[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Melkein kaikki ihmisen yläraajasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Panelius, Martin; Santti, Risto; Tuusvuori, Jaakko, S.: Käsikirja. Teos, 2013.
261 sivua.


Melkein kaikki ihmisen yläraajasta
---------------------------------------------------------

Martin  Paneliuksen, Risto Santin ja Jaakko S. Tuusvuoren Käsikirja on
kolmen spesialistin – neurologin, anatomin ja filosofin – yhteistyön
mittava tulos. Siinä riittää lukemista pitkäksi aikaa ihmiskädestä
kiinnostuneelle. Kirja ei kuitenkaan ole tekijöidensä erityisalan mukaan
pelkkää anatomiaa, neurologiaa ja filosofiaa, vaan siinä on paljon myös
biologista, fysiologista, insinööritieteellistä, kaunokirjallista,
kielitieteellistä, kulttuuritieteellistä, teologista ja
yhteiskuntatieteellistä tietämystä. Kirjassa sivutut aihepiirit ja ilmiöt
osoittavat tekijöiden tuntevan käden ja sen tutkimuksen historian mutta
elävän tiiviisti myös nykypäivän sykkeessä.

Huh-huh! Olipa urakka lukea 1,7 kiloa painava 761-sivuinen Käsikirja kannesta
kanteen lähes keskeytyksettä! Opus julkistettiin jo lokakuun lopulla 2013,
mutta jonkin sekaannuksen vuoksi sain sen käsiini vasta vuoden 2014 lopulla.
Väliäkö hällä! Kirja on edelleenkin arvostelun arvoinen. Sitä paitsi
kirjan kanteen kuvattu Auguste Rodinin (1840–1917) La Cathédrale (1905)
houkuttelee edelleen tarttumaan opukseen. Tekijät tulkitsevat marmorikäsien
väliin muodostuvan tilan ”pyhitetyksi levollista läheisyyttä ja
väkivallatonta yhteisyyttä kannattelevalle omalle rauhalle”. Muita
mustavalkoisia valokuvia ja piirroksia sekä turkoosilla värillä tehostettuja
kaavioita kirjassa on kaikkiaan 73.



Kuva: Auguste Rodin,  La Cathédrale, 1908 (Musée Rodin, Paris).

Käsikirja on pitkän ja harkitun kypsyttelyn tulos. Neurologian
emeritusprofessori Martin Panelius, anatomian emeritusprofessori Risto Santti ja
filosofi Jaakko S. Tuusvuori saivat ajatuksen siitä neljännesvuosisata sitten,
hahmottelivat sen kokonaissuunnitelman ja sisältöjäsennyksen syksyksi 2002 ja
antoivat ideoiden muhia. Loppuvuodesta 2011 he ryhtyivät tositoimiin, ja kirja
valmistui parissa vuodessa. Työhönsä he saivat apurahoja Koneen
Säätiöltä, Suomen tiedetoimittajien liitolta ja Suomen tietokirjailijat
ry:ltä. Tekijät eivät mainitse erikseen kenenkään kirjoittamia osuuksia,
vaikkakin lukija voi kussakin luvussa käsiteltävien asioiden perusteella
päätellä, missä kunkin kirjoittajan panos on suurin. Teoksen esitystyyli on
kuitenkin niin yhtenäinen, ettei katkoksia huomaa.

Koska tekijöiden tarkoitus on ollut on antaa lukijoille entistä parempi
tietämys ja tuntemus kädestä, he ovat koonneet kirjaansa arvokkaimman osan
aiemmasta käsitietokirjallisuudesta ja -tutkimuksesta, laajentaneet alaa ja
syventäneet aikaisempaa tarkastelua. He ovat halunneet suunnata sen
kaikenlaisille käsiammattilaisille, tuhattaitureille, poropeukaloille,
hammashoitajille, liitokiekkoilijoille, puukontekijöille, putkiasentajille,
taiteilijoille ynnä muille ja toteavat, että se on yleinen lukukirja kaikille
kiinnostuneille eikä edellytä ennakkotietoja. Epäilen kuitenkin, ettei
kovinkaan moni jaksaa lukea opusta kannesta kanteen, enkä usko ainakaan
peruskoulun valmentamien lukemistottumusten riittävän Käsikirjan kaltaisten
teosten sulattamiseen. Tähän tarvitaan mielestäni vähintään lukio-opinnot.
Mutta eri alojen käsiammattilaiset voivat löytää kirjasta itseään
hyödyttäviä ja huvittavia kohtia, kun vain jaksavat ne etsiä. 

