[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suojeluskuntien omaisuuden jakamisen hallintohistoriaa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Tommi Kotonen <tommi.kotonen at jyu.fi> tutkijatohtori, Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Selén, Kari: Suojeluskuntien rahat - Suojeluskuntaomaisuuden mutkikkaat
järjestelyt 1944-1958. Docendo, 2014. 220 sivua.


Suojeluskuntien omaisuuden jakamisen hallintohistoriaa
---------------------------------------------------------

Suojeluskuntaomaisuuden jakoa Suojeluskuntien lakkauttamisen jälkeen
tarkastelevassa teoksessaan Kari Selén käy yksityiskohtaisesti läpi aiheeseen
liittyviä hallinnollisia kiemuroita. Asian poliittiset aspektit jäävät
kirjassa sitä vastoin vähäiselle huomiolle. 

Suojeluskuntaomaisuuden jakoa Suojeluskuntien lakkauttamisen jälkeen
tarkastelevassa teoksessaan Kari Selén käy yksityiskohtaisesti läpi aiheeseen
liittyviä hallinnollisia kiemuroita. Asian poliittiset aspektit jäävät
kirjassa sitä vastoin vähäiselle huomiolle. 

 

Kuva: Hakkapeliitta 6.11.1944

Suojeluskuntien omaisuuden luovutukset alkoivat syksyllä 1944 kun alettiin olla
vakuuttuneita siitä, että Suojeluskunnat tultaisiin lakkauttamaan. Omaisuutta
luovutettiin syksyn mittaan, sekä erityisesti kiihtyvään tahtiin lokakuun
lopulla liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksen järjestöjen
lakkauttamisesta tultua tietoon.

Juridiselta kannalta katsottuna ei nähty suurempaa ongelmaa luovutuksissa,
jotka olivat tapahtuneet ennen puolustusministeriön antamaa
lakkauttamispäätöstä. Sitä vastoin kyseenalaisia olivat tapaukset, joissa
luovutus oli tapahtunut joko 7.11. tapahtuneen lakkauttamisen jälkeen tai
sellaiseen tarkoitukseen minkä voitiin katsoa olevan välirauhansopimuksen
ehtojen vastaista. Näitä kyseenalaisia luovutuksia selvittämään
perustettiin ensin keväällä 1945 Esko Katajarinteen vetämä selvittelyelin,
ja 1948 Oiva Oleniuksen johtama komitea. Selvittely jatkui aina vuoteen 1958
asti. 

Virheellisesti luovutetun omaisuuden takaisinperinnän ohella seurattiin
lahjoituksia saaneita yhdistyksiä ja säätiöitä suojeluskuntien omaisuuden
jakoa tutkineen selvittelyelimen toimesta sen todentamiseksi, että rahat
menivät hyväksyttävään tarkoitukseen.  Alussa selvitettävää oli paljon,
mutta alkuvuosien jälkeen työn loppuunsaattamisen venyminen johtui pikemmin
hallinnollisista ja poliittisista kiistoista: erityisesti ei kyetty
päättämään siitä, mihin asetetaan takaraja hyväksyttäville omaisuuden
luovutuksille. Tästä ei ollut täyttä yksimielisyyttä edes porvarillisissa
piireissä. Jo lahjoitetun omaisuuden takaisinperintää jarrutti myös
omaisuuden selvittelykomitean suojeluskuntamielinen koostumus.

Selvityspesään jääneen omaisuuden vastaisesta käytöstä asiaa selvittänyt
komitea päätyi ehdottamaan varojen säätiöimistä. Säätiön nimeksi
kaavailtiin Suomen Itsenäisyyden Säätiötä, ja tarkoitukseksi
maanpuolustuksen edistäminen muun muassa liikuntakasvatuksen ja valistustyön
kautta. Ulkopoliittisesti sekä nimi että tarkoitus osoittautuivat kuitenkin
arveluttaviksi, ja hallituksen palautettua asian komitealle päädyttiin
karsimaan liialliseksi koettua isänmaallista paatoksellisuutta. Suojeluskuntien
jäljelle jääneillä varoilla perustettu Maanpuolustuksen kannatussäätiö
rekisteröitiin vuonna 1954.

Poliittisia ristiriitoja

Ei liene järin yllättävää, että suuren omaisuusmassan siirto uusiin
käsiin herätti myös ristiriitoja, eritoten kun kysymyksessä oli monin osin
myös poliittinen kysymys. Taloudellista keinotteluakin tietysti harjoitettiin:
joissain tapauksissa suojeluskunnan varat siirrettiin nopeasti muuanne, ja velat
jätettiin valtion hoidettavaksi.

Suojeluskuntien talot tulivat politiikan välineeksi äärivasemmiston vaatiessa
niitä käyttöönsä. Selénin mukaan kyseessä oli Helsingistä käsin
masinoitu kampanja, jonka suoranainen tarkoitus lienee ollut muu kuin pelkkä
tilantarve. Talojen hitaasta luovuttamisesta valitettiin pääministeri
Paasikivellekin, samalla korostaen talojen nykyisissä käsissä olleessaan
aiheuttamaa jatkuvaa uhkaa. Väitettiin Pohjanmaalla taloissa edelleen
säilytettävän kivääreitä piakkoin tulevia tarpeita varten.  Luovutuksiin
ei kuitenkaan ryhdytty muiden kuin suojeluskuntien käytössä olleiden entisten
työväentalojen osalta. Selénin mukaan taloja yritettiin SKDL:n toimesta omia
myös laittomasti taloja valtaamalla.

