[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Biografioista historiantutkimuksessa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sofia Kotilainen <sofia.p.kotilainen at jyu.fi> FT, dosentti, Jyväskylän
yliopiston historian ja etnologian laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hakosalo, Heini; Jalagin, Seija; Junila, Marianne; Kurvinen, Heidi (toim.):
Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura, 2014. 342 sivua.


Biografioista historiantutkimuksessa
---------------------------------------------------------

Artikkelikokoelma tarkastellaan elämäkerrallista historiantutkimusta eri
näkökulmista kirjoittajien omien tutkimusaiheiden kautta. Artikkeleissa
pohditaan yksilön ja hänen elinympäristönsä vuorovaikutusta ja
elämäkertojen kirjoittamisen tapaa. Kirja painottuu yksilöiden biografiseen
tutkimukseen.

 

Elämäkertatutkimus on säilyttänyt pitkään suosionsa historiantutkimuksen
ja historiallisen kirjallisuuden lajina. Historioitsijoiden lisäksi
elämäkertoja kirjoittavat usein myös harrastajakirjoittajat ja esimerkiksi
toimittajat. Historiallinen elämä -teos on mitä ilmeisimmin syntynyt
syksyllä 2011 Oulun yliopistossa järjestetyn Representing Lives -workshopin
myötä, vaikkei tätä teoksessa mainitakaan. Teoksen suomalaiskirjoittajat
ovat pääosin oululaisia ja turkulaisia historioitsijoita. Mukana on myös
muutamia pohjoismaisia historiantutkijoita.

Elämäkerran tehtävä

Teoksen johdannossa toimittajat määrittelevät elämäkerran tehtäväksi
kohteensa elämänkulun seuraamisen ja näiden vaiheiden selittämisen.
Elämäkerran laatijan on tästä syystä tunnettava hyvin myös se konteksti,
jossa kohde elää ja toimii. Elämäkerran tavoitteena on analysoida
tutkimuksen kohteen vaikutusta toisiin ihmisiin tai esimerkiksi siihen alaan,
jolla hän toimii. Elämäkerta pyrkii tuomaan esille tutkimuskohteensa
kokemukset ja käsitykset. Tämän jälkimmäisen tavoitteen ulkopuolelle
tekijät rajaavat sellaiset elämäkerrat, joiden kohteena ovat paitsi eläimet,
myös kirjoitustaidottomat ihmiset, sillä heidän mukaansa näiden kokemuksista
ja käsityksistä ei ole mahdollista päästä selville. Rajaus on ristiriidassa
teoksen joidenkin varsinaisten artikkelien sisällön (kuten Katri Helmisen
erinomaisesti kirjoittaman juoksijaori Lapukan elämäkerran) kanssa ja
mykistävän hämmentävä sulkiessaan ulkopuolelleen kaikki puhutun ja
suullisen kulttuurin tuottamat lähteet. Mihin määritelmässä sijoittuvat
biografiat, joissa on käytetty lähteinä esimerkiksi muistitietoa,
haastatteluja tai tuomiokirjoja?

Jättääkseen jäljen historiantutkijan myöhemmin käyttämiin lähteisiin
henkilön ei ole välttämättä tarvinnut olla kirjoitustaitoinen. Tunnetaan
myös paljon kansanryhmiä, joilla ei ole menneisyyden saatossa ollut
mahdollisuutta laatia tai saada käyttöönsä esimerkiksi virallisia
asiakirjoja omalla äidinkielellään, vaan heitä koskeneet asiapaperit on
laadittu, ja sitä kautta heidän kokemuksensa ja käsityksensä on välitetty
eteenpäin hallinnon ja politiikan valtakielellä, sanokaamme vaikkapa
ruotsiksi. Miten määritellään se ”riittävän” kirjoitus- ja kielitaidon
määrä, joka oikeuttaa kohottamaan elämäkertatutkimuksen kohteen käsitykset
ja kokemukset tutkimuksen arvoisiksi, niiden rinnastumatta pelkästään
eläimellisiin aistimuksiin?



Kuva: Pieter Claesz: Still Life with a Skull and a Writing Quill1628. New York:
The Metropolitan Museum of Art, Heilbrunn Timeline of Art History.

