[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomalaisen viinapään arvoitus

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FT, KK, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Vilkuna, Kustaa H. J.: Juomareiden valtakunta 1500–1850: Suomalaisten känni
ja kulttuuri. Teos, 2015. 631 sivua.


Suomalaisen viinapään arvoitus
---------------------------------------------------------

Jyväskylän yliopiston Suomen historian professori Kustaa H. J. Vilkunan teos
on laaja tutkielma suomalaisesta alkoholin sävyttämästä kulttuurista
keskiajan lopulta 1800-luvun puolimaihin. Se on selvitys siitä, miltä tuo
kulttuuri näytti ja mikä oli alkoholin osa ja merkitys suomalaisten
elämäntavassa. Se on myös selvitys eri toimijoiden – kruunun, kirkon,
paikallisyhteisöjen ja ryyppäävien kansalaisten – osuudesta tuon kulttuurin
kehityksessä.

Alkoholi on ollut kautta aikojen läsnä suomalaisessa kulttuurissa.
Käyttäjien mielestä sitä on ollut yleensä liian vähän ja vastustajien
mielestä liikaa, harvoin kenenkään mielestä sopivasti. Se on jäsentänyt
suomalaista kulttuuria keskeisellä tavalla, kun maallinen ja kirkollinen
esivalta ovat pyrkineet kitkemään juoppoutta alamaisista – toistaiseksi
siinä onnistumatta. Viinan ilojen ja kirojen ohella suomalaisia ovat
kiinnostaneet myös kännistä – vaan ei kännissä – laaditut kirjoitukset.
Luulenpa, että Kustaa H. J. Vilkunan teos Juomareiden valtakunta 1500–1850:
Suomalaisten känni ja kulttuuri löytää koht’sillään lukijansa.

Alkoholikurista alkoholismiin

Tuhottoman paksu – peräti 631-sivuinen – teos on pitkän prosessin tulos.
Tekstiä lukiessa kuluu muutama viikonloppu rattoisasti. Lyhyesti esitelty
teoreettinen tulkintakehys antaa taustaa tutkimukselle, jonka Vilkuna rakentaa
uuden sosiaali- ja kulttuurihistorian sekä mentaliteetti- ja taloushistorian
varaan. Näkökulmat ja menetelmät vaihtelevat kirjan eri osissa, vaikkei
tekijä niitä alun jälkeen nostakaan esille kovin voimakkaasti.
Aineistolähtöisen tutkimuksen lähteisiin sisältyy oikeuselinten ja
kirkollisten instanssien pöytäkirjoja, 1500-luvun voudintilejä, 1700-luvun
läänintilejä, tullitilejä, lakeja, asetuksia, valtiopäiväasiakirjoja,
järjestyssääntöjä, julisteita, perukirjoja ja inventaareja. Joukossa on
kulttuurintutkijoiden tekstejä, väitöskirjoja, arkkiveisuja, hengellistä ja
valistuskirjallisuutta, proosaa, lyriikkaa, matkakertomuksia ja kuvia.
Lopputulos on mehevä kuva suomalaisten vuosisataisesta juopottelusta.

Aluksi Vilkuna selvittää yhteiskunnan ja alkoholin välistä suhdetta sekä
tarkastelee tuottajien, kuluttajien ja vastustajien vuorovaikutusta. Hän
kertoo, mitä eri juomia, miten paljon ja missä yhteyksissä eri sosiaaliset
ryhmät käyttivät. Kuvauksensa saavat myös juomien käyttöön kuuluneet
esineet, tavat ja merkitykset. Yhteiskunnan kannalta anniskelumuotojen kehitys
sekä anniskelun säätely, sosiaalinen ja taloudellinen rooli ovat tärkeitä.
Julkiseen juopotteluun tekijä paneutuu antaumuksella selvittäen, missä, miten
ja ketkä juopottelivat ja miten ilmiöön suhtauduttiin. Hän tarkastelee
vielä alkoholin osuutta elämänkaareen liittyvissä juhlissa, vuotuisina
pyhäpäivinä, viikonloppuisin ja monissa illanistujaisissa. Hän selvittää
alkoholin tuotannon ja kulutuksen sijaa miesten ja naisten maailmassa sekä eri
sosiaaliryhmien elämässä sekä pohtii alkoholismia kulttuurisena,
sosiaalisena ja taloudellisena ilmiönä, ennen kuin hahmottelee lyhyesti
suomalaisen alkoholikulttuurin myöhempää kehitystä.

