[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Metsästä on moneksi

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Ilona Hankonen <ilona.hankonen at eurajokinetti.fi> jatko-opiskelija, Turun
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tyrväinen, Liisa (toim.); Kurttila, Mikko (toim.); Sievänen, Tuija (toim.);
Tuulentie, Seija (toim.): Hyvinvointia metsästä. SKS, 2014. 271 sivua.


Metsästä on moneksi
---------------------------------------------------------

Hyvinvointia metsästä esittelee kotimaisen metsätieteen alalla tutuksi
tulleella tavalla metsien monikäytön kysymyksiä. Keskiössä on erilaisten
käyttötapojen yhteensovittaminen. Artikkelikokoelman kotimaiseen
kirjoittajakaartiin kuuluu laaja joukko asiantuntijoita
Metsäntutkimuslaitoksesta, Suomen ympäristökeskuksesta, suomalaisista
yliopistoista ja muista tutkimuslaitoksista. Kirja on aihepiiriltään
laaja-alainen katsaus teemaan. Teeman laajemmat kytkennät suomalaiseen
metsäpolitiikkaan ja -hallintoon jäävät kirjassa valitettavan vähälle
huomiolle, mutta muuten kyseessä on kelpo tietopaketti luonnon monikäytön
kysymyksistä.

Syksyllä 2014 ilmestynyt SKS:n kustantama artikkelikokoelma Hyvinvointia
metsästä jatkaa metsien eri käyttömuotoja ja niiden yhteensovittamista
koskevaa keskustelua. Kirjoittajat ovat pääosin maa- ja metsätaloustieteiden
alalta, jolla on aiheesta kirjoitettu jo jonkin aikaa.

Kirja jakaantuu neljään teemalliseen osaan: 1) Luonnossa virkistäytymisen
tavat ja hyvinvointihyödyt, 2) Paikat, maisemat ja ympäristöt, 3)
Luontomatkailun ja virkistyskäytön talous sekä 4) Hyvinvointia: kenelle ja
miten? Ensimmäisen osan neljä artikkelia esittelevät Metsäntutkimuslaitoksen
(Metla) tekemää tilastollista virkistyskäyttötutkimusta, ulkoiluharrastusten
motiiveja, luonnossa virkistäytymisen terveyshyötyjä sekä metsänomistajien
näkökulmia metsiinsä.

Hyvinvointia metsästä

Metla on pitkään tehnyt tilastollista seurantaa suomalaisten tavoista liikkua
ja harrastaa luonnonympäristöissä. Tuija Sieväsen ja Marjo Neuvosen
artikkeli esittelee seurannan tuloksia. Ville Hallikainen, Tuija Sievänen,
Seija Tuulentie ja Liisa Tyrväinen jatkavat aiheesta esittelemällä
ulkoiluharrasteita motivoivia psykologisia ja sosiaalisia tekijöitä. Kovin
syvälle aiheeseen ei yleisluonteiseksi tarkoitetussa artikkelissa voi
luonnollisesti päästä. Näkökulma olisi silti voinut olla laajempi.
Artikkelissa se kattoi lähinnä luonnon määrittymisen hedonistisesti
hyödykkeenä tai välineenä saada elämyksiä, terveyttä ja virkistystä.
Omasta tutkimusaineistostani nousevat tilanteet, joissa henkilö on halukas
omistamaan kaiken aikansa satojen linnunpönttöjen pesintäseurantaan, tuhannen
marjakilon poimintaan vuodessa tai paljon aikaa vievään
luonnonsuojelutoimintaan vaatisivat laajempaa paradigmaattista lähestymistä
tullakseen ymmärretyiksi.

"Metson metsästäjä liikkuu yksin Kainuun erämaisilla saloilla.
Yksinäisyyden kokemuksen lisäksi kauniit erämaamaisemat sekä hiljaisuus ja
rauha ovat tärkeimpiä motiiveja metsästystapahtumassa. Saaliin merkitys on
toissijainen. Ympäristö on koettava erämaaksi." Ovatko hiljaisuus ja
erämaisuus elämyshyödykkeitä, joiden kuluttaja metsojahtiin lähtijä on vai
voisiko olla kyse syvällisemmästä asiasta, luonnon kohtaamisesta
itseisarvoisena ja oman itsen kokemisesta osana sitä?

Liisa Tyrväinen, Kalevi Korpela ja Ann Ojala kirjoittavat luonnonympäristöjen
terveysvaikutuksista. Aihetta on tutkittu jo pitkään ja viherympäristöjen
hyödyt terveydelle on todettu kiistattomasti. Näiden hyötyjen syitä on
tulkittu ja tulkitaan tämänkin artikkelin alussa melko kapeasti fysiologisina:
lehvästö vaimentaa tuulta, vähentää ultraviolettisäteilyä ja sitoo
pölyä, otsonia ym. haitallisia aineita, liikunta edistää terveyttä. Tämä
on varmasti asian yksi puoli. Korpela on aiemmissa teksteissään viitannut
myös tutkimuksiin, joissa todetaan, että jo ikkunasta näkyvä
viherympäristö parantaa esimerkiksi vankien ja sairaalapotilaiden
terveydentilaa. Sellin ikkunasta puita näkevä vanki tarvitsee vähemmän
sosiaalityöntekijän ja terveydenhoitajan palveluita kuin betoniseinää
näkevä vanki ja sairaalan ikkunasta puita näkevä munuaisleikkauspotilas
vähemmän kipulääkitystä ja lyhyemmän toipumisajan kuin seinää katseleva
verrokki. Kokeeko vanki olevansa paremmin kohdeltu, kun ikkunasta näkyy kaunis
maisema? Jos kokee, niin miksi puut ovat kauniimpi maisema kuin seinä?
Tämäntyyppisiä aiheita ei mielestäni ole mahdollista käsitellä
tarkastelematta luonnon kulttuurisia merkityksiä. Luonnon kansanterveydellinen
vaikutus olisi valtava tutkimusalue, jolle mahtuisi niin lääketieteellisiä,
ympäristöpsykologisia, sosiaalipsykologisia, sosiologisia,
kulttuurintutkimuksellisia ja eettis-filosofisia näkökulmia. Kirjoittajat
tarjoavatkin artikkelin lopussa mielipaikoista ja niiden elvyttävistä
vaikutuksista kirjoittaessaan kiinnostavia ajatuksenalkuja luontoa
kulttuurisista näkökulmista tutkivalle.

