[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Omintakeisen kansankynttilän kintereillä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Sofia Kotilainen <sofia.p.kotilainen at jyu.fi> FT, dosentti, Jyväskylän
yliopiston historian ja etnologian laitos
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Suni, Hannu: Röyhkeä opettaja. Esa Paavo-Kallion todellisuuskäsitykset,
nälkävuodet ja maailmojen konflikti 1867–1913.. Suomen Kirkkohistoriallinen
Seura, 2014. 200 sivua.


Omintakeisen kansankynttilän kintereillä
---------------------------------------------------------

Teologi Hannu Suni tarkastelee kirkkohistorian piiriin kuuluvassa
tutkimuksessaan, kuinka erään kansakoulunopettajan toiminta kuvaa samalla
hänen aikansa yhteiskunnallista ja hengellistä murrosta 1800-luvun lopulla.
Tutkimuksen keskiössä oleva Esa Paavo-Kallio kyseenalaisti
maallikkosaarnaajana perinteiset yhteiskuntarakenteet ja joutui sen vuoksi
törmäyskurssille evankelis-luterilaisen kirkon edustajien kanssa. Jyväskylän
kansakoulunopettajaseminaarin käynyt Esa Paavo-Kallio kiinnostui
opiskeluaikoinaan fennomaanisista aatteista. Sittemmin hän irrottautui niistä
huomiota herättäneellä tavalla vaihtoehtoisten todellisuuskäsitysten avulla.

 

Hannu Sunin mielenkiinto kansakoulunopettaja Esa eli Esaias Paavo-Kallion
(1858-1936) tai Paavonkallion elämäntarinaa kohtaan sai alkunsa jo
väitöskirjatyön aikana. Hänen nimensä nousi toistuvasti esille lähteistä,
kun tekijä pyrki kiinnittämään huomionsa kasvatuksen ja sosialisaation
mahdollisiin murtumakohtiin. Paavo-Kallion ristiriitainen persoona johti
kokonaan uusien tutkimuskysymysten äärelle. Suni tarkastelee tutkimuksessaan
varsin kattavasti ja monitahoisesti Paavo-Kallion poikkeuksellisen röyhkeänä
pidettyä käytöstä ja maailmankatsomusta, joka kertoo yleisemminkin
aikalaisten mentaliteeteista ja yhteiskunnan rakenteista. Tavoitteena on
tekijän mukaan ollut etsiä Paavo-Kallion tapaa olla olemassa oman aikansa
maailmassa.

Esa Paavo-Kallio oli torpparin poika Isostakyröstä. Hän eli nuoruuttaan
1860-luvun vakavina nälkävuosina. Syntyperästään huolimatta Paavo-Kalliota
ei voi lukea pelkästään kansanihmisten joukkoon, sillä 1878 hän pääsi
opiskelemaan Jyväskylän seminaariin. Vaikka häntä kutsutaan toisaalla
teoksessa hieman harhaanjohtavasti kouluja käymättömäksi, niin toisaalla
mainitaan, että ennen seminaariopintoja hän oli itseopiskelun lisäksi käynyt
kotipitäjässään kyläkoulua (seurakunnallinen alkuopetus oli samaan aikaan
maakunnan kattavinta juuri Isossakyrössä ja sen kappeliseurakunnassa
Ylistarossa kiinteiden kyläkoulujen ansiosta). Alue oli muutenkin
kansanopetuksen suhteen Etelä-Pohjanmaan edistyksellisintä. Lisäksi
kansakoulunopettajat valmensivat seminaariin pyrkijöitä, ja myös Esa
Paavo-Kallio tarvitsi tällaista ohjausta voidakseen osallistua seminaarin
pääsytutkintoon.



Kuva: Jyväskylän seminaarin miesosaston oppilaita 1900-luvun alussa.
(Wikipedia)

Seminaarissa opetus rakentui fennomaanien ajattelun ja kansallisten ihanteiden
varaan, ja tässä kaikessa evankelisluterilaisen kirkon edustamalla
uskonkäsityksellä oli perustava asema. Paavo-Kallio oli kirjoittajan mukaan
hyvin ristiriitainen persoona. Hän toimi kansakoulunopettajan työn lisäksi
myös kansankirjailijana, runoilijana, laulujen kirjoittajana, kansanperinteen
kerääjänä, puhujana ja vapaana maallikkosaarnaajana, nuorisoseura- ja
raittiusaatteen puolesta sekä työväenliikkeen agitaattorina. Hän oli
kiinnostunut monista aikansa aatteista, mutta joutui lopulta yhteiskunnalliseen
marginaaliin. Tämä voimisti hänen kirjoitustensa satiirista ja itseironista
sävyä. Paavo-Kallion kirjallisen tuotannon tasoa Suni luonnehtii
epätasaiseksi ja tasoltaan vaatimattomaksi, mutta puhujana tämä oli ilmeisen
taitava.