Juomareiden valtakunnassa Vilkuna tarkastelee aihettaan teemoittain, joista
kutakin hän käsittelee yleensä noin 20 sivulla, mutta julkiseen anniskeluun,
kirkkokänniin ja erilaisiin juoppoihin hän syventyy kuhunkin noin 40 sivulla.
Joka luvussa tekijä joutuu sukkuloimaan ajallisesti edestakaisin, ja toisiaan
seuraavien tapausten vilinässä lukija saa olla varuillaan, ettei sekoa
vuosikymmenissä ja -sadoissa. Kirjan liitteistä voi hakea apua, jos uhkaa
eksyä alkoholin mittayksiköiden tai juomatyyppien viidakossa. Vilkuna
nimittäin selittää niissä mitat lästistä (1 507 l) ryyppyyn (4,1 cl) ja
juomat akvaviitista simaan ja viineihin, joissa lajeja riittää
alicantviineistä romeniin.

Asiat, joita Vilkuna käsittelee teoksessaan, ovat värikkäitä, ja
värikästä on se kielikin, jota hän käyttää. Tekijän ilmaisut ovat
suurelta osin aikalaisten suusta, mutta muutamia turhan tuoreita sanoja on
joukkoon lipsahtanut. Esimerkiksi 1900-luvun lopun nuorten puheessa pyörineet
lössi ja sekstaamisen kuulostavat oudoilta menneistä vuosisadoista
puhuttaessa. Paino- ja kielioppivirheitä tekstissä oli niin vähän, ettei
niistä kannata meteliä nostaa.

Kansalaiset järjestykseen

 

Kuva: Johann Dryander, 1500-1560. Book on anatomy, Wikimedia Commons, Wellcome
Images. http://wellcomeimages.org/  CC BY 4.0

Jo keskiajalla juoppous oli Suomessa ongelma. ”Kaikki olivat juomareita”
piispojen mielestä, ja julkisuudessa esitettyjen näkemysten mukaan juoppous
aina vain paheni. 1600-luvulla juomisen todettiin ”suuresti lisääntyneen”
ja Per Brahe katsoi juoppouden ”etenevän päivä päivältä”. 1700-luvun
alussa piispa Johannes Gezelius nuorempi väitti sen ”entisestään
kasvaneen”, ja Venäjän ajalla se ”paheni pahenemistaan”.

Ruotsin valtakunnassa juoppoutta koetettiin juuria yhtenään muuttuvien lakien
ja asetusten avulla. Varsinkaan 1700-luvulla ei rahvas tahtonut pysyä
säädösten perässä. Näyttää siltä, että kansan ajatuksena oli
juopotella säädöksistä välittämättä ja aina vastustaa uusia
määräyksiä, olivatpa ne minkä suuntaisia tahansa. Vilkunan huomioiden
mukaan juopumusrikollisuus oli korkeimmillaan ankarimman kurin aikana ja lieveni
taas kurin laannuttua.

Maallinen ja hengellinen esivalta halusi yhä uudelleen hävittää juoppouden
paheen erilaisilla moraalinkohotustalkoilla, joilla kansa koetettiin alistaa ja
saattaa ojennukseen. Järjestys, talous ja terveys olivat ne perusteet, joilla
raitistumista kaupattiin. 1500-luvulla vedottiin käyttäytymisen muutokseen, ja
sama puhe jatkui, kunnes 1600-luvun jälkipuoliskolla alettiin vedota myös
taloudellisiin seikkoihin. 1700-luvulta lähtien perusteluihin tuli mukaan
terveys ja sosiaalinen hyvinvointi edellisten lisäksi, ja 1800-luvulla
käytettiin koko perustearsenaalia.

Vallanpitäjät koettivat vedota myös eliitin hyvään esimerkkiin, mutta monet
hallitsijat sekä aateliset, virkamiehet ja papitkin näyttivät kelvottomilta
antamaan rahvaalle raittiin tai edes kohtuuden ystävän mallia. Kansa itse ei
paheksunut ryyppäämistä, vaan piti juopottelua ja humaltumista ikiaikaisena
oikeutenaan. Oikeustapauksissa se katsoi humalatilan olevan jopa lieventävä
asia. Valistajien ja vastustajien mielestä alkoholi liiaksi nautittuna turmeli
taidot, villitsi viisaat, saattoi ihmisen tomppeliksi ja teki hulluista vain
hullumpia.