Tämän kirjan alun perusteella näyttäisi olevan paljolti salaliittoteorioita,
esimerkiksi ne Tiedonantajassa vielä 1970-luvullakin esitetyt ajatukset siitä,
että suojeluskuntien rahoilla olisi pyöritetty äärioikeistoa, ja rahoitettu
sen uutta nousua sotien jälkeen. Monien epäilyjen kohteena olleet säätiöt,
joita perustettiin suojeluskuntien rahoilla, ilmaisivat yleensä pyrkivänsä
lievittämään sodasta aiheutuneita kärsimyksiä, kohentamaan
kansanterveyttä, edistämään liikuntaa tai parantamaan nuorison
opiskelumahdollisuuksia. Muunkinlaisia ilmaisuja toki löytyi: yksi säätiö
pyrki esimerkiksi edistämään ”isänmaallista mielenlaatua ja
kansalaishyveitä” Kulosaaressa. Mistään suoranaisesti
äärioikeistolaisesta toiminnasta lahjoitusten kohteena ei sitä vastoin
Selénin teoksen perusteella ole ollut kyse.

1944–1946 perustettiin lähes 30 uuttaa säätiötä suojeluskuntien varoilla.
Muut suurimmat lahjoitusten saajakohteet olivat Punaisen Ristin ohella kunnat ja
erilaiset manttaalikunnat ja maatalouden seurat. Suojeluskuntien
kannatusyhdistyksienkin omaisuutta jaettiin myös eteenpäin, esimerkiksi
Lahdessa väestönsuojeluyhdistykselle. Kannatusyhdistysten lahjoitusten
profiili oli samansuuntainen suojeluskuntien kanssa.

Tämän ohella rahaa saivat myös yksityishenkilöt. Kun Suojeluskuntien
johtajat jakoivat usein rahoja erilaisina palkkioina myös keskenään, olisi
kiinnostavaa tietää herättikö tämä vastalauseita, tai oliko skismaa
esimerkiksi sosiaalisten avustusten tai kunnianosoituksena annettujen avustusten
jaossa. Tästä teos ei kuitenkaan tarkemmin kerro.

Suojeluskuntien omaisuutta selvittäneiden viranomaistoimijoiden kokoonpanoa
Selén arvioi paikoin kriittisestikin. Esimerkiksi Katajarinteen selvityselin
koostui reserviupseeritoiminnassa ja suojeluskunnissa toimineista, mikä saattoi
asettaa heidät jääviysongelmien eteen. Toisaalta myötämielisyys
suojeluskuntia kohtaan helpotti selvittelytyötä, toisaalta mahdollisti
turhankin lepsun asenteen. Vaikka ilmeisesti tavoitteena oli epäpoliittinen ja
vain hallinnolliseen ja juridiseen puoleen keskittynyt elin, voinee tätä
tavoitetta vuoden 1945 oloissa pitää vähintäänkin haasteellisena.

Puuttuvat tarinat

Teoksia ei tietysti pitäisi arvioida sen perusteella mitä ne eivät käsittele
vaan sen perusteella mitä ne käsittelevät, mutta niin paljon kiinnostavia
käänteitä ja huhuja jää selvittämättä, että laajempi selvitys olisi
perusteltua. Kirja on kirjoitettu täydennykseksi Selénin aiempiin
Suojeluskunta-tutkimuksiin, mutta mitään kovin olennaista muutosta teos ei
kuvaan tuo.  

Jo Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944
-teoksessaan (2001) Kari Selén on suppeammin käynyt läpi omaisuuden
luovuttamis- ja piilottamiskuvioita, nyt asiaa kuitenkin selvitetään hyvinkin
yksityiskohtaisesti.  Kokonaisuutena lopputuloksena on paikoin kuivakkaakin
hallinto- ja byrokratiahistoriaa, ja tarinoita lukujen ja omaisuuserien
taustalla ei juuri kerrota. Tämä saattaa tietysti johtua lähdeaineiston
niukkuudesta ja byrokraattisesta luonteesta.

Teoksessa liikutaan hallintodetaljien parissa ja kuvattujen tapahtumien
yleisempi ja laajempi merkitys jää hahmottumatta. Kiintoisaa olisi tietää
pystyivätkö Suojeluskuntien omaisuuden avulla perustetut säätiöt jollain
tapaa tukemaan järjestöjen aloittamaa toimintaa niiden kieltämisen
jälkeenkin, ja mikä poliittinen merkitys oli vaikkapa maanpuolustuksen tueksi
säätiöidyllä rahalla. Esimerkiksi Maanpuolustuksen kannatussäätiö ja
Urlus-säätiö  toimivat jo 1950-luvun puolivälissä yhteistyössä
Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:n kanssa maanpuolustuksen ja isänmaallisuuden
sekä antikommunismin merkeissä, joutuen siten erityisesti äärivasemmiston
kritiikin kohteeksi.  

Sodan seurauksia, jälkiselvittelyä sekä poliittisia muutoksia käsittelevä
laajempi konteksti ei nouse Selénin teoksessa juuri esille. Kommunistien
vaatimuksetkin esitetään vailla yleisempää taustoitusta, ja jossain määrin
oikeuttamattomina, vaikka ajoittain viitataan myös vaatimusten taktiseen
merkitykseen.

Kerronnan seuraamista ja asioiden mittasuhteisiin asettamista hankaloittaa
hieman sekin, ettei teoksessa kerrota siinä esitettyjen rahasummien suuruutta
nykyrahassa tai suhteuteta niitä muulla tavoin johonkin aikansa kuluerään.
Kokonaisuutena teos on huolellisesti laadittu, mutta kärsii aiheen liian
tiukasta rajauksesta.



Kuva: Ylipäällikön päiväkäsky No. 136, 16.11.1944

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/