[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Patruunoista, päätoimittajista ja paljosta muusta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Blåfield, Antti: Loistavat Erkot. Patruunat ja heidän päätoimittajansa.
Otava, 2014. 395 sivua.


Patruunoista, päätoimittajista ja paljosta muusta
---------------------------------------------------------

Helsingin Sanomien 130-vuotistutkimushankkeeseen kuuluva Antti Blåfieldin
Loistavat Erkot – patruunat ja heidän päätoimittajansa tarkastelee
suomalaista lehdistöhistoriaa niin makro-kuin mikrotasolta. Kirjan nimi saattaa
hämätä – sisältö ei kiillota mahtisuvun sädekehää, vaan asettuu
enemmänkin päätoimittajien puolelle.

Helsingin Sanomista on kirjoitettu useita kirjoja. Omissa muistelmissaan
näkemyksensä ovat esittäneet mm. musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo
(Mätämunan muistelmat, Otava 1997) ja valokuvaaja Kalle Kultala (Kuvien
palvelija, Tammi 1985) sekä päätoimittajat Keijo K. Kulha (Elämää
apinalaatikossa – päätoimittajan näkökulma julkisuuteen, Edita 2002) ja
Janne Virkkunen (Päivälehden mies, WSOY 2013). Vanhempaakin kirjallisuutta on:
Pertti Klemolan Helsingin Sanomat – sananvapauden monopoli (Otava 1981) nimesi
lehden suoranaiseksi valtiomahdiksi, ja sen edeltäjää, Päivälehteä, ovat
muistaneet niin aikalaiset kuin tutkijat.

Myös lehden omistajasuku on ollut esillä kirjoissa eri aikoina: niin
Päivälehden perustaja Eero Erkko kuin hänen poikansa Eljas ovat saaneet omat
elämäkertansa (Seppo Zetterberg: Eero Erkko, Otava 2001; Ohto Manninen –
Raimo Salokangas: Eljas Erkko. Vaikenematon valtiomahti, WSOY 2009). Yhtiön
viimeisestä suuresta henkilöomistajasta on Leena Liukkonen kirjoittanut
keskusteluihin ja kirjeenvaihtoon perustuvan teoksen (Aatos, Siltala 2014).
Lisäksi lehti ja sen tekijät ovat olleet esillä lukuisissa
kulttuurihenkilöiden muistelmissa; Päivälehden arkistoonkin on koottu
sadoittain lehteä tavalla tai toisella koskevia haastatteluja.

Toimittaja Antti Blåfieldilla on siis ollut käsissään valtaisa aineisto, kun
hän on lähtenyt kirjoittamaan Loistavat Erkot -teostaan, jonka alaotsikkona on
Patruunat ja heidän päätoimittajansa. Kirja kuvaa valtakunnan päälehden
kehitystä mielenkiintoisesta näkökulmasta: kolmen kustantajan – isän,
pojan ja pojanpojan eli Eero, Eljas ja Aatos Erkon – sekä lehteä heidän
aikanaan luotsanneiden 18 päätoimittajan kautta. Jokerina pakassa on
yhdeksästoista – hänen päätoimittajakautensa ajoittuu pääosin
patruunoidenjälkeiseen aikaan.

Läsnä mutta sivussa

Kirjan kansikuva pistää lukijan hieraisemaan silmiään: ei kai tuo
pönkkähameinen neitonen kuulu sukuun? Tuskinpa tuon ikäinen on vielä
päässyt päätoimittajaksikaan? Missä Erkot ovat?

Lukijalle-osion ensiriveiltä löytyy selitys: mannekiinin takana seisoo Aatos
Erkko, selin katsojaan. Blåfieldin mukaan tämä kuvaa kustantajan asemaa: hän
vaikuttaa ja piiloutuu, omistaa ja luopuu, on läsnä mutta silti sivussa.

Aatos Erkkoon nähden tämä ehkä pitääkin paikkansa, mutta hänen isänsä
ja isoisänsä olivat kyllä huomattavasti näkyvämpiä hahmoja. Toki myös
Aatos osallistui lehdentekoon, alkuaikoina suorastaan huvittavan pieniin
yksityiskohtiin puuttuen. Vasta viimeisinä vuosinaan hän vetäytyi, tekisi
mieli sanoa että erakoitui, ja sai jonkinlaisen myyttisen maineen sekä
yhtiössä että etenkin sen ulkopuolella.