Myös virret kuuluivat 1500–1700-luvulla raittiusvalistuksen keinoihin.
Niissä kuvailtiin juopuneen nauravan riettauksille ja rivouksille, panettelevan
ja pilkkaavan muita sekä elävän laiskuudessa. Niissä julistettiin, että
juopottelu aiheuttaa riitoja, tappeluita ja murhia, sekä väitettiin, että
alkoholin himo pakottaa lainaamaan muilta ja ajaa talouden perikatoon ja juojan
kerjuulle. – Nykyvirsistä ei taida moisia uhkakuvia löytyä.

Viinan turmeluksen kanssa samaan paheiden kasaan paiskattiin kahvin juonti,
kiroilu, kortinpeluu, tanssiminen, tupakointi ja yöjuoksu. Viranomaisten
silmään pistivät niin juopot miehet ja alkoholia käyttävät naiset kuin
nuoriso ja tilaton väki sekä saamelaiset ja romanit. Turmiollisuus oli
katsojan silmässä, joka valvoi taloudellisia etuja ja yleistä järjestystä.



Kuva: Valaanluusta tehty asunto, Puupiirros Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen
historiasta (1555).

Elämän vettä ja muita virvoittavia juomia

Suomalaiset osasivat panna olutta jo esihistoriallisena aikana ja jatkoivat tuon
juoman valmistamista Vilkunan käsittelemän ajan jälkeenkin. Viimeistään
1500-luvulta lähtien myös saksalaiset tuontioluet maistuivat janoisille.
Saksalainen paloviinakin tuli tunnetuksi 1500-luvulla, ja kun kansa pääsi
”elämän veden” makuun, se alkoi polttaa sitä itse heti, kun oli oppinut
valmistustekniikan. Paloviinasta tuli nopeasti kansanomainen nautintoaine, jolla
sai myös rahatuloja. 1700-luvulla viinaa vietiin Suomesta muuallekin Ruotsiin.
Aluksi elämän vettä tehtiin viljasta ja myöhemmin myös perunasta.

Katolisen kirkon aikana papit tutustuivat viineihin, joita he saivat
ehtoollisella nauttia, ja tavallinenkin kansa pääsi viinin makuun
uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Viinejä tuotiin 1500-luvulla
Espanjasta, Ranskasta ja Saksasta Turkuun ja Viipuriin, mistä ne levisivät
muihin kaupunkeihin. Niiden kuluttajakunta laajeni varsin nopeasti. Vilkuna
toteaa, että 1600-luvulla jo kaupunkien työmiehetkin joivat viiniä, minkä en
kuitenkaan usko olleen kovin tavallista, sillä viinit olivat kalliita ainakin
olueen verrattuna. Maaseudulla viinejä nautittiin yleensä vain pappiloissa,
kartanoissa ja kievareissa.

1600-luvulla tuontiviinit olivat edelleen espanjalaisia, ranskalaisia ja
reininviinejä. 1700-luvulla tuontivalikoima vain laajeni: yleisviinejä tuotiin
Espanjasta, Portugalista ja Ranskasta sekä moselviiniä ja reininviiniä
Saksasta. Lisäksi tuotiin alankomaista geneveriä ja ranskalaista viinaa sekä
arrakkia, punssia ja rommia. Varsinkin makeat juomat olivat suosittuja, ja
oluttakin saatettiin makeuttaa hunajalla. 1600-luvulla saakka maustetut viinit,
boolit ja glögit olivat Pohjolan suosikkijuomia.

Eri alkoholilaatujen käytössä alkoi 1600–1700-luvulla näkyä selviä eroja
eri väestöryhmien välillä. Kaupunkien köyhät nauttivat olutta sekä
vähävaraiset porvarit ja käsityöläiset olutta ja ranskalaista viiniä.
Varakkaat porvarit naukkailivat olutta kuten myös espanjalaista ja ranskalaista
viiniä. Viina maistui ilmeisesti kaikille. Maaseudun rahvas joi yleensä olutta
ja viinaa. Punssi ja arrakki olivat elitistisiä kulttuurijuomia; niitä
nautiskelivat lähinnä papit, maalaissäätyläiset, kaupunkieliitti ja
akateeminen väki. Erottuakseen muista yhteiskunnan ylimmäiset siemailivat
hienoja viinejä ja samppanjaa ylellisistä laseista. – Viinien nauttimisesta
saa kiintoisaa tietoa myös Ilkka Mäntylän teoksesta Viinissä totuus (1998).

