[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Metodologista muuria murtamassa

Pe Helmi 27 11:53:35 EET 2015

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Silja Pitkänen <silja.k.pitkanen at student.jyu.fi> FM, jatko-opiskelija,
Jyväskylän yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hongisto, Ilona; Kurikka, Kaisa (toim.): Toisin sanoin. Taiteentutkimusta
representaation jälkeen.. Eetos, 2014. 268 sivua.

Metodologista muuria murtamassa
---------------------------------------------------------

Tutkijoiden Ilona Hongiston ja Kaisa Kurikan toimittama teos Toisin sanoin
pohjautuu Turun yliopiston taiteentutkimuksen oppiaineen parissa järjestettyyn
Representaatio?-luentosarjaan. Kenties juuri tästä syystä teoksessa on
ilahduttavan monipuolisia ja vaihtelevia näkökulmia niin
representaatioajatteluun kuin myös taiteentutkimukseen representaation jälkeen
tai ulkopuolella. Riskinä on hajanaisuus, mutta ainakin monet uudenlaisesta
taiteentutkimuksesta kiinnostuneet lukijat voivat nyt löytää teoksesta
itselleen sopivia aineksia.

Toimittajat kirjoittavat esipuheessa, että teos ei käsittele varsinaisesti
representaatioita, vaan representaatiokritiikkiä, ja pyrkii haastamaan
representaatioajattelun olettamuksia sekä etsimään uusia sanoja, joilla
jäsentää taiteen todellisuussuhdetta. (7) Toisin sanoin on siis metodologinen
avaus, tai pikemminkin laajennus – siinä tarkastellaan, kuinka taidetta
voidaan tutkia ilman representaatioapparaattia.

Representaatioiden tutkimus on saavuttanut vakiintuneen aseman muun muassa
uusien historioiden parissa – vaikkapa kulttuurihistoriantutkija Marjo
Kaartisen mustien representaatioita suomalaisessa kulttuurissa tarkastelevan
teoksen Neekerikammo (2004) voi jo katsoa saavuttaneen klassikkoaseman.
Tähyillessään yli representaation tutun horisontin Toisin sanoin on siis
kiinnostava metodologinen katsaus laajalle yleisölle. Teoksen artikkeleissa
käsitellään niin kuvataidetta, kirjallisuutta kuin elokuvaakin, joten myös
tarkasteltavien taiteenlajien skaala on varsin kattava.

Arkkitehtuurista tanssiminen

Hongisto ja Kurikka toteavat, että representaatio on niin vakiintunut työkalu,
että on tarpeen tarkastella myös niitä alueita, joita representaatioajattelu
ei kata, ja murtautua representaation muurin läpi. Tehtävän tekee helpommaksi
se, että muuri on ”irtokivistä kasattu”. (7–8) Teoksen artikkelit
edustavat siis ajantasaista taiteentutkimusta; niissä tarkastellaan alueita,
joiden käsittelyyn representaation työkalu ei ole yltänyt, ja pyritään
työstämään niitä muilla välineillä.

Eräs tunnettu muurin murtaja – tai jopa koko muurin tarpeen kyseenalaistaja
– on Gilles Deleuze. Hongisto ja Kurikka kertovat monen kokoelman artikkelin
rakentuvan Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajattelulle ja käsitteistölle
(9–10). Kulttuurintutkimuksessa representaatioteoria näyttää siis olevan
luovuttamassa paikkaansa Deleuzen ja Guattarin näkemyksille – kun jotakin
puretaan, sen tilalle rakennettaan usein muuta.

Hyvä esimerkki tästä on taidehistorioitsija Katve-Kaisa Kontturin kokoelman
viimeiseksi asetettu artikkeli Molekulaarinen taidehistoria, jossa hän
lähestyy uudella tavalla prosessuaalisen käsitettä. Hän tarkastelee taidetta
liikkuvan materiaalisuuden näkökulmasta, ja analysoi Helena Hietasen ja Jaakko
Niemelän valo–tila-teosta Taivaskone. (235, 240) Viimeistään Kontturin
artikkeli avasi minulle lukijana, jonka tausta on ensisijaisesti
kulttuurihistoriassa, ja jolle representaatioajattelu tai
post-representaatioajattelu eivät ole syvällisesti tuttuja, artikkelikokoelman
tarkoituksen: siinä pyritään etsimään keinoja tutkia taideteoksia, jotka
eivät aina välttämättä ole koettavissa totutuin tavoin, vaan esimerkiksi
fyysisesti. Teoksen punainen lanka on kuvata poikkeuksellisia kokemisen ja
ymmärtämisen tapoja sanallisesti – ja tähän tarvitaan tosia sanoja.

