[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kakola – myyttejä ja karua todellisuutta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Antero Leitzinger <leitzinger at welho.com> VTT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Lahtinen Rauno; Salminen, Anu (toim.): Kakola - Vankilan tarina. Sammakko, 2014.
232 sivua.


Kakola – myyttejä ja karua todellisuutta
---------------------------------------------------------

Vankilan historia koostuu enimmäkseen synkistä elämäntarinoista, mutta jos
niitä seurataan kyllin pitkältä ajalta, rikoksiin ja rangaistuksiin liittyy
myös kirjavampia sävyjä. Joka tapauksessa ne ovat osa inhimillistä ja
yhteiskunnallista todellisuutta, joka ansaitsee tulla muistetuksi ja pohdituksi.
Runsaalla kuvituksella varustettu kirja ei pyri olemaan tutkimus, vaan
pikemminkin eräänlainen kunnianosoitus lopullista kohtaloaan odottavalle Turun
Kakolanmäelle, jonka rakennukset ovat nykyisin tyhjillään, mutta jotka
"voisivat kertoa, jos osaisivat puhua" monia Suomen historiaan ja
populaarikulttuuriin vaikuttaneita tarinoita. Kirja antaa rakennuksille ja
niiden entisille asukkaille äänen.

Turun linnan lähellä kohoaa 37 metriä katutasolta Kakolanmäki, joka lienee
nimetty mielisairaalan mukaan Turun palon jälkeen. Mäen päälle rakennettiin
vuosina 1845-1853 työ- ja ojennuslaitos, joka muutettiin Turun
rangaistusvankilaksi 1862 ja myöhemmin Turun kuritushuoneeksi ja sittemmin
Turun keskusvankilaksi. Lisäksi mäellä sijaitsi Turun vankimielisairaala
(vuodesta 1911) ja Turun lääninvankila (vuodesta 1890), joka yhdistettiin
hallinnollisesti keskusvankilan kanssa vasta neljä vuotta ennen pois muuttoa,
sekä muita vankien tai vartijoiden käytössä olleita rakennuksia. Kyse on
siis kokonaisesta vankila-alueesta, joka näkyvyytensä vuoksi on kaupungin
maamerkkejä. Vankilat siirrettiin vuonna 2007 Kakolanmäeltä Turun
Saramäkeen.



Kuva: Kakolanmäki, Hannu Vallas 2006 (Museovirasto)

Vankilan historia on aina kiehtova ja hieman karmaiseva aihe. Lukija voi
päästä tunnelmiin paitsi tekstin myös runsaan kuvituksen kautta. Joskus –
varsinkin vieraspaikkakuntalainen – lukija joutuu palaamaan karttaan, joka
voisi olla helpommassakin paikassa vaikkapa sisäkannessa. Nyt kumpaakin
sisäkantta koristaa täsmälleen sama pohjakaava keskusvankilan
päärakennuksesta 1876. Tekstiä lukiessa ei nimittäin aina ole selvää,
tarkoitetaanko ”Kakolan puolta” ja lääninvankilaa yhdessä vai erikseen.
Joistakin kuvista puuttuu edes summittainen ajoitus.

Kirja pysäyttää lukijansa moneen kertaan miettimään syvällisempiäkin
kysymyksiä. Vaikka keskiajalla oli linnoissa tyrmiä ja merillä kaleereja,
rangaistuksiin tuomittuja – tai usein tuomitsemattomia – vankeja varten,
nykyaikaiset työ- ja ojennuslaitokset (sekä naisten kehruuhuoneet) levisivät
lännestä Suomeen vasta 1700-luvulla. Varsinaisia rikollisia varten oli
häpeä- ja ruumiinrangaistuksia, kuolemantuomiota myöten, mutta valistuksen
myötä heitä alettiin sääliä ja vankeusrangaistusten toivottiin tekevän
heistä parempia ihmisiä. Alkuaikoina vangeista vain kolmannes oli rikollisia
ja loput irtolaisia, joita nykyisin kutsuttaisiin sosiaalitoimiston asiakkaiksi.
Elämä vankilassa oli varsin kuritonta ja Kakolassakin majailtiin valtavissa
yhteisselleissä, kunnes 1879 yö- ja päiväsellisiivet valmistuivat. Näihin
aikoihin vankeja oli runsaat 400, 1900-luvulla yli tuhat. Kun vankiloissa
tarjottiin sentään ruokaa, terveydenhoitoa, työharjoittelu- ja
opiskelumahdollisuuksia sekä ajan myötä vapaa-ajan harrastuksiakin, monen
mielestä vankeusrangaistuksen ahdistavimmaksi erityispiirteeksi jää
heteroseksin kieltäminen. Miesten keskinäistä lemmiskelyä vankilaolot eivät
ole estäneet. Siitä kuten myös vankilan arkirutiineista löytyy
yksityiskohtaisempi kuvaus Tapio Onnelan artikkelista ”Kakolassa” (kirjassa
Lääkäri, lukkari, talonpoika, duunari – Lukuja suomalaisten historiaan,
toim. Vuokko Aromaa, Otava, Keuruu 1996).