Käsikirja alkaa johdattavalla katsauksella käsien merkitykseen, ja sitä
seuraa 11 lukua kaikista mahdollisista käsiasioista. Lukujen kohteina ovat
käden rakenne ja liikkeet, rooli lajin- ja yksilönkehityksessä, yhteispeli
selkäytimen ja aivojen kanssa, osa kielen ja käsittämisen synnyssä ja
kehityksessä sekä tehtävät ihmisten yhteiselämässä. Niissä nousevat
esiin myös ikääntyminen, työtaito, koettelemukset, viestivyys, seurallisuus,
puheenparret ja hyväily. Kirjan päättää vielä loppupohdinta käsien
merkityksestä. Vaikka kirja on jo melkein infoähkyyn asti täynnä
käsitietoutta, tekijät luettelevat lukukohtaisissa kirjallisuusluetteloissa
valtavan määrän lisälukemista.

Rakenteesta hermostoon, evoluutiosta yksilönkehitykseen

Jos tartut teokseen lukeaksesi sitä vain omaksi iloksesi, voit paneutua siihen
missä järjestyksessä haluat. Voit vilkaista ensimmäiset, ”Lukijalle”
osoitetut sanat ja hypätä sitten ”Aluksi”-luvun yli, ellet ole tottunut
lukemaan raskaahkoja tieteenhistoriallisia ja filosofisia tekstejä, ja palata
siihen jossakin myöhemmässä vaiheessa. Mutta saadaksesi opuksesta irti
mahdollisimman paljon, lue kuitenkin ensin 1. luku, ”Käden rakenne”. Siinä
tutustut ihmisen yläraajaan sisältä ja ulkoa sekä kudos kudokselta. Saat
myös seurata niin anatomian kuin kudosopinkin kehitystä käänne
käänteeltä. Samaisessa luvussa perehdyt vielä käden ja sen osien
nimityksiin ja käsitteisiin sekä kirjallisuuden klassikoiden lausahduksiin
käden kauneudesta.

Käsikirjassa käsi tarkoittaa koko yläraajaa eli kättä, käsivartta ja sen
muuhun ruumiiseen liittävää vyöosaa. Kirjan tarkastelun kohde on siis käsi
sekä ahtaassa että laajassa merkityksessä. Normaalissa yläraajassa on
kaikkiaan 32 luuta ja noin 50 lihasta sekä lukuisia jänteitä, verisuonia,
imusolmukkeita ja hermoja. Itse sormenpäissä on enemmän tuntoaistimuksiin
tarvittavia hermosolujen päätteitä kuin missään muualla ruumiissa.

Käden liikkeitä koskeva 2. luku paneutuu tarttumistapoihin ja perusotteisiin,
kosketukseen, ruumiinliikkeitä tutkiviin tieteisiin, nivelten sallimiin toimiin
sekä liikkuvuuteen ja liikkumattomuuteen. Niin tässä kuin kaikissa muissakin
luvuissa näkyy tekijöiden valtava lukeneisuus ja historiallinen ote: miten
käden tuntemus ja käsitteet ovat kehittyneet. 3. luku, ”Käden evoluutio”
puolestaan selvittää kädellisten lähihistoriaa ja sen tutkimusta, vertailee
eri otusten yläraajoja, tutkii ihmiskäden rakenteita ja toimia muuttuviin
elinoloihin sopeutumisen osana. Jo Homo habiliksella oli noin 2 milj. vuotta
sitten pääpiirteissään samanlainen käsi kuin nykyihmisellä:
erikoistumattomaksi erikoistunut yläraaja.

”Käsi ja keskushermosto” eli 4. luku pohtii käden tuntemisia ja tekemisiä
sisältä päin. Se osoittaa käden, selkäytimen ja aivojen vastavuoroisen
yhteispelin ja käden riippuvuuden koko ruumiin kattavasta
viestijärjestelmästä. Se pohtii neurologian ja aivotutkimuksen nousua
kädellisyyden selittäjiksi. Kiista lihastunnosta toimii esimerkkinä käden
hermotuksen jännittävyydestä.