Omistajan metsä

Kari Mielikäisen ja Kaija Kannisen artikkeli lähestyy metsänomistajien
suhdetta metsiinsä varsin moninaisista näkökulmista. Jopa niin moninaisista,
että kokonaisuus jää hieman ohueksi. Mainittua tulevat niin hirvenmetsästys,
mielenrauha ja metsälakikohteet kuin maaseudun työpaikat ja marjastus.
Punaisena lankana on metsänomistajien tavoitteiden moninaisuus. Tässä kohden
kirja sortuu paikka paikoin metsäalalla perinteeksi muodostuneeseen, alaa
idealisoivaan hymistelyyn. Jotkut lausumat, kuten ”metsänomistajat turvaavat
monimuotoisuutta”, ”talousmetsien hoidon pitkän ajan vaikutukset metsien
virkistyskäyttöön ovat pääosin positiivisia” tai ”metsänomistajien
moninaisuus takaa metsänkäsittelymenetelmien monipuolisuuden” ovat melkoisen
vahvoja. Suomalaisessa talousmetsässä paljon liikkuvalle voi tulla jopa
mieleen väittää, että ne eivät ole totta. Artikkeli tuo esille
metsänomistajien monikäyttötavoitteita, mutta jättää vaille kriittistä
tarkastelua niiden toteutumisen vanhan metsälain ja
metsäneuvontaorganisaatioiden paineessa. Metsään.fi-palvelussa Metsäkeskus
neuvoo ainakin omille metsäpalstoilleni ainoastaan kovimpia mahdollisia
käsittelytapoja.

Kirjoittajat päättävät artikkelin pohdintoihin metsänomistajien
tarvitsemista neuvontapalveluista. Toteamuksen ”ammattilaisten on
kunnioitettava metsänomistajien päätösvaltaa” esiintyminen vielä näinkin
tuoreessa kirjallisuudessa kertoo sen, että asia ei edelleenkään ole
itsestään selvä. Kirjoittajien mielestä ”metsänomistajien arvojen ja
tavoitteiden huomioonotto on tulevaisuudessa entistä haasteellisempaa neuvonnan
siirtyessä perinteisiltä neuvontaorganisaatioilta kaupallisille
toimijoille”. Tässä kohden lukijan on vaikea ymmärtää, mitä
tarkoitetaan. Luulisi metsänomistajan olevan sitä helpompi valita omiin
arvoihinsa ja tavoitteisiinsa sopivat palvelut, mitä enemmän markkinoilla on
kilpailevia palveluntarjoajia. Uuden metsänhoitoyhdistyslain myötä
metsänomistaja voi myös jättää palvelut kokonaan maksamatta, jos ei katso
niitä tarvitsevansa tai ei löydä itselleen sopivia palveluita. Mikähän
tässä on metsänomistajan kannalta haasteellista?

Paikat, maisemat ja ympäristöt - kaupunkimetsistä Lapin erämaihin


Näillä kolmella sanalla otsikoituu kirjan toinen osa, jonka neljässä
artikkelissa käsitellään erilaisia alueita ja ympäristöjä erilaisista
virkistys- ja matkailukäytön näkökulmista.

Maija Faehnle, Leena Kopperoinen, Liisa Tyrväinen, Irja Löfström, Jari
Lyytimäki, Pekka Itkonen, Tarja Söderman ja Ida Välimaa aloittavat kirjan
toisen osan kaupunkiluonnosta. Kaupungissa erilaiset maankäyttömuodot
kilpailevat keskenään. Mitä arvokkaammaksi tonttimaa käy, sitä suurempia
ovat paineet käyttää maata muuhun kuin viheralueisiin. Asukkaat kuitenkin
tarvitsisivat viheralueita viihtyäkseen. Suositeltavaa olisi, että jokaisella
olisi korkeintaan 300 metriä matkaa kotioveltaan lähimmälle viheralueelle.
Alakouluikäinen leikkii kaupungissa yleensä korkeintaan tällä etäisyydellä
kodistaan ja myös aikuiset käyttävät lähinnä tällä säteellä kodistaan
sijaitsevia viherympäristöjä päivittäiseen ulkoiluun. Yli kahden kilometrin
päässä sijaitseville viheralueille mennään vain harvoin.

Karttakuviot Helsingin, Tallinnan ja Münchenin seuduista havainnollistavat
viheralueiden pinta-alaa asukasta kohden kaupunkien eri alueilla. Helsinki on
Münchenia vihreämpi kaupunki, mutta erityisesti keskusta-alueella viheralueita
on vähemmän kuin Tallinnassa. Münchenia hallitsevat laajat hyvin vähän
viheralueita sisältävät asutusalueet, mutta toisaalta siellä on rakennetun
alueen keskellä täysin asumattomia alueita, jotka ovat huomattavasti suurempia
kuin Helsingin vastaavat, esim. Keskuspuisto.

Se, että viherympäristöjen läheisyys ja pinta-ala nostavat asuinalueen
koettua viihtyisyyttä ja asuntojen hintoja on kiistaton tosiasia.
Monimutkaisemmaksi asia muuttuu, kun aletaan tarkastella, minkälaisia
viherympäristöjen tulisi olla. Kuten kirjoittajat toteavat, kaupunkilaisia
luontosuhteita ja käsityksiä esteettisestä ja kiinnostavasta
viherympäristöstä on lukuisia. Mieltymykset vaihtelevat väestöryhmien
välillä ja sisälläkin, oman lisänsä luontosuhteiden kirjoon tuovat
erilaisilta kasvillisuusvyöhykkeiltä tulevat maahanmuuttajat, joille
suomalainen luonto näyttäytyy erilaisin merkityksin latautuneena – tai
vailla samoja merkityksiä - kuin kantasuomalaisille. Kaupunkilaisten saatavilla
tulisikin olla erilaisia viherympäristöjä hoidetuista puistoista laajoihin
luonnontilaisiin alueisiin.

Kaupungista periferiaan

Kauas kaupungeista siirrytään Tuulentien ja Kati Pitkäsen artikkelissa
Maaseutu pistäytymispaikkana. Maaseutualueiden tyypittelystä ja demografisesta
muutoksesta katse tarkentuu vapaa-ajan asumiseen ja matkailukeskuksiin, joista
jälkimmäisiä tarkastellaan ilahduttavasti myös muiden kuin matkailijoiden
näkökulmasta. Lapin hiihtokeskukset uutena, vanhoihin maisemakategorioihin
istumattomina ja tietyllä tavalla paikattomina ympäristötyyppeinä
esitellään ehkä enemmänkin tutkimuksellisia näkökulmia kaipaavina
kohteina.