Kuva: Kakolan päärakennuksen yhteisvankilajärjestelmän mukainen makuusali.
Kuva museovirasto.



Kuva: Oikealla päiväselliosasto ja vasemmalla yöselliosasto. Kuva oikealla
vankilapastori Ellilän kuva-albumista 1920-luvulta.

Kakolan asukit

Kakolan legendaarisia asukkeja oli 1871-1880 puukkojunkkari Matti Haapoja, joka
tuomittiin 12 vuodeksi (kirjassa väitetään ristiriitaisesti myös
elinkautiseen) miehen puukottamisesta häissä. Niin Haapoja kuin uhrikin olivat
juovuksissa. Haapoja siirrettiin Siperiaan, mutta pakeni sieltä 1890 ja murhasi
tuntemattoman määrän ihmisiä matkan varrelta sekä ilotytön Helsingissä,
vartijoita ja tappoi lopulta itsensä Kakolan sellissä. Puukkojunkkarien aikaan
lähes neljännes vangeista oli Vaasan läänistä. Heistä ovat kirjoittaneet
tarkemmin ainakin Heikki Ylikangas (1973-2005) sekä Haapojasta elämäkertoja
Kaijus Ervasti (1992) ja Olavi Horsma-aho (2013).

Vaikka Haapojaa pidetään Suomen historian verisimpänä murhamiehenä, hänet
voisivat haastaa kaksi joukkomurhaajaa: Karl Emil Malmelin murhasi seitsemän
ihmistä Nurmijärvellä keväällä 1899  ja Toivo Harald Koljonen kuusi
ihmistä Huittisissa keväällä 1943  kumpikin käytti kirvestä ja surmasi
kokonaisen perheen, mukaan lukien nukkuvat lapset, sekä paikalla olleen
naapurin. Koljonen teloitettiin koska sotatila mahdollisti kuolemantuomion,
mutta elinkautiseen tuomitun Malmelinin lopullisesta kohtalosta kirja ei kerro.



Kuva: Kenkien valmistusta Kakolan päärakennuksen työsalissa 1910-luvulla.
Museovirasto.

Sortovuosina vankien ja vartijoidenkin pariin levisi sosialistisia aatteita.
Kakolaan tuli poliittisia vankeja sekä niin paljon venäläisiä
vallankumouksellisia, että kirjastoon kertyi tuhat venäjänkielistä kirjaa.
(kirjat löytyvät nyt Tampereen yliopiston kirjaston Kakola-kokoelmasta) Kun
yhteiskunta kuohui, vangitkin nousivat kapinaan useita kertoja 1905-1907, mutta
tilanteista selvittiin verettömästi. Pankkiryöstöllä helmikuussa 1906
vallankumouspuuhia rahoittanut lättiläinen Gustaf Tschokke yritti paeta
Kakolasta 1911. Hänet palautettiin Kakolaan, mutta kirja ei kerro milloin hän
vapautui ja minne päätyi. Oliko hän niiden venäjää puhuneiden vankien
joukossa, jotka venäläiset merisotilaat kävivät vapauttamassa maaliskuussa
1917? Punakaartin yritys vapauttaa Kakolan vangit huhtikuussa 1918 onnistuttiin
sentään torjumaan. Kirjan mukaan koko Kakolan historian aikana yksikään
vanki ei päässyt pysyvästi pakoon, mutta tätä sopii epäillä. Pakenihan
sotasankari Lauri Törni lääninvankilasta 1947. Suinkaan kaikki vangit eivät
olleet murhamiehiä, vaan Törnin jälkeen tunnetuin Kakolan vanki oli hurmuri
Ruben Auervaara. Aikoinaan elinkautiseen tuomittiin jopa 3-4 kertaa varkauteen
syyllistyneitä, eräs varas selvisi kolmannella tuomiollaan 1897 yhdeksän
vuoden vankeusrangaistuksella, mutta hän olikin 82-vuotias eikä kirja kerro,
kärsikö hän rangaistuksensa loppuun asti Kakolassa.