Tulin ajatelleeksi koomikko Steve Martinin taidepuheen analysoimisen yhteydessä
usein mainittua toteamusta: ”Musiikista puhuminen on kuin arkkitehtuurista
tanssimista.” (ks. esim. Sederholm 2000, 86). Hongisto ja Kurikka kertovat
esipuheessa, että Kontturin tutkimusprosessista hahmottuu ikään kuin tanssi
(16). Tähän viitannee myös Kontturin artikkelin nimi; taiteen kokemisessa
osaset ovat alati liikkeessä, liittyvät yhteen yhä uudenlaisiksi
kokonaisuuksiksi, kunnes taas erkanevat, mutta vain muodostaakseen uusia
yhdistelmiä. Kontturi toteaa, että kykymme kokea taideteokset liikkeenä on
rajoittunut, ja tanssiminen ja hengittäminen voisivat olla suunnannäyttäjiä
kehitykselle. (245) Steve Martin oli siis humoristiseksi tarkoitetulla
kommentillaan representaatioteorian ulkopuolisen taiteen kokemisen ja tutkimisen
ytimessä.

Tanssi yli hautojen?

Taidehistorioitsija Altti Kuusamon artikkeli Läsnäolon ongelma
representaatiossa aloittaa teoksen. Kuusamo analysoi representaatioajattelun
taustoja ja kritisoi representaatioteorian itsestään selviksi muotoutuneita
olettamuksia. Uutta linjaa hakevassa luotauksessa mikään ei lopulta ole
pyhää – eivät edes ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n ajatukset.

Kuusamo pohtii myös representaation ja myytin suhdetta. Tilanne on
paradoksaalinen: eräs representaatiotutkimuksen keskeisistä tehtävistä on
myyttien purkaminen ja analysoiminen, mutta Kuusamon sanoin
representaatiotutkimuksesta on vähitellen kehkeytynyt konstruktioiden
myyttistä seuraamista. (23) Näin ollen representaatioajattelun voisi tosiaan
katsoa tulleen tiensä päähän, ja uusien suuntien etsiminen on perusteltua,
jopa välttämätöntä.

Kuusamo toteaa representaation ja myytin suhteesta: ”Kun yhdellä
representaatiokokonaisuudella mitataan suurta osaa todellisuutta, olemme myytin
maastossa.” (25) Esimerkiksi hän nostaa tapauksen keväältä 2009, jolloin
Pirkko Mannola pohti iltalehdissä, voiko hän jatkaa Tanssii tähtien kanssa
-ohjelmassa miehensä Åke Lindmanin kuoltua. ”(…) hän antaa ymmärtää,
iltalehtien mukaan, että tämä tanssi on oikeastaan se tosiolevaisen
perusstandardi, jonka mukaan myös hänen miehensä hautajaiset
määrittyvät.” (25) Huomio lienee tarkoitettu osin humoristiseksi, mutta on
samalla oivaltava yksinkertaistus siitä, kuinka suuri rooli viestimillä ja
niiden sisällöillä on: (ilta)lehdet uutisoivat jostakin, mikä tapahtuu
televisiossa, ja näin televisio-ohjelmat määrittyvät ”tosiolevaisen
perusstandardiksi”, siis myytiksi, ja kaikki muu – aina puolison
hautajaisista lähtien – määrittyy suhteessa niihin.

Mieleeni on jäänyt vastaava ja samaiseen ohjelmaan liittyvä tapaus
keväältä 2006. Näyttelijä Kristiina Elstelän pojan kuoltua onnettomuudessa
keskeiseksi kysymykseksi nousi, jatkaako Elstelä tanssiohjelmassa. Googlaaminen
paljastaa, että ohjelman ympärillä on sattunut muitakin kuolemantapauksia, ja
keskustelupalstoilla on pohdittu, ehkä osittain humoristiseen sävyyn, onko
kyseessä mainoskikka tai peräti salaliitto. Se, että näistä aiheista
ylipäätään keskustellaan – vakavasti tai ei – tuo esiin viihteen,
representaatioiden ja myyttien kiehtovan, kulttuurissamme keskeisen suhteen.
Jopa yksilön elämä ja sen päättyminen määrittyvät suhteessa
viihdeohjelmaan. Siispä, oli representaation käsite epämääräinen tai ei,
se on kuitenkin keskeinen työkalu alati virtuaalisemmaksi muuttuvan
kulttuurimme tarkastelussa.

Huomionarvoista on, että vaikka teoksen artikkeleissa pyritään ikään kuin
kiertämään representaatioajattelu, on representaatio kuitenkin melkoinen
möhkäle kierrettäväksi, eikä sen sivuuttaminen yleensä onnistu ilman,
että sitä kommentoitaisiin – vähintäänkin ohimennen. Representaation
mahtiasemasta huolimatta jokin tehokkaampi tutkimuksellinen työkalu, joka
soveltuisi muodoltaan ja sisällöltään laaja-alaisempien teosten
tarkasteluun, olisi tervetullut.

Uusilla mantereilla

Kurikka ja Hongisto toteavat esipuheessa, että representaatioajattelun
ulkopuolella on tutkimusasetelmia, jotka etsivät vielä muotoaan;
”Artikkelikokoelmamme tavoitteena on tarjota lukijalle mahdollisia suuntia ja
väyliä, tapoja ja toteutuksia, jotka vievät kohti uutta mannerta, jonka hahmo
on vasta kehkeytymässä.” (16) Teoksen artikkelit luovat osaltaan hahmoa
uudelle mantereelle. On lohdullista, että jos representaatioajattelu on
ryöstöviljelty, uusia mantereita on mahdollista löytää, eikä avaruuteen
asti tähyily ole tarpeen.