5. luku, ”Käsi ja yksilönkehitys” piirtää yleiskuvaa kädestä
yksilöllisen olemisen ydinasiana. Se seuraa käden varttumista alkiosta
lähtien sekä käsien osuutta lasten, nuorten ja vanhusten elämässä. Se
ruotii sukupuolten ja sukupolvien välisiä yläraajan eroja. Luku pohtii myös
aina kiintoisaa kätisyyttä. – Jopa 15 % väestöstä on vasenkätisiä
nykyisin, kun lapsia ei enää pakoteta oikeakätisiksi. Silloinkin, kun
vanhemmat ovat oikeakätisiä, lapsista on 6 % vasenkätisiä, ja keskosina
syntyneistä ovat tavallista useammat vasenkätisiä. Sitä paitsi
kehitysvammaisten, taiteilijoiden, kirurgien ja eräiden pallopelien pelaajien
keskuudessa vasenkätisyys on tavallista yleisempää. – Tekijät esittävät
vielä tutkijoiden ja kirjailijoiden kuvauksia lukuisista ainutlaatuisista
käsistä. Mutta voi, petyin niin, kun en löytänyt mainintaa italialaisen
viulistin, Niccolò Paganinin (1782–1840) paholaismaisen taiturillisista
käsistä! 

Kätten töistä kieleen, yhteiskuntaan, käsisanastoon ja kosketukseen

Kirjan 6. luku, ”Kädentaidot ja kättentyöt” perehdyttää lukijan käden
kykyyn muokata ympäristöä, itseään ja muuta ruumista, käsien yhteispeliin
aivojen kanssa, kaluvalmistukseen, käden saavutuksiin sekä kädellisyyteen
jälkiteollisella informaatioteknologian aikakaudella. –Ilahduin, kun löysin
luvusta selostuksen luddiiteista, jotka 1800-luvun alun Britanniassa intoutuivat
tuhoamaan tehtaita ja koneita, jotka suolsivat käsityöläisten työttömyyttä
lisääviä ja huonolaatuisia tuotteita. Teollisen toiminnan raju vastustaminen
muuttui varsin pian epäsuoremmaksi, ja noin 1870–1910 kukoisti Arts and
crafts -liike, joka yritti nostaa käsityön uudelleen kunniaan.

Tässä yhteydessä odotin, että kirjoittajat olisivat maininneet myös
taiteilija Fanny Churbergin aloitteesta vuonna 1880 perustetun Suomen käsityön
ystävät, jonka tarkoitus oli tuolloin ”Suomen käsityön edistäminen ja sen
jalostuttaminen isänmaalliseen ja taiteelliseen suuntaan”. Onneksi he
nostavat kansakoulun isän, Uno Cygnaeuksen (1810–1888) toimet käsityön
hyväksi niiden ansaitsemaan arvoon. Hänhän otti käsityön opetuksen sekä
tytöille että pojille vuonna 1866 toimintansa aloittaneen uuden koulumuodon
opetusohjelmaan. Ruotsalaiset ottivat mallia suomalaisista ja omaksuivat
ajatuksen käsityön tärkeydestä vähän myöhemmin. Muuallakin maailmalla on
Cygnaeuksen merkitys tunnustettu; esimerkiksi taidehistorioitsija Victor C. W.
Wang työtovereineen huomioi vuonna 2008 Cygnaeuksen arvon tekniikka- ja
taitokasvatuksen katsauksessaan. 



Kuva: Albrecht Dürer Tutkielma kolmesta kädestä c.1490.

”Käsi ja uhka” eli 7. luku esittelee käden nurjan puolen. Käsi kärsii,
käsi rääkkää, kädessä on monenlaisia häiriöitä, tauteja ja vammoja –
vapinaa, hikoilua, palelua, puutumista, halvaantumista – ja käden voi jopa
menettää. Mutta vammautunutta kättä voi myös kuntouttaa ja menetetyn raajan
tilalle voi rakentaa korvikkeita. Taas tässäkin luvussa on runsaasti
kaunokirjallisia esimerkkejä.

Vuosittain Suomessa syntyy peräti 80 000 käsivammaa, joista tyypillisin on
rannemurtuma talven ensiliukkailla. (Tähän olen itsekin kivuliaasti
tutustunut.) Käden pahin uhka on kuitenkin käsirysy tai -kähmä, jossa käden
vihollinen on toinen käsi. Työtapaturmistakin 40 prosenttia runtelee
yläraajaa; kaksi kolmasosaa kättä ja yksi kolmasosa käsivartta. Yleisin
vakavia käsivammoja aiheuttava nykyhärveli on halkoma- eli klapikone ja toinen
on sirkkeli. Ruumiinosien menetyksiä, amputaatioita ja irti repeämisiä
tapahtuu Suomessa yli pari sataa vuodessa. Jotakin lohdullista kaikessa
kamaluudessakin on: 1960-luvulta alkaen on irronneita raajoja tai niiden osia
voitu kiinnittää uudelleen paikalleen. Sitä jäin kuitenkin ihmettelemään,
mihin tekijät viittaavat sanoessaan: ”Potilaitten olkapäillä on tehty
vuosien varrella kaikkea mahdollista ja vähän muutakin.”