Eri alkoholilaaduista hunajalla makeutettu sima jäi mieltäni askarruttamaan.
Olisin kaivannut lisää tietoa sen vahvuudesta, käyttötilanteista ja suosion
hiipumisesta, sillä tullitilien mukaan juomaa tuotiin Suomeen 1700-luvun
lopulle saakka. Vilkuna mainitsee siman mm. kahdessa kuvatekstissä; kumpikin
kuva on Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta. Toisessa Ruotsin
kuningas Hunding hukuttautuu suureen simasammioon, mutta Vilkuna ei kerro, että
niin kuningas kuin tapahtumakin lienevät pelkkää tarua. Toisessa kuvassa
”Humalaansa sammunut hönkäili ja veti ötököitä puoleensa”. Lukija
tunnistaa ötökät oitis mehiläisiksi, kun huomaa, että kuvassa on
juomaseurueen lisäksi myös neljä mehiläispesää.

 

Kuva: Mehiläiset pörräävät simasta tai makeista viineistä juopuneiden ja
sammuneiden miekkosten ympärillä. Kuva Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen
historiasta vuodelta 1555.

Tynnyristä puteliin, kannuun, tuoppiin ja pikariin

Perukirjat kertovat menneiden vuosisatojen statusperusteisesta
alkoholikulttuurista paljastamalla, millaisia alkoholijuomien käyttöön
tarvittavia astioita kuolinpesästä löytyi. Vaikka papit saarnasivat
juoppouden pahetta vastaan, useat omistivat monipuolisen juoma- ja
tarjoiluastioiden varaston, kuten vuonna 1790 kuollut Huittisten kirkkoherra ja
lääninrovasti Nils Idmankin. Hänen perukirjassaan lueteltiin 12 isoa
hopeapikaria, 12 pientä hopeapikaria, 4 kullattua hopeapikaria, 2 punssikannua,
2 tinaista juomakannua, 6 viinalasia, 53 viinilasia, 35 olutlasia ja 204
olutputelia. Asiakirja ei kerro, olivatko kaikki astiat pappilassa vai muualla
– herra omisti näet kuusi rusthollia.

Arkeologisten löytöjen perusteella tiedetään, että Suomesta on juotu
lasisesta juomasarvesta jo viikinkiaikana ja että Turun varakkailla asukkailla
oli lasiastioita 1300-luvulta lähtien. Myös hopea-astiat olivat ylimystön
statusesineitä niin keskiajalla kuin myöhemminkin. 1600-luvulta lähtien
aateliset, kauppiaat ja kirkkoherrat omistivat hopeisia maljoja, kannuja,
tuoppeja, kousia ja pikareita. Säätyero näkyi lasi- ja hopeaesineiden
määrässä ja laadussa. Talonpojilla oli korkeintaan yksi tai kaksi pikaria
tai maljaa, maattomilla ei sitäkään.

Nesteiden valmistamisessa, kuljettamisessa ja käytössä tarvittiin muitakin
kuin lasi- ja hopeaesineitä. Kuparista tehtiin kookkaita viinapannuja ja
oluenpanosammioita, kannuja ja kauhoja. Pellistä tehtiin ratteja ja erilaisia
astioita. Tinasta taas valettiin pulloja, kannuja, taskumatteja, tuoppeja,
pikareita ja maljoja. Puuastioita tarvittiin joka taloudessa. Kuusesta,
pyökistä ja tammesta tehtiin tynnyreitä ja ankkureita. Oluttynnyri veti 48
kannua eli 125,6 litraa ja viina-ankkuri 15 kannua eli 39,3 litraa. Kimmistä
koottuja tarjoilu- ja juoma-astioissa oli tuppia, haarikoita, torohaarikoita ja
kannuja. Kannellista lappakannua sanottiin kännikäksi ja pientä yksikorvaista
tuoppia känniksi! Puusta veistettiin vielä kappoja ja kousia ja tuohesta
tehtiin pulloja, puteleita ja lekkereitä. – Alkuperämaissa pullotettuja
juomia alettiin muuten tuoda tänne pohjoiseen vähitellen 1600-luvulta
lähtien, kun huomattiin, että korkilla hyvin suljetussa lasipullossa juoma
säilyi paremmin kuin puisissa tynnyreissä.