Uuden mantereen löytämisen tarve tulee ilmi esimerkiksi elokuvatutkija Jukka
Sihvosen artikkelissa Representaation muuri, jossa Sihvonen tarkastelee Herman
Melvillen kertomuksen Bartleby, the Scrivener päähenkilöä
representaatioajattelun kautta. Artikkelissa Bartleby pakenee representaatiota,
mutta on silti ja juuri siksi kiinnostava representaation näkökulmasta.
Bartlebyn tutkimiseen tarvitaan Sihvosen mukaan kuitenkin jotakin muutakin kuin
representaatiota. Representaatiokritiikki on keskeinen ohjenuora myös
taidehistorian tutkija Marko Gylénin artikkelissa, jossa hän tarkastelee Jan
Vermeer van Delftin maalausta Sinipukuinen nainen kirjettä lukemassa (1664).
Nämä artikkelit tuovat selkeästi esiin representaatioajattelun
riittämättömyyden sekä uusien analyysivälineiden tarpeen.

Kuva: Johannes Vermeer, 1663–64. Sinipukuinen nainen kirjettä lukemassa,
Rijksmuseum, Amsterdam. (Getty Museum)

Kun representaation riittämättömyys on osoitettu, soveltavat
kirjallisuudentutkijat Karoliina Lummaa ja Kaisa Kurikka uusia tarkastelutapoja
omissa artikkeleissaan. Lummaa tarkastelee posthumanismin perinteen pohjalta
sitä, kuinka ei-inhimillistä voi representoida runoudessa, ja Kurikka
puolestaan analysoi, millaisia merkityksiä tekijänimeen voi liittää
kirjallisuudessa.

Visuaalisen kulttuurin asiantuntija Taru Elfving sitä vastoin kertoo
kirjoittavansa teosten kanssa, ei teoksista, ja näkevänsä teokset teorialle
rinnasteisina. Hän toteaa, että hänen tutkimuksensa ottaa osaa tutkimuksen
kohteena olevien teosten tapahtumiseen. (212) Elfving myös tarkastelee, mitä
tapahtuu teosten ja katsojan välillä. (222) Kuvaavaa on, että hän
kirjoittaa, ettei näe metodiikassaan tapahtunutta siirtymää kehityksenä
representaatiokriittisyydestä eteenpäin, vaan ennemminkin askeleena sivuun.
(223) Jos representaatiotutkimus on pääväylä, on valtavirran sivussa
eittämättä runsaasti tilaa. Tila laajenee – ja sitä laajennetaan –
kaiken aikaa.

Teoksessa ei niinkään käydä teoreettisia pohdintoja siitä, mitä
taiteentutkimus voisi olla representatioajattelun jälkeen tai sen ulkopuolella,
vaan ennemminkin osoitetaan, kuinka taidetta voi tutkia myös toisin – toisin
tavoin ja siis myös toisin sanoin. Uudenlaisen taiteen tutkiminen vaatii, tai
ainakin kaipaa, uudenlaisia tapoja tutkia ja ymmärtää. Gilles Deleuzen ja
Félix Guattarin nimet tosiaan esiintyvät useammassakin teoksen artikkelissa;
ehkä Deleuze ja Guattari ovat taiteentutkimukselle juuri nyt sitä mitä
representaatioteoria on ollut edellisten vuosikymmenten aikana.

Teos lunastaa lupauksensa: se esittelee usean tutkimusartikkelin voimin,
millaista taiteentutkimus on representaatioajattelun ulkopuolella. Sitä ei ole
tarkoitettu metodioppaaksi, mutta se voi tarjota uusia näkökulmia ja
menetelmiä niin nykytaiteen kuin vanhemmankin taiteen tutkimukseen – tästä
toimii esimerkkinä Gyllenin artikkeli Vermeerin teoksesta. Teosta voi pitää
tärkeänä avauksena – se on rohkeaa etsintää ja kokeilua taiteen
tutkimiseksi.

Teosta, kuten usein nykytaidettakin, leimaa hyvässä mielessä tietty
prosessimaisuus. Käsitän teoksen olevan hetkellinen, reflektiivinen pysähdys,
pyrkimys tarkastella virtaa, joka kuitenkin soljuu samalla eteenpäin.
Tällainen tarkastelu on tervetullut ja kiinnostava visuaalisten kulttuurien
tutkijoita laajemmallekin yleisölle.

Lopuksi vielä teoksen sisällöstä irrallaan oleva huomio, joka kuitenkin
jossain määrin vaikuttaa lukukokemukseen: sivujen liimaus petti jo johdantoa
lukiessani, ja kirjasta tuli irtolehtipainos. Näin ollen
representaatioajattelun ohella myös perinteinen kirjamuoto tuli jossain
määrin haastetuksi, ja teos on prosessinomainen aina muodostaan alkaen.

Viitattu kirjallisuus:

Kaartinen, Marjo: Neekerikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta. Turun yliopisto,
2004.

Sederholm, Helena: Tämäkö taidetta? WSOY, 2000.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/