”Käsi ja kieli” eli kirjan 8. luku johdattaa lukijan ihmisen sanalliseen ja
kädelliseen  viestimiseen. Se esittelee vanhoja ja uusia selityksiä
sanallisen viestinnän synnylle sekä erittelee äänielimistön rakenteita,
toimintaa ja merkitystä lihastyönä. Se tarkastelee puhetta saattelevia
käsieleitä ja näiden tutkimista, mistä onkin luontevaa siirtyä
viittomakieleen ja sen osuuteen kielellisen elämäntavan läpimurrossa. Vaikka
kulttuurierot ovat suuria, eleet kytkeytyvät kaikissa yhteisöissä
sanaviestinnän kehitykseen.

Ihmisen yläraajat eivät ole vain hänen itsensä osia, vaan ne ovat hyvin
sosiaalisia. Kirjan 9. luku, ”Käsi ja yhteiskunta” kartoittaa käden toimia
sosiaalisissa suhteissa ja toisen ihmisen asemaan asetuttaessa. Se pohtii
julkista tilaa käsirituaalien esityspaikkana. Se avaa ruumiillisuuden
näkökulman valtioon ja sen elimiin sekä etsii yhteiskunnallisuuden
käsitteellisiä juuria käden rakenteista ja liikkeistä. Eikä se unohda
käsimerkkejäkään! 

”Käden sanat” eli kirjan 10. luku osoittaa eri kielten yläraajasanaston
vaihtelevuuden sekä käteen liittyvien puheenparsien ja avaintermien rikkauden.
Se pohtii käsillä ja koneilla kirjoittamisen suhdetta sekä käden ja
käsittäminen keskinäistä yhteyttä. Myös käden ja hallinnan yhdistyminen
nousee esiin monissa kielissä.

Käsikirjan viimeinen eli 11. luku, ”Käsi ja kosketus” kertoo käden
herkästä puolesta, sen terveellisestä, tyynnyttävästä ja
järisyttävästä hivelystä, lämpimästä läheisyydestä. Tekijöiden mukaan
koskettaminen on hyvä ehdokas käden perimmäiseksi tehtäväksi. He arvelevat,
että ”ehkä sittenkin juuri halaava ja hivelevä käsi on taannut
kädellisille turvan, rauhan, ilon ja onnen omasta kädestään ja siten kaikki
valmiudet käsittää itsensä kaltaistensa keskuudessa ja ympäristönsä
vuorovaikuttajana”. Olen samaa mieltä heidän kanssaan, kun he kirjoittavat:
”Tärkeintä on käden kyky auttaa, tukea ja pitää hyvänä.”

Sanat, kuvat ja värit

Käsikirjan oma kieli ja teksti ansaitsevat muutaman sanan, sillä tekijät
kirjoittavat: ”Ruumiin kunniaksi mongerrettu tutkijaheprea tapaa olla varmin
menetelmä ruumiista erkaantumiseksi.” He itse eivät mongerra tutkijahepreaa,
mutta koettelevat tuon tuostakin verbaalisella ilottelullaan lukijan
ymmärrystä. Uudissanat – esim.  hissunkissuus, joksauttaa, juolauttaa,
sorvas (raajan äärimmäinen uloke, sormi ja varvas) – sekä muut hauskat ja
kuvaavat ilmaisut – esim. klapiproosa, samamerkityksisehkö, työelämän
huttuisuus – ilahduttavat, mutta puhekielen ilmaisut ”avittaa”,
”peesata” ja ”tuoda näytille” ärsyttävät kuten myös toistuvat
sanonnat ”kuinka vain”, ”yhtä kaikki” ja ”oli miten oli”.
Näistähän syntyy vaikutelma, etteivät kirjoittajat välitä, miten
asianlaita oikeastaan on. ”Pääsääntöisesti” esiintyy onneksi kirjassa
vain yhden kerran. Vahingossa tekstiin jääneitä rikkeitä lienevät esim.
englannin ”joiner”-sanasta saatu ”liitoksentekijä” (p.o. puuseppä) ja
”baltialainen” (p.o. balttilainen) laina. Onneksi tekijät eivät pidä
näistä sanoista: kehollisuus, ruumiillistunut kognitio, materiaalinen
kulttuuri, eikä niitä kirjassa näy.