Kuva: Kuusenjuurakosta veistetty Ruskon kinkerikousa vuodelta 1542
Kansallismuseon kokoelmista. Tällaisia suurikokoisia ja koristeellisia
juoma-astioita valmistettiin 1500-luvulla Varsinais-Suomessa ja vietiin
Ruotsiin, missä niitä on säilynyt useita.

Teestä ja kahvista tuli 1700–1800-luvulla säätyläisten seurustelujuoma, ja
heti niitä keksittiin sekoittaa viinaan. Tällaista yhdistelmää sanottiin
knorriksi tai kahvipunssiksi. – Vielä 1950-luvulla isoisäni sekoitteli
”norreja”, joiden alkuperän luulin olevan kieltolakiajan peruja. Vilkuna
kuitenkin osoittaa nimityksellä ja tavalla olevan paljon pidemmät juuret.

Olut oli Vilkunan tutkimusaikana se alkoholijuoma, jota suomalaiset valmistivat
ja nauttivat eniten. Paikallisten juomien lisäksi kaupungeissa oli tarjolla
useita saksalaisia olutlaatuja, mutta maaseudulla juotiin pääasiassa
kotipanoisia ja kotimaisia oluita, joista Turun olut oli hyvin arvostettua. Jopa
Juhan III tilasi Turun olutta hoviinsa. Oluet jaettiin eri luokkiin
alkoholipitoisuuden, humalan ja maltaiden määrän mukaan: herrainolut oli
vahvinta (3,5 %), voudinolut (2,8 %) ja huovinolut (2,3 %) miedompia.
Palkollisoluessa alkoholia oli vain nimeksi (1,1 %) ja arkisessa kaljassa ei
sitäkään. – Eri tutkijoiden teksteissä ja ilmeisesti
alkuperäislähteissäkin oluiden nimitykset ja vahvuudet vaihtelevat jonkin
verran. – Vaikka osa oluesta ja kaljasta keitettiin velliksi, olivat
päivittäin juodut määrät valtavia. Turun linnassa huovin eli ratsumiehen
päiväannos oli 4–8 litraa, ja tavallisella krouvikäynnillä mies saattoi
siemaista olutta kannun (2,6 l) tai kaksi.

Vilkuna kertoo, että olutta juotiin kylmänä ja lämmitettynä, mutta ei
selitä syytä lämpimän oluen nauttimiseen. Järkeilin mielessäni, että
lämmin olut lienee maistunut varsinkin talvella, mutta toisaalta lienee ollut
pakko juoda sitä mitä tarjottiin, kun huurteista ei kellarien puuttuessa
saatu. Kaupunkitaloihin, linnoihin ja pappiloihin holvattuja kellareita
rakennettiin jo 1400-luvulla, mutta talonpoikien talouksiin maakellarit tulivat
vasta 1800-luvulla. Ne, joilla kellareita oli, säilyttivät siellä myös
viinejään, ja jo 1600-luvulla innokkaimmilla viininystävillä tiedetään
olleen jopa suuria viinivarastoja.

Laillinen ja laiton kapakointi

Ihmiset nauttivat juovuttavia juomia useimmiten seurassa. Koska yleensä
tavoitteena oli humala, nautitut määrät olivat suuria. Ryypyillä myös
vahvistettiin taloudelliset aktit kuten palkollisten pestaus tai hevoskauppa, ja
alkoholilla juotiin veljenmaljat, voideltiin neuvottelut sekä sinetöitiin
rauhat ja sopimukset. Alkoholilla oli myös huomattava taloudellinen merkitys
niin valmistajille, maahantuojille, kauppiaille ja anniskelijoille kuin
käyttäjillekin, mutta erityisen tärkeä alkoholi oli verottajalle: Suomen
kaupunkien kruununveroista suuri osa saatiin nimittäin erilaisten
alkoholiverojen muodossa.

Julkisia anniskelupaikkoja olivat kaupunginkellarit, killat, krouvit, oluttuvat
ja kestikievarit. Jo 1300-luvulla Turussa toimi saksalaisten ylläpitämä
Pyhän Nikolauksen kilta. Maaseudulla pääteiden varsilla ja kirkonkylissä oli
kievareita, joiden piti tarjota matkustavaisille ruokaa, juomaa ja apetta
hevosille kohtuulliseen hintaan. Työasioillaan liikkuvat virkamiehet ja
upseerit olivat noita matkustavaisia. Majatalot anniskelivat juomia myös
paikkakuntalaisille. 1540-luvulla koko maassa oli peräti 240 maakrouvia ja yli
190 merikrouvia, joista kruunun suojelusta nautti 123. Lisäksi oli toinen
mokoma yksityisiä anniskelupaikkoja. 