Kuten sanottu, teoksen lähdeaineisto on todella runsas. Kirjallisuusluettelo on
seitsemän sivun mittainen, ja painamattomina lähteinä on mm. 130
Päivälehden arkistoon tallennettua sekä yli 30 kirjoittajan tekemää
haastattelua. Tämän kaiken sulattaminen ja sen muokkaaminen jänteväksi,
järkevän mittaiseksi (kaikkine lähdeluetteloineen ja
henkilöhakemistoineenkin kirja jää alle 400 sivun!) on ollut melkoinen
työmaa. Mutta siinäpä se toimittajan ammattitaito onkin: täytyy osata
yhdistellä, analysoida, jättää tarpeeton sälä pois mutta pitää lukijan
mielenkiintoa vireillä tarjoilemalla kiintoisia anekdootteja, liikkua
makrotasolta mikrotasolle ja takaisin jutun juonta kadottamatta…

Eli kuten itseoppinut sanomalehtimies Eero Erkko juristikoulutuksen saaneelle
diplomaattipojalleen Eljakselle opetti: ”Pääasia on ensin paneutua hyvin
sisälle aiheeseen, hankkia siitä mahdollisimman monipuoliset tiedot ja panna
ne paperille hyvässä muodossa. Mutta tärkein kaikessa on sisällys. Kun se on
selvillä, saa sitten helposti sille muodon. Sillä paras muoto on se, joka on
yksinkertaisin ja selvin.”

(No juu, tuossa on tietysti ohjetta muillekin kuin lehtimiehille…)

Aatteen paloa ja nurkanvaltausta

Helsingin Sanomien edeltäjä, Päivälehti, kuuluu niihin yrityksiin, jotka
saivat alkunsa 1800-luvun lopun kansallisuusaatteesta. Samoihin aikoihin
perustettiin mm. Kansallis-Osake-Pankki, vakuutusyhtiöt Suomi ja Pohjola sekä
kustannusyhtiö Otava.

Päivälehden perustajista Juhani Aho ja Arvid Järnefelt vetäytyivät
jokapäiväisestä vastuusta, mutta lakiopintonsa kesken heittänyt Eero Erkko
ja hänen aisaparinsa, lehden toimitussihteerinä toiminut E. O. Sjöberg
jatkoivat lehdentekoa sinnikkäästi siitäkin huolimatta, että
suuriruhtinaskunnan sensuuriviranomaiset ehtivät vuosien 1890–1904 välillä
lakkauttaa lehden peräti 11 kertaa (taitaa olla Suomen ennätys?)



Kuva: Sunnuntaipäivän viettoa Seppälän talon kaivolla 1889. Pekka Brofeldt
(vas.), Elisabet Järnefelt, Elli Järnefelt, J. H. Erkko, Seppälän talon
emäntä, Aino Järnefelt, Kasper Järnefeltin puoliso Emma Järnefelt, Eero
Erkko, Kasper Järnefelt, Eero Järnefelt ja Armas Järnefelt. Kuva: Juhani Aho,
Otavan arkisto.

Viimeisin, ”lopullinen” lakkautuspäätös tehtiin lehden juhannusnumeron
perusteella. Pääkirjoitus oli näet iloinnut ”valon voitosta” viittaamatta
sanallakaan viikkoa aikaisemmin tapahtuneeseen kenraalikuvernööri Bobrikoffin
murhaan, mutta sekä aikalaiset että etenkin viranomaiset osasivat kyllä lukea
myös rivien välistä ja ymmärsivät, ettei kyse ollut
kesäpäivänseisauksesta.

Eero Erkko ei ollut mukana, kun Helsingin Sanomat syksyllä 1904 perustettiin.
Hän oli maanpaossa ja lehtimiesoppia hakemassa USA:ssa, mutta ilmaantui jo
keväällä 1905 lehden ympärille ryhmittyneisiin piireihin ja nuorsuomalaiseen
puolueeseen. Blåfieldin kirja näet käsittelee jonkin verran myös viime
vuosisadan alkuvuosien puoluepolitiikkaa. Päähuomio on toki lehdessä, sen
tekijöissä ja omistajissa: Eero Erkko voitti lehdessä ja lehdestä käydyt
linjataistelut, mutta kiinnostavaa on havaita, että ajan lehtimiespiireistä
versoo erilaisia kytkentöjä meidän päiviemme Sanoma-konserniin – aina Aku
Ankkaan asti.

Erkot eivät alun alkaen olleet suuromistajia, ei sinne päinkään. Vuonna 1917
Eero Erkolla oli vain kaksi Helsingin Sanomien osaketta, mutta vuonna 1923
hänen hallussaan oli jo neljännes yhtiöstä. Ja kun Eero vuonna 1927 kuoli,
ostivat hänen leskensä Maissi ja poikansa Eljas lehtiyhtiön taloudenhoitajan
leskeltä tämän osakkeet ja saivat määräysvallan yhtiössä.