Kuva: Vankeja ryhmäkuvassa 1920-luvulla.

Kirjassa on lukuisia vankien valokuvia ja lyhyitä elämäkertoja, joita olisi
voinut olla enemmänkin ja koota tilastoiksi. Aika monen sortumista rikoksiin
selittävät riipaisevat elämänvaiheet ja lukija joutuu pohtimaan, olisiko
heistä tullut paremmalla onnella kunnon kansalaisia. Yrityksiä vankien
parantamiseen ei puuttunut: Mathilda Wrede yritti keväästä 1885  herättää
vangeissa kristillistä hurskautta ja puuttui moniin käytännöllisiin
epäkohtiin, kunnes häneltä 1912 kiellettiin yksityiset tapaamiset vankien
kanssa. Toisaalta nykyisenkin kriminaalihuollon asiakkaista 61 % uusii
rikoksensa viiden vuoden kuluessa ja joukossa on ollut useita murhaajia, joista
kirjassa on masentavia esimerkkejä. Jo 1950-luvulla (kirjassa tosin lukee
ristiriitaisesti myös ”jo 1960-luvulla”) Kakolassa tuomiota kärsinyt
pedofiili Antti ”Jammu” Siltavuori murhasi 1989 kaksi pikkutyttöä ja
rakensi maatilalleen sellejä tulevia lapsiuhrejaan varten; hänet olisi
vapautettu 2004, ellei häntä olisi voitu dementiansa vuoksi sulkea
mielisairaalaan loppuelämäkseen. Rikollisten ihmisoikeuksista voivat viattomat
sivulliset joutua maksamaan sietämättömän hinnan.

Vankilaoloja on tietenkin aina muistettava suhteuttaa yleiseen elintasoon ja
kulttuuriin. Kurittomia vankeja voitiin piiskata 1944 saakka (s. 112), minkä
jälkeen käytettiin sähköshokkeja 1945-1955. Suomen itsenäisyyden
50-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1967 monet vangit armahdettiin ja vankiluku
lähti nopeasti laskemaan vuoteen 1989 saakka. Kun selleihin saatiin
TV-vastaanottimet, vankien suosikkiohjelmaksi tuli ”Pikku Kakkonen” (s.
168).

Kirjan lopussa on yhteen aukeamaan sullottu lähdeluettelo. Olisi ollut
hyödyllistä hieman tarkemmin eritellä esimerkiksi Turun maakunta-arkiston
kokoelmista löytyvää aineistoa. Loppuviitteitä on tasan sata, mutta
vaikutelmaksi jää, että kirjoittajat tai kustantaja yrittivät intohimoisesti
välttää vaikutelmaa tieteellisestä tutkimuksesta. Moni mielenkiintoinen
kertomus jää kesken, jolloin paremmat lähdeviitteet voisivat auttaa lukijaa
jatkamaan muuhun kirjallisuuteen. Valitettavasti kirjallisuusluettelo on varsin
vajavainen, esimerkiksi Risto Kyröläisen toimittama Kuka oot, tuomari? –
Kakolan kävijä Markku Koski kertoo (Kauniainen 1989) olisi varmaankin
ansainnut maininnan.