Osittain Paavo-Kallion toimien moninaisuus johtui siitä, että hänen
työskentelynsä varsinaisissa kansakoulunopettajan tehtävissä ei ollut
menestyksekästä. Lisäksi hän innostui aikalaiskuvausten mukaan helposti
erilaisista tehtävistä ja hankkeista, muttei välttämättä vienyt niitä
loppuun saakka, ennen kuin siirtyi seuraavien pariin. Mielipiteidensä vuoksi
hän joutui toistuvasti konflikteihin paikallisyhteisössään. Vuonna 1896
Tammelan luterilaisen seurakunnan kirkkoneuvosto antoi Paavo-Kalliolle
saarnakiellon. Sitä hän ei noudattanut, vaan esiintyi edelleen uhmakkaana
omissa käsityskannoissaan pysytellen. Niinpä asia siirtyi Turun
tuomiokapitulin sekä myös oikeuden tutkittavaksi.

On huomattava, ettei – toisin kuin tekijä toisessa pääluvussa mainitsee –
identiteetin hapuilevuuden todentamisen perusteeksi riitä pelkkä vaihtelu
tutkimuksen päähenkilön eli Esa Paavo-Kallion sukunimen kirjoitustavoissa,
kun on kyse saman nimen vain hieman toisistaan eroavista kirjoitusasuista (olisi
aivan eri asia, jos nimi vaikkapa vaihtuisi kokonaan toiseen). 1800- ja
1900-luvun vaihteen molemmin puolin oli vielä tavallista, että niin etu- kuin
sukunimien kirjoitusasut vaihtelivat sen mukaan, kuka nimen kirjoitti ja missä
yhteydessä. Yhdysviivan käyttö yhdysnimien osia erottamassa ei ollut yleistä
kirkonkirjoissa vielä 1800-luvulla eikä aina 1900-luvun
alkuvuosikymmeninäkään, myöskään etunimien osalta. (Olen tässä
tekstissä käyttänyt tutkimuksen kohteena olevasta henkilöstä Sunin teokseen
yhdenmukaisuuden vuoksi valitsemaa kirjoitusasua Esa Paavo-Kallio, joka
vakiintui myös tämän itsensä käyttöön myöhempinä elinvuosina.)

Lähteistä

Tekijä on käyttänyt lähteenään useisiin eri arkistoihin sisältyviä
asiakirjoja sekä Paavo-Kallion omia tekstejä. Tämä kirjoitti ja julkaisi
itse runsaasti omaelämäkerrallista tekstiä. Päälähteenä ovat olleet
ainakin Paavo-Kallion melko laaja omaelämäkerta sekä joukko muita
käsikirjoituksia. Päiväämättömien kirjoitusten ajoittaminen on tekijän
mukaan ollut hankalaa, ja ne muodostavat lähdekriittisen ongelman. Muina
lähteinä ovat olleet Paavo-Kallion omakustanteet, lehtikirjoitukset sekä
hänestä kirjoitetut lehtiartikkelit. Tutkimuksen liitteenä on julkaistu
muutamia valokuvia, joista kaksi esittää tutkimuksen kohteena olevaa
Paavo-Kalliota sekä nuorena että korkeammassa iässä.

Suni tarkastelee valtakulttuuria poikkeuksellisen ja marginaalin kautta, kuten
mikro- ja mentaliteettihistoriallisessa elämänkertatutkimuksessa on ollut
tapana muutamien viime vuosikymmenten aikana. Erityislaatuisten persoonien ja
poikkeusyksilöiden elämäntarinan avulla on voitu tarkastella myös normien
mukaista elämää, koska poikkeamat tuovat esille sellaisia ristiriitaisuuksia
ja mentaliteettien murtumia, joita ei muuten olisi mahdollista havaita.

Myöhästynyt sukupolvikokemus

Teoksen lähtökohta eli poikkeuksellisen persoonan elämänvaiheiden tarkastelu
murrosaikojen Suomessa on varsin kiinnostava. Samoin tutkimusasetelman taustalla
vaikuttavat pohdinnat ja historialliset tapahtumakulut ovat niin
merkityksellisiä, että tutkimuksen tulosten ja siinä käytettyjen
käsitteiden kriittinen pohdinta on tarpeen. Sunin käyttämät tutkimusmetodit
ovat varsin tavanomaisia vastaavalle biografiatutkimukselle ja tuttuja
kansainväliset klassikot (joihin Suni itsekin viittaa) tuntevalle. Suni
käyttää tutkimuksensa tukena myös usein hyödynnettyä Mannheimin
sukupolviteoriaa, jonka ydinajatus on, että sukupolvikokemus syntyy samaa
ikäryhmää edustaville (tai muuten samanaikaisesti eläneille) ihmisille
yhteisistä avainkokemuksista. Tässä mielessä Sunin käyttämä käsite
myöhästynyt (sekä jälkijättöinen tai tarkoitushakuinen) sukupolvikokemus
muodostuu hieman ongelmalliseksi.