Liisa Tyrväinen, Harri Silvennoinen ja Marja Uusitalo kirjoittavat
yleisluonteisesti otsikolla Matkailijoiden ja virkistyskäyttäjien
maisematmaiseman käsitteestä ja luonnonmaisemien estetiikasta ja
suojeluntarpeesta. Huomio kiinnittyy artikkelin alkupuolella toteamukseen: On
tärkeää tietää käytettyjen paikkojen ja maisemien sijainti, joiden laatu
halutaan säilyttää tai parantaa. Näinkin itsestään selvä lausuma
paljastaa, miten uusi asia paikan käsite ja humanistinen tutkimusote on
metsätieteen alalla tapahtuvassa virkistyskäytön tutkimuksessa.

Heti tämän jälkeen esitetty väite, jonka mukaan matkailijat arvioivat
ympäristön laatua ensisijaisesti visuaalisesteettisesti sen sijaan on ainakin
jossain määrin yleistävä, eikä ota huomioon kaikkia matkailun ja
virkistyskäytön motiiveja. Suomeen tullaan ulkomaita myöten esimerkiksi
bongaamaan itäisiä taigalintulajeja ja näille matkailijoille maiseman
konventionaalinen kauneus lienee sivuseikka haetun lajin näkemiseen verrattuna.
Toisekseen esteettinen kokemus on sidoksissa arvoihin, joita artikkelin
esittelemät tutkimusmenetelmät eivät kovin hyvin ota huomioon. Jos ihminen
arvostaa luontoa ennen kaikkea raaka-ainevarantona ja materiaalisen hyvinvoinnin
tuottajana, on todennäköistä, että hän pitää hoidettua talousmetsää
kauniina, varsinkin jaksollisen metsänkasvatuksen kiertoajan loppuvaiheessa,
jolloin metsässä on nähtävillä ”komeaa tukkia”. Luonnon
monimuotoisuutta arvostava sen sijaan näkee kauniina hoitamattoman vanhan
metsän, jossa voi olla uhanalaisia ja harvinaisia lajeja. Luonnon kauneus ei
ole luonteeltaan formaalista, vaan vahvasti kytköksissä kulttuurisiin
näkemisen tapoihin, arvoihin ja asenteisiin, mikä olisi hyvä pitää
mielessä aihetta käsiteltäessä.

Preferenssitutkimuksen esitellyt tulokset ovat hieman ristiriitaisia: toisaalta
kerrotaan käyttäjien pitävän luonnontilaisista metsistä, toisaalta sanotaan
harvennushakkuiden parantavan metsien virkistyskäyttöarvoa. Harvennettu metsä
ei kuitenkaan ole luonnontilainen. Ilmeisesti ainoa todella yleistettävissä
oleva preferenssi on se, että kaikenlaisista vanhoista ja iäkkäistä
metsistä pidetään eniten ja hakkuuaukoista ei lainkaan. Tätä olettamaa
tukee myös se käytännön tosiasia, että kansallispuistot ja muut
luonnonsuojelualueet, joilla metsät yleensä ovat vanhoja, ovat vahvasti
yliedustettuina virkistysympäristöinä, jopa ylikulutukseen asti. Jos ihmiset
yleisesti pitäisivät harvennetuista metsistä, he oletettavasti retkeilisivät
lähiseudun harvennetuissa talousmetsissä, eivätkä kokisi tarvetta käydä
kansallispuistoissa, joihin ei näin ollen olisi juurikaan tunkua.
Harvennetuista metsistähän ei ole pulaa.

Kirjoittajat tuovat esille luontomatkailun paradoksin: Lapin matkailijat hakevat
rauhaa ja erämaista, koskematonta luontoa. Kun tuhannet matkailijat hakevat
tätä samaa samasta paikasta ja samaan aikaan, heidän liikkumisensa ja
majoittumisensa aiheuttaa sen, ettei rauhaa ja erämaisuutta enää ole. Mitä
ekotehokkaammin matkailun infrastruktuuria pyritään toteuttamaan, sitä
heikommin se vastaa matkailijoiden odotuksia ”erämaisuudesta” ja mitä
paremmin matkailijoiden odotuksiin vastataan, sitä vähemmän jää tilaa
matkailijoiden kaipaamalle ”alkuperäiselle luonnolle”. Matkailija haluaa
lämmitetyn hotellihuoneen, johon pääsee autolla pihaan ja hiihtohissin, mutta
mieluiten niin, että ikkunasta ei näe mitään ihmistoiminnan jälkiä, muita
ihmisiä, rakennuksia tai autoja.

Kirjoittajat toteavat sekä matkailurakentamisen että metsätalouden ongelmat
maisemalle ja myös maisemansuojelun heikon hallinnollisen ja
suunnittelutilanteen luonnonympäristöissä. Heillä on myös hyviä
ratkaisuehdotuksia. Maisemanhoito tulisi kirjoittajien mukaan sisällyttää
metsänhoidon ohjeistukseen ja perustaa metsämaisemanhoidon mallikohteita,
lisätä tutkimusta, koulutusta ja hallinnollista sääntelyä.

Matkailu vaikuttaa ympäristöön

Kirjan kakkososion päättää Anne Tolvasen, Katja Kankaan ja Esa Huhdan
artikkeli luontomatkailun ympäristökysymyksistä. Maissa, joissa matkailu on
huomattava elinkeino, esimerkiksi Välimeren rannikolla, matkailun aiheuttama
ympäristötuho on valtaisa. Alkuperäinen luonto on saanut lähes täysin
väistyä hotellien, uimarantojen ja muun turisti-infran tieltä. Suomessa
matkailun vaikutukset ovat paikallisempia. Toki osa vaikutuksista, kuten
lentoliikenteen päästöt ovat globaaleja. Matkailu tuottaa yli neljä
prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä.

Suomessa matkailun paikalliset haitat ovat suurimpia kansallispuistoissa, koska
nämä alueet ovat ensisijaisesti luonnonsuojelua varten. Eroosio, vieraslajien
leviäminen ja häiriöille herkkien eläinlajien lisääntymisen
häiriintyminen ovat ongelmia erityisesti suurimpia kävijämääriä
houkuttelevissa puistoissa. Kansallispuistojen ulkopuolella
matkailurakentaminen, laskettelurinteet ja hiihtoreitit muuttavat maisemaa ja
kasvillisuutta. Luontomatkailun paradoksi jatkuu: matkailutuotteiden kuluttajat
haluavat kokea ”erämaassa” liikkumisen vastuksia ja rasituksia, kuitenkin
mukavuusalueella siten, että latukin on valmiiksi tehtynä. Kaupallisen
luontomatkailun aiheuttamat ympäristöongelmat saattavat osua kipeimmin
paikalliseen, traditionaaliseen luonnon virkistyskäyttöön. Esimerkiksi
Kitkajärven kalasto ja muu virkistyskäyttöarvo on taantunut Rukan
matkailukeskuksen jätevesien takia. Tämän kirjan, kuten paljolti muunkin
virkistyskäyttötutkimuksen valossa näyttää kuitenkin siltä, että
traditionaalinen virkistyskäyttö, joka ei tuota selvästi laskettavia euroja,
jää tutkimuksellisestikin kaupallisen matkailukäytön varjoon. Tämän
seurauksena ei ole yllättävää, että myös hallinto pitää kaupallisia
luonnonkäyttömuotoja tärkeämpinä.