Kuva: Kakola Aurajoen yli kuvattuna 1880-luvulla. Kuva O.J. Aune. Museovirasto

Haluaisin omalta osaltani täydentää kirjaa esimerkillä, johon törmäsin
teini-iässä sukututkimusta tehdessäni. Kesällä 1873 sanomalehdissä
kerrottiin Kuortaneella tapahtuneesta murhasta. Aviottomana lapsena syntynyt
31-vuotias torppari Elias Leppäaho oli kolmen pienen pojan isä, joka
kutsuttiin eräänä sunnuntaina hoitamaan sairasta hevosta. Hän ei kuitenkaan
palannut suoraan kotiin, vaan poikkesi läheisessä talossa häiden
jälkeisellä ”kotiintulo-oluella”. Aamuyöstä Leppäaho veti
liivintaskustaan pienen veitsen, jota oli käyttänyt hevosen hoitamiseen, mutta
joka päättyikin hänelle tuntemattoman rengin kurkkuun. Renki kuoli
verenhukkaan ja Leppäaho tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Mitään
motiivia ei löydetty, sillä kukaan yli 30 todistajasta ei ollut huomannut
minkäänlaista riitaa ja useimmat olivat olleet liian juovuksissa muistaakseen
yhtäpitävästi tapahtumien kulun. Leppäaho itse ei muistanut lainkaan
yöllisiä tapahtumia. Hänet tuotiin Kakolaan (valitettavasti hieman liian
aikaisin päästäkseen ikuistetuksi valokuvaan), jossa hänestä tuli
maalariverstaan esimies ja mallivanki. Lähes seitsemän vuotta vankeutta
kärsittyään Leppäaho anoi armahdusta, jota ei kuitenkaan saanut.
Vankitoverit Antti Isotalo ja Antti Rannanjärvi olivat ”häjyilleet”
useammissakin häissä, mutta pääsivät aikaisemmin Kakolasta. Leppäaho
vapautui vasta kesällä 1883 ja vaimo odotti kotona – 8,5 kuukautta
myöhemmin syntyi perheen ainoa tytär.

Leppäahon kohtalo vaikuttaa nykynäkökulmasta armottomalta, mutta ehkä isän
joutuminen Kakolaan teki sittenkin hyvää hänen perheelleen. Esikoinen kävi
kiertokoulua, muutti Kotkaan kivityömieheksi, toimi työväen- ja
raittiusliikkeessä, vaati kaikille lapsille parempaa yleissivistystä, vietti
pastorinkin todistuksen mukaan ”hiljaista, rauhallista elämää” ja
kasvatti monta lasta kovassa kurissa ja nuhteessa. Jälkeläisistä tunnetuin on
1970-luvun samettiääninen uutistenlukija Heikki Kahila. Eikä olisi
tätäkään kirja-arvostelua, ellei Leppäaho olisi elänyt. Tosin sitähän
emme voi tietää, mitä olisi voinut tulla hänen uhrinsa loppuelämästä ja
jälkeläisistä. Jos sukututkijat aiemmin haaveilivat aatelisverestä ja
salailivat ”mustia lampaita”, nykyisin he ymmärtävät, että usein
kiehtovimpia tietoja löytyy niistä esi-isistä, jotka aikalaisten silmissä
eivät olleet kunnollisimpia kansalaisia. Siksi Kakolan historian tutkiminen ei
ole pelkästään joutoväen ja surkimusten tiirailua, vaan voi johdattaa meitä
kaikkia pohtimaan alkoholin, muiden sosiaalisten ongelmien ja rikosten torjunnan
haasteita kaikkine inhimillisine ulottuvuuksineen. Miksei varhaisimmista
vangeista tehtäisi matrikkelia?

Kesinä 2008-2011 Kakolaan järjestettiin kolkkoja, mutta suosittuja opastettuja
turistikierroksia, joita kirjassa on selostettu yksityiskohtaisesti.
Valitettavasti oman sukuni vierailu jäi toteutumatta, koska järjestäjät
eivät sallineet lasten osallistumista. Sittemmin Kakolassa on järjestetty
konsertteja ja kuvattu TV-ohjelmia, mutta alueen tulevaisuus on yhä
päättämättä. Kirjasta heijastuu oikeutettu kärsimättömyys sen suhteen,
että tyhjillään odottavaa rakennuskantaa suojeltaisiin rappeutumiselta ja
ilkivallalta.



Kuva: Kakolan vankilan näyttelyplanssi 1890-luvulta. Detalji.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/