Voiko sukupolvikokemus olla myöhästynyt? Onko se enää siinä tapauksessa
sukupolvikokemus, varsinkin ollessaan Sunin määritelmän mukaisesti
”tarkoitushakuinen”? Koetaanko myöhästynyt sukupolvikokemus vasta
varttuneella iällä, kun merkittävä osa sukupolvesta on jo ikäihmisiä tai
edesmennyt? Eikö sukupolvikokemus pitäisi pikemminkin kokea ja tiedostaa
nuorella iällä, jolloin se vaikuttaisi koko (sukupolven) myöhempään
elämänkulkuun ratkaisevasti? Päälähteenä käytetyn tekstin Paavo-Kallio
kirjoitti ollessaan yli viisikymmenvuotias. Suni kertoo kuitenkin kirjansa
johdannossa Paavo-Kallion luoneen tietoisesti menneisyyspuhetta tämän
muistellessa nuoruuttaan. Kyseisen Paavo-Kallion kirjoituksen sisältöön
vaikuttivat 1880- ja 1890-luvun realistisen kirjallisuuden tavat tulkita
nälkävuosien tapahtumia, samoin kuin työväenliikkeen 1900-luvun alun
selitysmallit.

Ei tietenkään voi kiistää, etteivätkö myös Sunin teoksen alaotsikkoon
nostetut nälkävuodet olisi olleet maailmankuvaa muokkaava elämänvaihe
kaikille niiden aikana eläneille suomalaisille, mutta analyysin keskiössä
oleva Paavo-Kallion teksti syntyi vasta 1910-luvulla. Olisiko silti kyseessä
pikemminkin sukupolvikokemus, jota päähenkilö muisteli vuosikymmeniä
myöhemmin? Se, että kokemus olisi muodostunut vasta tuolloin leimallisen
vaikuttavaksi hänen mielessään, ei poista tai myöhäistä nuoruuden
kokemuksia. Varmasti kokemus oli ollut olemassa nuoruudesta saakka, mutta
hänelle tarjoutui vasta myöhemmin mahdollisuus käsitellä sitä kirjallisessa
muodossa, vaikka sitten tarkoitushakuisestikin.

Sosiaalinen nousu

Sunin teoksen lähtökohtana on, että nimenomaan nälkävuodet laukaisivat
Paavo-Kalliossa pyrkimyksen sosiaaliseen nousuun, mutta ainakaan niiden
autobiografisten kirjoitusten valossa, joita teoksessa on siteerattu sanasta
sanaan, nälkävuodet eivät nouse yksiselitteiseksi tai ensisijaiseksi syyksi,
vaan mahdollisuus sosiaaliseen nousuun ja sen tavoittelu saattoivat johtua myös
monista muista 1800-luvun loppupuolen yhteiskunnallisen murroksen
osatekijöistä. Esimerkiksi Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaarin
perustaminen ja kansakouluasetus ajoittuivat 1860-luvulle, ja olivat seurausta
Aleksanteri II:n uudenlaisesta politiikasta ja vuoden 1856 uudistusohjelmasta.
Myös se sysäsi liikkeelle monia taloudellisia, hallinnollisia ja
yhteiskunnallisia muutoksia Krimin sodan jälkimainingeissa. Ilman
kansanopetuksen uudistustyötä ja päätöstä kouluttaa kansakoulunopettajia
heitä valmistavassa seminaarissa torpparin poikana syntynyt Paavo-Kallio olisi
saanut vain haaveilla kansakoulunopettajan ammatin tuomista uusista
näköaloista elämänsä suunnalle.

Kirjan jäsennys on kronologinen. Teoksen alku sisältää varsin pitkän
taustoituksen aikakaudesta ja sen aatteista, ennen kuin Paavo-Kallion omia
ajatuksia päästään tarkastelemaan ja tulkitsemaan viidennenkymmenennen sivun
jälkeen hänen kirjoittamiensa tekstien kautta. Tästä ja muutamista
oikeinkirjoituksen epätarkkuuksista huolimatta teos tuottaa kuitenkin lopulta
myös Paavo-Kallion kirjoitusten valossa jännittävän näkymän 1800-luvun
loppupuolen murrosvuosiin, sääty-yhteiskunnan murtumiseen, koulutukseen ja
tilattoman väestön sosiaaliseen nousuun, ajan uskonnolliseen murrokseen ja
muihin yhteiskunnallisia rakenteita horjuttaneisiin voimiin. Se on merkittävä
kohottaessaan Paavo-Kallion aiemmin vaietusta tai vähäisemmälle huomiolle
jääneestä persoonasta kirjan päähenkilöksi ja hänen erikoislaatuisen
elämänsä tarkemman tutkimuksen kohteeksi. Ansiokasta on myös se tekijän
huolellinen perehtyneisyys Paavo-Kallion kirjalliseen tuotantoon, joka teoksen
lehdiltä lukijalle välittyy.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/