Money talks

Kirjan kolmas osa keskittyy otsakkeen mukaisesti luontomatkailun ja
virkistyskäytön talouteen. Kolmososan avaa Leena Petäjistön ja Ashley Selbyn
artikkeli Luontomatkailu ja virkistyskäyttö yritystoimintana. Artikkeli
käsittelee luontomatkailua yrittäjien näkökulmasta ja keskittyy erityisesti
yrittäjien asennoitumiseen yritystoimintaansa.

Luontomatkailu on vaikeasti määriteltävä yritystoiminnan ala, eikä sitä
ole hallinnollisesti edes yritetty määritellä omaksi toiminta-alueekseen,
mikä lienee järkevää. Luontomatkailun eri määritelmät poikkeavat
toisistaan liian paljon. Kirjoittajat määrittelevät luontomatkailun
väljästi. Artikkelissa kirjoittajat esittelevät yrittäjille tekemänsä
kyselytutkimuksen tuloksia.

Luontomatkailuyrityksistä suurin osa on pienyrityksiä, joiden omistajien
orientoituminen yritystoimintaan on pienyrityksille tyypillisesti suuria
riskejä karttavaa ja usein satisfioivaa eli tietylle toimintatasolle
pitäytyvää. Monet myös näkevät yritystoiminnallaan tiettyjä
yhteiskunnallisia tehtäviä. Yrittäjyys on näille yrittäjille yleensä
elämäntapa. Business-orientoituneita eli riskejä ottavia ja voiton
maksimointiin tähtääviä luontomatkailuyrityksiä on vain vähän ja ne
edustavat tutkittujen yritysten joukossa suurimpia.

Haasteena kirjoittajat näkevät yritysten yhteistyön ja verkostoitumisen, joka
olisi tärkeää luontomatkailun kehittymisen kannalta. Kirjoittajien mielestä
pienyrittäjien satisfioivat asenteet voivat ehkäistä yhteistyötä ja
kehittämistä. Hallinnossa tarvittaisiin myös asennemuutosta: tällä
hetkellä luontomatkailuun suhtaudutaan tärkeänä kehittämiskohteena
lähinnä alueilla, joilla sitä on jo paljon, lähinnä Lapissa. Muualla ala ei
saa hallinnolta riittävästi huomiota.  

Matkailun talouden tarkastelu jatkuu Seija Tuulentien ja Maria Hakkaraisen
pohjoista matkailutyötä käsittelevässä artikkelissa. Lapissa elinkeinojen
murros on ollut huomattava: Elinkeinoelämän painopiste on siirtynyt
alkutuotannosta suoraan matkailupalveluihin, eikä muutos ole kaikkien
toimijoiden näkökulmasta välttämättä ollut hallittu. Matkailu on tuonut
Lappiin paljon lisää työpaikkoja, varsinkin nuorille ja naisille, toisaalta
työ on paljolti sesonkiluonteista ja matalapalkkaista. Sesonkiluonteinen työ
tarjoaa monille paikallisille niukat elämisen edellytykset paikkakunnalla,
toisaalta sesonkiluonteisuus estää kauempaa sesonkityöhön tulevia
asettumasta paikkakunnalle vakituisesti asumaan. Paikallisille matkailutyö
välttämättömyytenä on asettanut identiteettiin ja elämäntapaan liittyviä
haasteita. Kun perinteiset alkutuotannon elinkeinot eivät enää elätä, on
oltava valmius asettua uusiin rooleihin työelämässä ja omaksua uusia taitoja
ja asenteita. Lappilaisen toimeentulo voi nykyään koostua useista hyvin
erilaisista palasista, esimerkiksi poronhoidosta, metsätyöstä,
matkailutyöstä sekä kotitarvekalastuksesta ja -metsästyksestä.

Lapin matkailu keskittyy matkailukeskuksiin. Näiden on toivottu tukevan myös
ympäröivien alueiden pienyrittäjävetoista matkailua, mutta kehitys ei ole
ollut toivotunlaista. Matkailun kehittäminen luontevaksi osaksi Lapin
maaseutualueiden elinkeinorakennetta paikallisyhteisöjen omien toiveiden
pohjalta on vielä alkuvaiheessa. Vahvuutena ovat Lapin useat vetovoimaiset
kansallispuistot, mutta nämäkään eivät yksinään takaa matkailuelinkeinon
toivotunlaisia kehityskulkuja. Tavoitteina olisi sesonkihuippujen tasaaminen,
matkailutyön alueellisesti tasaisempi jakautuminen ja vakituisten asukkaiden
säilyminen tai lisääntyminen.

Eero Vatanen, Ville Ovaskainen ja Mikko Hyppönen kirjoittavat luontomatkailun
vaikutuksista alue- ja paikallistalouteen. Vaikutusten arviointiin on kehitetty
laskentamalleja, joita kirjoittajat esittelevät artikkelinsa alussa. Keskeinen
tutkimusongelma on, että kuinka paljon ja millä edellytyksin luontomatkailu
voi korvata luonnonvarojen alkutuotannollisen käytön vähentyneitä
työpaikkoja ja talousvaikutuksia.

Eniten matkailun taloudellista merkitystä on tutkittu kansallispuistojen
alueilla. Taloudellisesti tuottoisimpia ovat pohjoisen suuret kansallispuistot.
Pallas-Yllästunturin kansallispuisto tuottaa aluetalouteen vuodessa 34,3
miljoonaa euroa ja 450 henkilötyövuotta, UKK-puisto 21,6 miljoonaa euroa ja
284 henkilötyövuotta. Etelämpänä tuottoisimpia ovat Punkaharjun
luonnonsuojelualue ja Kolin kansallispuisto. Kahdellakymmenellä tutkituista
valtion luonnonsuojelu-, kansallispuisto ja retkeilyaluekohteista taloudellinen
tuotto jäi vuodessa enintään puoleen miljoonaan euroon. Nämä kohteet ovat
pienempiä ja syrjässä luontomatkailun pääalueilta. Pyhä-Häkin
kansallispuisto ja Oulujärven retkeilyaleu ovat Etelä-Suomessa tyypillisiä
noin 1,2 miljoonan euron tuotto- ja 15 - 16 henkilötyövuoden
työllisyysvaikutuksineen. Tuottavuus suhteessa kävijöiden määrään on
sidoksissa alueen palvelurakenteeseen ja käyntien kestoon. Siksi esim. Oulangan
kansallispuisto tuottaa seitsenkertaisesti Nuuksioon verrattuna, vaikka
Nuuksiossa käydään enemmän. Metsähallituksen kansallispuistojen ja
retkeilyalueiden hoidon budjetti oli vuonna 2013 27 miljoonaa euroa.
Kansallispuistot siis tuottavat erittäin hyvin suhteessa tuotantopanoksiin.