Pitkiä, taituroiden sommiteltuja attribuuttirakenteita kirjassa on paljon. Ne
on pakko lukea moneen kertaan, jotta varmasti ymmärtää, mistä on kyse.
Sivulauseet olisivat selventäneet näitäkin sanaketjuja: ”tämän luvun
motoksi otetussa lainauksessa romaaneja kirjoitellut ja myöhemmin myös
sosiaalidemokraattisena kansanedustajana tunnetuksi tullut Alphonse Esquiros”
(s. 471); ”yhdysvaltalainen psykologian professori, Wyomingin yliopiston
filosofian ja psykologian laitoksen johtajana ensimmäinen akateemista
yksikköä USA:ssa luotsannut nainen June E. Downey” (s. 629); ”nuoren ja
sota-aikana keski-ikään ehtineen yksinäisen ja silloin yleisesti tuomitun
homoseksuaalisuutensa takia vainotun Turingin ”likaisia käsiä” ja
huonokuntoisia, ”puhdistamattomia ja leikkaamattomia kynsiä” (s. 719).

Käsikirjassa vilisee erikielisten tieteilijöiden ja taiteilijoiden nimiä,
mutta havahduin tarkkailemaan niiden kirjoitusasua vasta sivulla 440, kun
vastaani tuli puolalaissyntyinen säveltäjä ja pianisti Chopin. Yleensä
hänen etunimensä kirjoitetaan ranskalaisittain Frédéric, mutta Käsikirjassa
se on hauskasti alkuperäisessä muodossaan, Fryderyk. Samalla sivulla
esiintyvän Lisztin etunimi olisi vastaavasti saanut olla unkarilaisittain
Ferencz eikä saksalaisittain Franz. 

Muutamissa Käsikirjan luvuissa on paljon lääketieteellistä sanastoa.
Erityisesti sitä on ”Käden rakenne”- ja ”Käsi ja hermosto” -luvussa.
On hienoa, että suomenkielisten anatomian ja neurologian termien perään on
sulkeisiin lisätty latinankieliset. Paikoin on esitetty myös kreikan sanoja,
joista termit alkujaan juontuvat. Toisaalta eräässä kohdassa on suomennettu
muutamia sivistyssanoja, mutta luulen, että tämä on tehty kieli poskessa,
koska käsitteitä ei ole käytetty muualla kirjassa. Lukijan on tietenkin ihan
hyvä tietää, että kollega on suomeksi virkaveli, seksuaalinen
sukupuolielämällinen, ekstremistinen äärimmäisyysmielinen, hyperkorrekti
liikaoikeellinen ja dogmaattinen oppimestaroiva.



Kuva: Nicolas de Largilliere (1656-1746) Étude de main. Louvre.

Taideteosten valokuvat, piirrokset ja kaaviot antavat Käsikirjan lukijalle
mahdollisuuden ja hyvän syyn pitää taukoja lukemisen lomassa. Niitä voisi
olla vaikka enemmänkin, elleivät ne paisuttaisi kirjan sivumäärää ihan
mahdottomasti. Piirrokset ja kaaviot havainnollistavat tekstin välistä
monimutkaisiakin sanallisia selityksiä, ja Regina-Mareta Soonseinin piirrokset
käsien luista, jänteistä, hermoista ja lihaksista ovat suorastaan upeita. 

Viime aikoina painetuissa kirjoissa värit näyttävät olevan jotenkin
pielessä, tai sitten käsitykseni tyylikkäistä väreistä ei ole sama kuin
graafisilla suunnittelijoilla. Käsikirjassa räikeän turkoosit välilehdet
tekevät arkisen vaikutelman. Sitä paitsi ei ole helppo lukea turkoosille
painettuja valkoisia tekstejä eikä valkoiselle painettuja turkooseja
tekstejä. En ole ainoa, joka näistä väreistä valittaa.

Käsikirjan kannen värit – marmorikäsien hieman nuhraantunut valkoinen,
kirjainten ruskealla taitettu pinkki tai roosa ja taustan punertava tummanruskea
– sointuvat hyvin keskenään. Mutta vilkaistessani kustantajan lähettämää
tiedotetta, jossa kannen taustaväri oli melkein musta ja kirjainten puna
verenkarvainen, aloin epäillä, ettei lopputulos ollut ihan se, mitä oli
tarkoitettu.

Niin tai näin, pidä huolta käsistäsi!

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/