Kokoelma sisältää useita tärkeitä puheenvuoroja biografisesta
historiantutkimuksesta. Biografinen tutkimus on tuottanut merkittäviä tuloksia
etenkin naishistorian ja vähemmistöjen tutkimuksessa. Esimerkiksi Christina
Florin tarkastelee viimeaikaisia ruotsalaistutkimuksia, joissa naisten
äänioikeustaistelua ja akateemista uraa on tutkittu uuden biografian keinoin.
Elämäntarinat rakentuvat sosiaalisissa ja diskursiivisissa yhteyksissä
merkityksien ja niiden tulkinnan kautta. Erla Hulda Halldórsdóttir puolestaan
käyttää tutkimuksensa lähteenä islantilaisen papinrouvan kirjeenvaihtoa.
Sen kautta hän tutkii 1800-luvun naisen elämää ja itseymmärrystä.

Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa jännittävien esimerkkien avulla
biografisesta vuorovaikutuksesta tutkijan ja tämän tutkimuskohteen välillä,
siitä kuinka tekijä reflektoi suhdettaan elämäkerran päähenkilöön.
Tanskalainen Birgitte Possing pohdiskelee hedelmällisellä ja tieteenalaa
rikastuttavalla tavalla elämäkerrallisen historiantutkimuksen kirjoittajan
vastuuta, biografisen genren luonnetta pidemmästä aikaperspektiivistä
tarkasteltuna sekä monitieteisen elämäkertatutkimuksen mahdollisuuksia
kehittyä kriittiseksi tieteelliseksi oppialaksi. Myös muissa teoksen
artikkeleissa elämäkertatutkimukseen liitetään eettisyyden ja tulkintojen
perustelujen läpinäkyvyyden vaatimus.

Prosopografinen lähestymistapa

Paikoin teoksessa noudatettu suomenkielinen käsitteenmäärittely on varsin
mielenkiintoisia kysymyksiä herättävää, esimerkiksi prosopografian ja
kollektiivibiografisen menetelmän välisten merkityserojen osalta.
Määrittelemällä itsensä kovin tiukasti pelkästään teoksen eräässä
artikkelissa lanseeratun prosopografisen lähestymistavan edustajaksi tutkija
tulee helposti rajanneeksi itsensä ulos muun analyyttistä
kollektiivibiografista lähestymistapaa hyödyntävän tutkimuksen piiristä. On
huomattava, että toisaalta osa tämän teoksen tutkijoista käyttää
prosopografiaa ja kollektiivibiografiaa toistensa synonyymeinä, kuten
yleisemmin on tapana.

Joka tapauksessa historiantutkimuksessa analyysin todistusvoiman ja
merkittävien tulosten kannalta tutkimusmenetelmän suomenkielisen nimen
valintaa ratkaisevammaksi voi muodostua alkuperäislähteiden avulla koottujen
joukkoelämäkerrallisten tietokantojen laajuus tai ajallinen kattavuus, sekä
koko tutkittavan ryhmän tarkastelu suppeiden otosten sijasta. Esimerkiksi yhden
ammattiryhmän muutaman kymmenen (tai tapauksesta riippuen sadankin) edustajan
ulkoisten ominaisuuksien tasolle jäävä tarkastelu (teoksessa kuvatun
prosopografian määritelmän mukaisesti) kohdistuu kyllä yksilöihin
ryhmänsä edustajina, muttei vielä kerro riittävästi ja pitkällä
aikavälillä koko paikallisyhteisöstä, jotta se voisi toimia aidosti
yhteisötutkimuksena ja tarjota siten myös todella kollektiivibiografisia
tuloksia.

Pääosa kokoelman artikkeleista tarkastelee elämäkertatutkimusta yhä
yksilöiden ja vain muutamien (kymmenten) esimerkkihenkilöiden näkökulmasta.
Joukkoelämäkerrallinen tutkimus ja sen metodologia jää tässä teoksessa
vähemmälle huomiolle. Siksi teoksen kansien väliin mahtuu vain osa
suomalaisen elämäkertatutkimuksen kirjosta, eikä se sinällään vielä
muodosta kattavaa läpileikkausta viimeaikaisesta tutkimuksesta, mutta on toki
hyvä alku biografisen tutkimuksen teoreettisemmalle tarkastelulle tuoreiden
tutkimusesimerkkien avulla. Muutamista edellä mainitun kaltaisista
käsitteellisistä monitulkintaisuuksista (suomalaisten tulkintojen osalta –
myös näiden suomenkielisten käsitteiden suhde kansainväliseen
tutkimustraditioon määritellään moniselitteisesti) huolimatta teos avaa
kiinnostavia näkökulmia ajankohtaiseen pohjoismaiseen biografiatutkimukseen.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/