Samoihin luonnonvaroihin kohdistuu erilaisia taloudellisia käyttöpaineita,
jotka ovat keskenään vaihtosuhteessa. Esimerkiksi metsien hakkuut
vähentävät matkailutuloja ja metsien varaaminen matkailukäyttöön
puolestaan hakkuutuloja. Kirjoittajat havainnollistavat vaihtosuhteita selkeiden
lukujen avulla. Metsähallituksen hakkuiden supistaminen Inarissa 150 000
kuutiosta 75 000 kuutioon vaikuttaisi paikallistalouteen saman verran kuin
matkailun supistuminen 3,5 prosentilla. Hakkuiden supistaminen puoleen olisi
siis taloudellisesti tuottavaa, jos metsien säilyminen pystyssä auttaisi
kasvattamaan matkailua enemmän kuin 3,5 %.

Kirjoittajat näkevät luontomatkailun alue- ja paikallistaloudellisen
merkityksen elinkeinon mahdollisuudessa vastata harvaan asutun maaseudun
elinkeinorakenteen muutospaineisiin. Parhaimmillaan matkailu mahdollistaa
sopeutumisen hitaisiin ja hallittuihin muutoksiin, mutta nopea ja voimakas
matkailuelinkeinon kasvu esimerkiksi Inarissa on aiheuttanut kuntatalouden
riippuvuutta matkailuelinkeinosta.

Voiko paikan merkitystä mitata rahalla?

Talousteema jatkuu Artti Juutisen, Anna-Kaisa Koseniuksen, Erkki Mäntymaan,
Ville Ovaskaisen ja Liisa Tyrväisen artikkelissa, jossa kirjoittajat
tarkastelevat luonnon ei-kaupallisen virkistyskäytön taloudellisen arvon
mittaamistapoja. Ei-taloudellisille arvoille arvioidaan laskennallisia
taloudellisia arvoja, jotta niiden arvoa olisi mahdollista vertailla
taloudellisten arvojen kanssa. Kirjoittajat esittelevät tässä yhteydessä ns.
ilmaistujen preferenssien menetelmiä, joissa informanteilta tiedustellaan,
mitä he olisivat valmiita maksamaan jonkin virkistyskäyttökohteen
säilymisestä, laadun paranemisesta tms. tai mihin hintaan he olisivat valmiita
siihen, että kohde heikkenee. Metla on tehnyt tämäntyyppisiä tutkimuksia jo
pitkään ja ne ovat vakiintuneet osaksi metsätieteellisen
virkistyskäyttötutkimukseen paradigmaa. Tässä yhteydessä lukija jää
kaipaamaan kriittisempää otetta. Vaikka arvojen taloudellisten ja
ei-taloudellisten arvojen yhteismitallistaminen epäilemättä puolustaa
paikkaansa joidenkin tutkimuskysymysten kohdalla, sisältyy tämäntyyppiseen
tutkimukseen pari lähtöoletusta, joita tutkijan olisi kyettävä myös
kyseenalaistamaan: Ensimmäinen on oletus taloudellisten arvojen
perustavuudesta, johon muita arvoja tulee verrata. Rahalla ei kuitenkaan ole
itseisarvoa, se on vain vaihdon väline. Siksi se ei voi olla perustava. Toinen
on oletus rahallisen arvon pysyvyydestä ja vertailtavuudesta. Sama rahasumma
kuitenkin merkitsee toiselle tunnin, toiselle kahden tunnin työtä.
Preferenssitutkimus saattaa jakaa informanteille puhevaltaa näiden maksukyvyn
mukaan. Lisäksi huomio kiinnittyy siihen, että virkistyskäytön taloudellista
arvoa arvioitaessa ei useinkaan oteta huomioon rahallisestikin merkittävää
kansanterveydellistä hyötyä. 

Voiko maisemaa myydä?

Tyrväinen, Mäntymaa ja Ovaskainen päättävät kirjan kolmannen osan
maisema-arvokauppaa koskevaan artikkeliin. Maisema-arvokauppa on metsäluonnon
esteettisiä ja virkistysarvoja koskeva kaupallinen sopimus, jossa näistä
arvoista hyötyvä ostaja maksaa maanomistajalle eli arvojen myyjälle sovitun
hinnan siitä, että tämä ei heikennä sopimuksen piirissä olevia arvoja
esimerkiksi hakkuilla ja/tai sitoutuu kyseisten arvojen parantamiseen tai
säilyttämiseen. Sopimukseen voi sisältyä myös ostajan oikeus käyttää
maita esimerkiksi matkailutoimintaan jokamiehenoikeudet ylittävällä tavalla.

Maisema-arvokaupan toimintaperiaatteen on kehittänyt metsätalouden
kehittämiskeskus Tapio ja sitä on edelleen jalostanut MTK. Myytävistä
arvoista maksettava hinta perustuu metsänomistajan menettämään hakkuutuloon,
MTK:n sopimusmallissa lisäksi sopimuksen ostajalle tuottamaan lisäarvoon.
Ostaja voi olla esimerkiksi luontomatkailuyritys, yksityishenkilö, yhdistys tai
erilaisten toimijoiden yhteenliittymä.