Tarmokkaista uudistajista kehityksen jarruiksi

Seuraavien vuosikymmenten aikana Helsingin Sanomat, joka oli alkuvuosinaan
hävinnyt uutiskilpailuissa sekä Uudelle Suomettarelle että
Hufvudstadsbladetille, nousi haastajan asemasta markkinajohtajaksi. Menestyksen
syitä löytyy niin yhtiön ulko- kuin sisäpuolelta. 1930-luvulla lehti oli
avarakatseisempi ja liberaalimpi kuin jyrkän oikeistolainen Uusi Suomi. Eljas
Erkko osasi nuukailla ja pitää menot kurissa, vaikka pitikin vanhanaikaisen
patruunan tavoin huolta henkilöstöstään. Yhtenä merkittävänä syynä oli
myös se, että omistaja ei juurikaan ottanut yhtiöstä rahaa ulos: se, mitä
”viivan alle” jäi, jäi myös hyödyttämään yhtiötä. Sanoma Oy
laajeni, perusti Viikkosanomat ja tuli samalla panneeksi alulle kokonaisen
aikakauslehtiperheen, joka laajeni lehtiostojen myötä.



Kuva: Eljas Erkko

Erityisesti 1980-luku oli Sanomissa, kuten tietysti kaikkialla muuallakin,
jatkuvan kasvun kautta, ja lehtien ohella yhtiössä tehtiin paljon muuta:
esimerkiksi taitoluistelun MM-kisojen saaminen Helsinkiin vuonna 1983 oli
pitkälti Aatos Erkon ja hänen taitoluistelusta innostuneen vaimonsa Janen
ansiota, ja itse kisat varsinainen suurponnistus, jossa sanomalaista rahaa,
aikaa ja energiaa ei säästetty.

Vuonna 1994 Helsingin Sanomat nousi Pohjoismaiden suurimmaksi sanomalehdeksi.
Menestyksen vuosina syntyivät myös lehden muhkeat sunnuntaisivut ja
aikakauslehtikonseptilla toimitettava HS Kuukausiliite; muita aikakauslehtiä
perustettiin jos kohta lopetettiinkin.

Kirjasta käy hyvin ilmi se, miten jokainen yhtiön kolmesta ”patruunasta”
on ollut aluksi hyvinkin uudistusmielinen, mutta loppuaikoinaan toiminut
lähinnä kehityksen jarruna. Eero Erkon persoona ei kovin yksityiskohtaisesti
valotu, mutta Eljasta ja Aatosta yhdistää samankaltainen luonne. Molemmat
olivat kiivaita ja itsevaltaisia ja johtivat yhtiötä melko intuitiivisesti ja
impulsiivisesti. Toki molemmilla oli myös hyviä ideoita: Aatos pani alulle
Helsingin Sanomissa ilmestyneen, kaupungin kortteleista kertoneen sarjan, joka
myöhemmin ilmestyi kirjoina, toi yhtiölle hyvin rahaa ja toimittajalleen
Valtion journalistipalkinnon.

Kirjankustannustoiminta ei siltikään laajentunut merkittäväksi
liiketoiminnaksi ennen kuin sitten, kun Sanoma osti WSOY:n, pilkkoi ja myi sen
– pitäen itsellään kustantamon kannattavimman osan eli
oppimateriaalituotannon. Aatos Erkon alullepanema oli myös Helsingin Sanomien
toimittajakoulu, joka ehti reilun 20 vuoden aikana tuottaa lehdelle suuren
määrän toimittajia ja päätoimittajia. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteen
johtokolmikko Janne Virkkunen, Heleena Savela ja Reetta Meriläinen olivat
kaikki Sanomien toimittajakoulun kasvatteja kuten myös moni muu
Sanoma-konsernissa työskennellyt ja urallaan merkittäviin tehtäviin edennyt
toimittaja. Toimittajakoulu varmasti vauhditti työuraa, mutta Sanomiin toki
rekrytoitiin myös ”ulkopuolisia”. Muutama haastateltu kylläkin toteaa
kirjassa, että heidän oli vaikeampi tottua talon tapoihin ja omaksua Helsingin
Sanomien julkilausumattomat toimitusperiaatteet. (Kokemukseni mukaan tällaisia
on tietysti kaikissa lehdissä. Ne sisäistää työvuosien mittaan – ellei
sitä ennen ehdi irtisanoutua.)

