuri näistä piireistä lähtöisin.

Susanna Välimäen musiikkitieteellisesti motivoitunut “Nyt huudetaan!” on
lähinnä tieteellistä artikkelia Kiekkokansan esseistä ja sellaisenaan
toivottavasti antaa aihetta jatkotutkimuksiin julkisten tilojen äänivallasta
ja subjektiivis-kollektiivisesta tapahtumapsykologiasta. Näköala on
huomattavan virkistävä kiekkotutkimusta turhan usein rasittavan
nationalismi/militarismipyörittelyn sijaan. Omana kommenttinani lisäisin
vielä, että julkaiskaa ihmeessä tämä teksti englanniksi alan foorumeilla.
Ainakaan itse en ole vastaavaan aiemmin törmännyt. Sillä aikaa me kaikki muut
olemme velvoitettuja lukemaan tekstin suomeksi mittavan pelikiellon uhalla!

Kiintoisaa luettavaa, lisätutkimusta kaivataan

Koostetusti Kiekkokansan voi sanoa olevan kiintoisaa luettavaa, jonka parhaat
hetket palkitsevat lukijan hyvinkin tyydyttävällä tavalla.
Sirpaleisimmillaankin kirjoitukset generoivat potentiaalisia ideoita
jatkohankkeille. Jääkiekkotutkimus kenties vielä etsii itseään Suomessa,
mutta hyvillä jäljillä ollaan jo nyt. Maalipaikkoja syntyy tasaisen varmasti.
Nyt olisi vain pidettävä huolta korkealuokkaisten suoritusten jatkuvuudesta,
kuten ammattijääkiekossakin.

Pelkästään Rami Mähkän "Urheilua ja kulttuuria” tarjoaa artikkeli-ideoita
5-10 paperille Petteri Sihvosen “bourdieulaisesta sanavaltahankkeesta”
alkaen (tulkitsen pelaajana ja valmentajana massaan hukkuneen mediapersoona
Sihvosen projektin enemmän tarpeeksi luoda sanavaltaa tiedotusvälineissä kuin
lajikentällä). 

Samoin sosiaalisen median tulo jääkiekkomaailmaan suorastaan tyrkyttää
itseään mukaan tutkimushankkeisiin. Nyt Twitterit, Facebookit ja
“Pro-Am”-tyyppiset uusmediahankkeet kuten Jatkoaika-nettilehti pyörivät
teksteissä jo sivurooleissa, mutta otsikkotasollekaan nostamiselle ei pitäisi
olla näkyviä esteitä.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/