Teoreettinen kömmähdys kirjoittajilta on väittää, ettei luonnon kauneus tai
virkistyskäytettävyys olisi luonnon monimuotoisuuden tapaan julkishyödyke,
vaan että kyseessä olisi vain ”yksityiseen kulutukseen ulkoiluharrastusten
kautta” liittyvä ympäristöstä nauttiminen. Tosiasiassa vain häviävän
pieni osa luonnon virkistyskäytöstä on luonteeltaan kaupallista tai edes
matkailullista ja esteettisesti hyvälaatuinen, virkistystä tarjoava
ympäristö on juomakelpoisen veden ja puhtaan ilman tapaan luokiteltavissa
elämän perusedellytykseksi. Luonnossa liikkuvat lähes kaikki suomalaiset,
joten kyseessä ei ole mikään erillinen ”harrastus” tai
ylellisyyselementti. Tulkintoja olisi voinut tehdä esimerkiksi kirjoittajien
kertomasta tutkimustuloksesta, jonka mukaan puolet ulkoilijoista on halukkaita
maksamaan virkistysympäristönsä parantamisesta talkootyöllä, mutta vain
harva rahalla. Voisiko tämä johtua siitä, että talkootyö itsessään on
virkistyskäyttöä? Useissa virkistyskäytön arvon mittaamiseen
tähtäävissä tutkimuksissa pyritään hahmottamaan erikseen aineeton
”hyödyke”, jota luonnosta haetaan ja ”resurssi”, joka ollaan valmiita
uhraamaan ”hyödykkeen” saamiseksi huomaamatta, että resurssi ja hyödyke
voivat olla kokonaan tai osittain samaa asia.

Kirjoittajat eivät tunnu myöskään täysin hahmottavan luonnon
monimuotoisuuden ja virkistyskäytettävyyden päällekkäisyyttä, vaan näitä
tarkastellaan ikään kuin kokonaan erillisinä. Toki näiden arvoperusta on
eri, luonnon monimuotoisuuden arvo on luonteeltaan itseisarvoista,
virkistyskäyttöarvojen arvo on ihmislähtöistä. Käytännössä arvot
kuitenkin ovat sidoksissa toisiinsa, minkä osoittaa luonnonsuojelualueisiin
kohdistuva valtava virkistyskäyttöpaine. Hieman yksinkertaistaen voisi jopa
väittää, että metsän virkistyskäyttöarvoa on mahdollista mitata
mittaamalla sen suojeluarvoa.

Kirjoittajat esittelevät vertailukohtina esimerkkejä
luonnonarvokauppatyyppisistä toimintamalleista Australiassa, Costa-Ricassa ja
Iso-Britanniassa, mutta unohtavat mainita suomalaisen
Metso-suojelujärjestelmän, jossa metsänomistaja myy korvausta vastaan luonnon
monimuotoisuushyötyjä valtiolle. Lukijalle tulee väkisin mieleen, että
johtuuko Metson sivuuttaminen halusta olla ottamatta esille kysymystä valtion
kompensaatiosta virkistysarvoja nykyistä paremmin säilyttäville
metsätalouden menetelmille.

Sosiologiaa metsässä

Kirjan neljännen osan Hyvinvointia: kenelle ja miten? artikkelit pureutuvat
metsien eri käyttötapojen ja käyttäjäryhmien välisiin suhteisiin. Tämä
on ehkä kirjan kiinnostavin osa, koska aiheet liittyvät laajasti eri
elinkeinojen ja käyttötapojen tarpeisiin, eivät vain matkailuun.

Liisa Tyrväinen, Mikko Hyppönen, Mikko Jokinen, Mikko Kurttila ja Anne
Tolvanen aloittavat osion artikkelilla Maankäyttömuotojen yhteensovittaminen.
Kirjoittajat tarkastelevat metsätalouden, luontomatkailun, luonnonsuojelun,
kaivostoiminnan ja tuulivoimarakentamisen suhteita, tarkastelun alueellinen
painopiste on jälleen maan pohjoisosissa.

Suomessa ei ole lainkaan niin sanottuja erilliskäyttömetsiä, koska
talousmetsissä on mahdollista myös esimerkiksi virkistäytyä ja metsästää.
Edes luonnonpuistot eivät ole luonnonsuojelun erilliskäyttöalueita, koska
niissäkin on sallittua liikkua polkuja pitkin ainakin osan vuodesta. Toisaalta
Suomessa ei myöskään juuri ole FAO:n määritelmän mukaisia
monikäyttömetsiä, joissa eri käyttömuodot olisivat tasavertaisia.
Talousmetsissä muut käyttömuodot ovat täysin alisteisia puuntuotannolle.
Kansallispuistoissa luonnonsuojelu ja virkistyskäyttö ovat melko
tasavertaisia, mutta esim. puuntuotantoa ei ole ja metsästys on rajoitettuja.
Suomen vähät aidot monikäyttömetsät löytyvät ehkä aktiivisen
metsätalouden ulkopuolelle jätetyiltä yksityismailta, joilla harjoitetaan
kotitarvepuun ottoa, marjastusta, retkeilyä ja omaehtoista luontoarvojen
suojelua.

Puuntuotannon ja virkistyskäytön välillä vallitsee vaihtosuhde. Mitä
intensiivisempää puuntuotanto on, sitä heikommaksi metsän käytettävyys
virkistykseen muuttuu. Kyse ei kuitenkaan ole toisiaan poissulkevista
hyödyntämistavoista, koska puuntuotannon intensiteetistä on mahdollista
tinkiä virkistyskäytön hyväksi tai virkistyskäytettävyyttä heikentää
puuntuotannon hyväksi. Metsähallitus on joissain metsätalouden
erityiskohteissa siirtynyt avohakkuista erirakenteiskasvatukseen, poiminta- ja
pienaukkohakkuisiin säilyttääkseen metsätalouskäytössä olevien kohteiden
virkistyskäyttömahdollisuuksia. Myös virkistyskäyttäjien odotukset
vaihtelevat. Toiset haluavat virkistäytyä luonnontilaisissa metsissä,
toisille käy hyvin talousmetsä, kunhan puuntuotannon jäljet eivät ole liian
selvästi näkyvissä. Bioenergian tuotanto on toinen virkistyskäytön kanssa
vaihtosuhteessa oleva tuotannonala. Energiapuun ja kantojen korjuu lisää
metsätalouden haitallisia vaikutuksia maisemaan, tuulivoima koetaan usein
maisemahaitaksi, etenkin kesämökki- ja matkailuympäristöissä. Voimakkain
vaihtosuhde on kaivostoiminnan ja muiden maankäyttötapojen välillä:
kaivostoiminta sulkee muut käyttömuodot täysin pois ydinalueeltaan ja
heikentää usein muita käyttömahdollisuuksia myös lähialueella.

Maankäytön suunnittelun keskeinen työkalu on kaavoitus. Yleiskaavassa voidaan
asettaa rajoituksia hakkuille matkailu- ja virkistysalueilla. Kirjoittajat
näkevät kaavamerkintöjen tulkintakäytännöt ja näihin liittyvät
lupakäytännöt kunnissa vaihtelevina ja toivovat käytäntöjen
yhdenmukaistamista.