Lehdistön ja ihmisten historiaa

Vaikka kirjan alaotsikossa mainitaan pelkästään lehtitalon omistajat ja
päätoimittajat, Blåfield tulee samalla kirjoittaneeksi oivallisen
lehdistöhistoriallisen teoksen. Siinä valotetaan monia sellaisia prosesseja,
joita aiemmin ei ole ainakaan näin laajasti kuvailtu. Tässä yhteydessä
lienee hyvä mainita, että kirja on osa Helsingin Sanomain Säätiön
rahoittamaa Helsingin yliopiston Päivälehti–Helsingin Sanomat 1889–2019
–tutkimushanketta. Blåfield toteaakin saaneensa opastusta ja tukea, ohjausta
ja valvontaa sekä tutkimushankkeen johdolta että Helsingin Sanomain Säätiön
historiatoimikunnalta, johon kuuluu ihmisiä sekä yliopiston että lehtitalon
piiristä. Toki hänen hallussaan on myös melkoinen määrä ns.
sisäpiiritietoa, onhan Blåfield työskennellyt Helsingin Sanomissa useissa eri
tehtävissä, viimeksi pääkirjoitustoimituksen esimiehenä.

Alaotsikkonsa mukaisesti teos kertoo paitsi patruunoista, myös heidän
päätoimittajistaan. Eero Erkon myrskyisiin linjataistelujen vuosiin heitä
mahtui puolenkymmentä; Eljas Erkon viidelle vuosikymmenelle yltäneellä
kaudella lehteä luotsasi hänen lisäkseen yksi ainoa mies, Yrjö Niiniluoto,
Aatos Erkon aikana toimitus työskenteli koko ajan kahden, jopa kolmen
päätoimittajan johdolla. Sanomissa alkoi – monen muun suomalaisen vanhan
sukuyhtiön tapaan – vaikuttaa myös ns. kasvoton raha, jonka liikkeitä
palkatut toimitusjohtajat ja heitä avustavat ulkopuoliset konsultit pyrkivät
paremmalla tai huonommalla menetyksellä ohjailemaan.

Toimituksen suvereniteetti ei kuitenkaan näytä horjuneen ennen vuotta 2013,
jolloin vain kolme vuotta aiemmin päätoimittajaksi – ja myös
sanomalehtiyhtiön kustantajaksi – palkattu Mikael Pentikäinen sai potkut.
Aatos Erkko oli kuollut 2012, ja jo useita vuosia aikaisemmin hän oli
vetäytynyt toimituksellisen toiminnan ulkopuolelle, vaikka oli aiempina
vuosinaan ollut innokkaasti neuvomassa ja ohjailemassa – niissäkin
pikkuasioissa, jotka eivät hänelle kuuluneet.

Antti Blåfield kuvailee Aatos Erkon vetäytymistä ja kuolemaa ”koneistoa
kiinnipitäneen pultin putoamiseksi” ja toteaa, että vasta jälkeenpäin
pystyttiin näkemään, miten Aatos Erkon asenne oli ollut kuin levitetty
sateenvarjo – toimituksella oli vapaus tehdä työtään, ulkojournalistisin
motiivein ei lehteen pystynyt vaikuttamaan. Eri asia sitten on, että Erkon omat
sympatiat ja antipatiat näkyivät lehdessä; ”isännän ääni” kuului, ja
koska kyseessä oli pääkaupungin ja valtakunnan suurin lehti, sillä oli
huomattava vaikutusvalta niin poliittisissa kuin kulttuuripiireissä sekä myös
talouselämässä.

Antti Blåfield on selkeä, sujuvasanainen kirjoittaja, joka enimmäkseen
onnistuu tekemissään yhteenvedoissa ja analyyseissa. Jossakin kohtaa – kuten
nostaessaan esiin muutamien Aatos Erkon uskottujen miesten kompleksiset
isäsuhteet – hän luiskahtaa mielestäni ylitulkintaan, ja jotkut toimituksen
sisäisten intrigien kuvailut ovat vähän liian yksityiskohtaisia. Ainakin
lukija, joka ei henkilökohtaisesti tunne erilaisten kiistojen osapuolia, joutuu
niiden kohdalla kiusaukseen kääntää useampia sivuja kerralla. Mutta
kokonaisuutena kirja on kiinnostava ja lukemisen arvoinen.

Olisin mielelläni lukenut lisää – tai ylipäänsä edes vähäsen –
patruunoiden taustavaikuttajistakin. Kaikkien kolmen Sanomien suurmiehen takana
on näet ollut ilmeisen voimakastahtoinen nainen. Sen enempää Eero Erkon vaimo
Maissi, Eljas Erkon vaimo Violet kuin Aatos Erkon vaimo Janekaan ei näytä
jättäytyneen lehtiyhtiön päätöksenteon ulkopuolelle, vaikkei heitä
toimituskokouksissa nähty.

Onkohan historiatyöryhmän mieleen juolahtanut, että myös kyseisestä
rouvakolmikosta saisi kiinnostavan kirjan?

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/