Luonnonsuojelun ja luontomatkailun suhde voi olla neutraali,
symbioottinen/synerginen tai konfliktinen. Usein matkailu ja luonnonsuojelu ovat
rinnakkaisia, toistensa suhteen neutraaleja toimintoja niin kauan kuin matkailu
on suhteellisen vähäistä ja nojautuu perinteisiin luonnonkäyttötapoihin.
Matkailun kasvaessa voi seurauksena olla konflikti matkailun vaarantaessa
suojelun tavoitteita tai suojelun rajoittaessa matkailua. Matkailun ja suojelun
myönteiseen vuorovaikutukseen ja synergiaetuihin päästään, kun
matkailutoiminnot suunnitellaan suojelutavoitteiden kanssa yhteensopiviksi ja
matkailutuloilla voidaan vahvistaa suojelutavoitteita.

Metsien eri käyttömuotojen yhteensovittamisen avainkysymyksenä kirjoittajat
näkevät sen, että tunnistetaanko metsien aineettomat hyödyt samanarvoiseksi
luonnonvaraksi puuaineisten tuotteiden kanssa. Tähän on helppo yhtyä. Miten
tähän päästäisiin on kysymys, jolle olisi myös voinut uhrata muutamaan
ajatuksen.

Kohti osallistavaa suunnittelua?

Irja Löfström, Teppo Hujala, Jouni Pykäläinen, Jukka Tikkanen ja Maija
Faehne kirjoittavat osallistamisesta metsäsuunnittelussa. Kuten kirjoituksessa
todetaan, osallistamista on metsäsuunnittelussa toteutettu lähinnä
makrotasolla, alueellisissa metsäohjelmissa ja Metsähallituksen alueellisessa
luonnonvarasuunnittelussa. Mikrotason osallistaminen on jäänyt hyvin
vähäiseksi. Esimerkiksi kuntien, yritysten ja seurakuntien omistamissa
metsissä metsänhoitoa toteutetaan varsin paljon eri käyttäjäryhmien
näkemyksiä selvittämättä tai varsin kevyellä osallistamisella.
Yksityismetsien osalta pidetään – kuten artikkelista ilmenee - jopa
omistajan osallistumista oman metsänsä käytön suunnitteluun uutena asiana.
Tämä tulee esille jopa sanavalinnoissa. Metsänomistaja osallistetaan, hän ei
siis ole varsinainen päätöksentekijä, joka osallistaa muita, esimerkiksi
metsäammattilaisia.

Kirjoittajat hahmottelevat hyvän osallistamisen kriteereitä. Näistä
ensimmäiseksi nousee osallistamisen aitous, mikä tarkoittaa sitä, että
osallistamisen tarkoituksena ei saa olla suunnittelijan visioiden
”viherpesu” tai osallistettavien taivuttaminen, vaan osallistettavien
näkemysten aito vaikuttavuus päätöksiin. Toisekseen hyvä osallistaminen on
oikeudenmukaista. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikilla, joiden etua asia
koskee, on tosiasiallinen mahdollisuus osallistua. Kolmas hyvän osallistamisen
kriteeri on pätevyys, jolla tarkoitetaan tiedon keruun, käsittelyn ja
tulkinnan yhdessä hyväksyttyjä, johdonmukaisia ja avoimia menettelytapoja,
jolloin tuotettu tieto on oikeellista.

Kirjoittajat käyvät artikkelin lopussa läpi hyvän osallistamiskulttuurin
edellytyksiä todeten, että osallistamisen kulttuuri Suomessa on varsin nuorta.
Tämän takia tarvitaan avointa keskustelua osallistamisen menetelmistä ja
roolista päätöksenteossa, jotta osallistaminen niin metsien käytössä kuin
muillakin aloilla saisi sen paikan, mikä sille kansalaisyhteiskunnassa kuuluu.

Mikko Kurttila, Jouni Pykäläinen ja Anssi Ahtikoski siirtyvät
osallistamisesta suunnitteluun ja omistajan näkökulmaan. Metsänomistajan
tavoitteista lähtevä metsäsuunnittelu edellyttää aina tavoitteiden
selvittämistä. Julkisyhteisöjen, esimerkiksi kuntien metsissä on siis
mahdotonta tehdä toimivaa metsäsuunnitelmaa mikäli omistajien eli
kuntalaisten näkemykset tavoitteista eivät ole selvillä. Käytännössä
näin kuitenkin yleensä tapahtuu. Koska metsän eri käyttötavat ovat
vaihtosuhteisia (puuntuotanto kontra luonto- ja virkistysarvot), edellyttää
eri käyttöarvojen tehokas yhteistuottaminen suunnittelua, jolla
määritetään hakkuutulojen ja virkistysarvojen tuotantomahdollisuutta
erilaisissa hoito- ja käyttövaihtoehdoissa ja sen jälkeen määritetään
vaihtoehto, joka parhaiten vastaa omistajan määrittämiä tavoitteiden
keskinäissuhteita.

Kiertoaikamallinnuksella voidaan tarkastella tasarakenteisena kasvatettavan
metsikön tuottamia hyötyjä kiertoajan eri vaiheissa. Kiertoaikamalli ei ota
huomioon mahdollisuutta kasvattaa metsää erirakenteisena ilman selkeää
kiertoaikaa. Kiertoaikamallissa voidaan monikäytön ohella puhua
peräkkäiskäytöstä, erilaisten arvojen tuottamisesta samassa metsässä eri
aikoina. Erilaiset kokonaistavoitteet voivat tuottaa erilaisia kiertoja
tasarakenteiseen metsään, mutta tasarakenteiskasvatuksen kierto päättyy aina
avohakkuuseen.

Kirjoittajat toteavat sen, minkä metsää omistava lukija jo muutenkin
tietää: käytännön metsäsuunnittelussa monitavoitteisuus ja aidosti
vaihtoehtoihin perustuva suunnittelu ei ainakaan vielä näy. Omistajan pitkän
tähtäimen metsänomistuksen tavoitteisiin ja eri käyttötapoihin ei ole
kiinnitetty huomiota. Varsin uutta käytännössä on, että
suunnitteluprosessissa ylipäätään kysytään omistajalta mitään.
Suunnittelun kehittymistä rajoitti pitkään vanha metsälaki ja
neuvontaorganisaatioiden pitäytyminen yksitavoitteisissa ja kaavamaisissa
toimintatavoissa. Valinnanvaraa on jäänyt lähinnä päätehakkuun
ajoitukseen. Maisema- ja virkistysarvojen turvaaminen on rajoittunut
kaavoitussääntelyyn erityiskohteissa ja luonnonsuojelullisen sääntelyn
sivutuotteena tuottamiin maisema- ja virkistysarvoihin.

Makrotason metsäsuunnittelua toteutetaan alueellisissa metsäohjelmissa (AMO:t)
ja Metsähallituksen alueellisella luonnonvarasuunnittelulla (LVS).
Kirjoittajien mukaan AMO:ien ongelmana on ollut pitäytyminen puuntuotannon
tarkastelussa, jolloin innovaatiojärjestelmät ja uudet elinkeinot ovat
jääneet liian vähälle huomiolle. Mittakaava on AMO:ssa yleensä niin suuri,
että paikka ja paikallisesti merkittävät kysymykset ovat vaarassa jäädä
näkymättömiksi. Metsäsuunnittelun haasteena olisi sopeutua tilanteeseen,
jossa yhteiskunnalla ja maanomistajilla ei enää ole yhtä vallitsevaa
ensisijaista metsien käytön tavoitetta, vaan suunnitteluprosessilta
vaadittaisiin neutraaliutta tavoitteiden suhteen.

Arto Naskali sitoo kirjan osin hajanaiset näkökulmat yhteen tuomalla
keskusteluun näitä yhdistäviä teoreettisia lähestymistapoja kirjan
päättävässä artikkelissa Uusia näkökulmia luonnonvarojen hallintaan.
Naskali tarkastelee ekosysteemipalvelun käsitettä, luonnonvarojen käytön
hallintaa ja ohjausta.

Kirjan kirjoittajat eivät ole tarkastelleet käsittelemiään aiheita kovin
laajasti suomalaisen metsäpolitiikan, lainsäädännön ja hallinnon
kehittämiskysymyksinä, eikä Naskalikaan ota suoraan kantaa näihin aiheisiin.
Sen sijaan Naskalin teksti tarjoaa kyllä kiinnostavia tarttumapintoja
käytännön metsäisiin aiheisiin, myös kirjassa jo käsiteltyihin.

Kirja jatkaa jo parikymmentä vuotta vallinnutta suomalaisen metsätieteen
monikäyttö- ja virkistyskäyttötutkimusta. Tuttua on kysymyksenasettelujen
maantieteellinen perifeerisyys ja kaupalliset painotukset. Metsätieteellisen
monikäyttötutkimuksen virkistyskäyttö tapahtuu ensisijaisesti Lapissa ja
Kainuussa ja on luonteeltaan matkailullista. Toinen tutkittu alue on
kaupunkiluonto ja sen käyttö. Sen sijaan etelä- ja länsisuomalainen
maaseudun talousmetsä ja siellä tapahtuva hyvin tavanomainen virkistyskäyttö
ja luontoharrastus, kuten marjastus tai pesimälinnuston harrastajatutkimus
jää edelleen paljolti tutkimukselliseen paitsioon. Edelleenkin
monikäyttökysymyksiä tarkastellaan metsäpolitiikasta erillään, joskin
ekosysteemipalveluajatus ja aito monikäyttönäkökulma näkyy jo orastavana
kirjan viimeisen osan artikkeleissa. Silti olisin odottanut eräiden keskeisten
kysymysten kriittistä esille nostamista. Vaille huomiota jäivät keskeiset
metsäpolitiikan työkalut, kuten Kemera, metsäkeskusorganisaatio ja
metsänhoitoyhdistykset, samoin metsäpoliittiset selonteot ja alueellisten
metsäohjelmien sisällöt ja näiden vaikutus monikäyttöön.

Esimerkiksi Kemera-järjestelmä tukee vahvasti juuri sellaisia puuntuotannon
toimia, jotka kaikkein voimakkaimmin estävät muita metsänkäytön muotoja.
Suoraa tukea saa esimerkiksi avohakkuisiin, maanmuokkaukseen, istutuksiin ja
kunnostusojituksiin. Monikäytön näkökulmasta kyse on vääristävästä
ohjauksesta. Samaan aikaan tuetaan myös metsälain 10§ mukaisten ns.
avainbiotooppien suojelua tuettujen avohakkuiden heikentäessä samalla näiden
ympäristöjen säilymistä hakkuiden reuna-alueilla. Tukimuodot syövät
toistensa tavoitteita, kun sama metsänomistaja voi saada tukea sekä
avainbiotoopin säilyttämiseen että sen heikentämiseen viereisen kuvion
toimenpiteillä. Monikäyttötutkimuksessa olisi syytä entistä rohkeammin
tarttua metsäpolitiikan käytäntöihin ja niiden kokonaisvaikutuksiin. Entä,
jos Kemera-järjestelmästä luovuttaisiin ja tukea saisi vain
Metso-ohjelmasuojeluun? Entä, jos maisema- ja virkistysarvokaupasta tehtäisiin
Metso-ohjelmaan rinnasteinen julkisrahoitteinen ohjauskeino, jolla
kompensoitaisiin maanomistajalle esimerkiksi hyvien mustikka-apajien
jättäminen avohakkuiden ulkopuolelle ja hoitaminen siten, että mustikan
marjominen säilyy hyvänä? Koska puuntuotanto joka tapauksessa tuo
metsänomistajalle rahaa ja esimerkiksi marjasadot ovat jokamiehenoikeudella
kaikkien käytössä, vaatisi aitoon monikäyttöisyyteen pyrkiminen
taloudellisen ohjauksen keinoin nimenomaan muiden kuin puuntuotannollisten
arvojen tukemista. Tämä taas vaatisi aitoa kykyä irrottautua
lainsäädännön, hallinnon ja ohjausjärjestelmien läpäisevästä
ajattelutavasta, jonka mukaan metsät ovat (suojelualueet pois lukien) olemassa
ensisijaisesti puuntuotantoa varten.

Kriittisempi ote metsäalan vallitseviin paradigmoihin ja tarkastelun
ulottaminen humanistisiin tutkimusnäkökulmiin olisi auttanut tuomaan enemmän
uusia näkökulmia aiheisiin. Kokonaisuutena artikkelikokoelma on kuitenkin
huolella toimitettu peruspaketti metsien monikäytön problematiikasta ja
paranee loppua kohden. Kirjan ehdoton vahvuus ovat runsaasti käytetyt,
havainnollisesti kuvitetut tietolaatikot, joissa kuvataan yksittäisiä
artikkelin aiheeseen liittyviä tutkimuksia, tutkimusmetodeja ja
käsitteellisiä työkaluja. Tietolaatikot tukevoittavat muutoin paikoin melko
yleisluonteiseksi jäävää tekstiä ja syventävät artikkelien sisältöä.
Kirja on kauniisti toteutettu ja miellyttävä lukea.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/