Kaupunginkellari tuotti huomattavia summia kaupungin kassaan. Turussa sellaisen
tiedetään toimineen jo 1570-luvulla, ja vuonna 1619 kaikkiin Ruotsin
kaupunkeihin määrättiin perustettavaksi kellari. Kaupunki palkkasi isännän
sekä juomalaskijan ja viinurin tai kellarikisällin ja vuokrasi tilan
jollekulle innokkaalle yrittäjälle, joka puolestaan palkkasi tarjoilijoita
sekä kellariemännän ja -piikoja. Anniskelua pidettiin naisille sopivana
työnä ja elinkeinona. Naiset myös panivat olutta ja polttivat viinaa.
Virallisesti krouvien pito-oikeus annettiin miehelle, mutta kun isäntä
matkusti asioilleen, naiset hoitivat käytännön asiat, ja jos mies sattui
kuolemaan, hänen leskensä sai jatkaa krouvin pitoa. – Mm. tällaisesta
naisten ammatinharjoittamisesta kirjoittaa Kirsi Vainio-Korhonen teoksessaan
Ruokaa, vaatteita, hoivaa: Naiset ja yrittäjyys paikallisen ja yleisenä
ilmiönä 1700-luvulla (2002).

Kapakat olivat miesten tapaamispaikkoja, joissa naisia ei henkilöstön lisäksi
yleensä näkynyt – paitsi huonomaineisia. Juopottelun ohella niissä
pelattiin keilaa ja korttia tai ammuttiin pihalla pilkkaan. Korttiringeissä
huijaaminen aiheutti tappeluita, jopa murhia. Kunnialliset naiset uskaltautuivat
anniskelupaikkoihin vasta sitten, kun kaupunkeihin alettiin avata
kesäkapakoita. Turussa näitä tiedetään olleen jo 1750-luvulla ja Oulussakin
kaksi 1780-luvulla. Virkavalta valvoi ahkerasti alkoholin käyttöä ja
anniskelua. Viskaalit, tarkastusmiehet, vahtimestarit ja vahdit kulkivat
partioina krouvista toiseen korjaamassa juopuneet talteen ja varoittamassa
anniskelijaa liiallisesta tarjoilusta.

Maaseudulla talonpojat saivat tilapäisesti myydä alkoholia ja anniskella
halukkaille 1–3 viinaryyppyä tai tuopillisen olutta aina vuoteen 1829,
jolloin uusi alkoholiasetus lopetti tämän talonpoikaisyhteisön
”luonnollisen osan”. Kylien väki siis myi toisilleen ja osti toisiltaan
alkoholia – jopa luotolla – ihan luvallisesti. Mutta jos anniskelu ylitti
pienimuotoisuuden rajan tai muuttui säännölliseksi, toiminta muuttui
salakapakoinniksi. Yleensä ihmiset eivät paljastaneet viranomaisille
luvattomia anniskelupaikkoja, vaikka tiesivät, missä niitä oli. Usein niiden
pito oli vähäväkisten puuhaa ja sellaisena osa aikansa sosiaaliturvaa.
Tilapäistä ja luvatonta anniskelua harjoitettiin sekä maalla että
kaupungeissa. Puuhassa olivat oikeuden asiakirjojen mukaan irtolaismiehet,
itselliset, apteekkarit sekä kappalaisten, kauppiaiden, porvarien ja
käsityöläisten lesket miniöineen ja piikoineen. Salakapakointiin
syyllistyivät välistä myös papit, lukkarit, suntiot, nimismiehet ja
talolliset sekä heidän vaimonsa ja leskensä. Koska anniskelu oli naisten
vastuulla, naiset myös jäivät tarkastuksissa kiinni.

Käräjähumala ja kirkkokänni

Käräjät, pitäjänkokoukset ja verotustilaisuudet olivat menneiden
vuosisatojen suomalaisille melkeinpä huvitilaisuuksia, joihin miesväki
kokoontui ja joissa se noudatti kansanomaista alkoholitapaa, ts. ryyppäsi jo
matkalla sekä paikan päällä ja läksi kotiinkin juovuksissa. Päihtymys oli
kansan ilo ja esivallan ongelma. Käräjätappelut olivat yleisiä, joten
käräjärauha oli usein kyseenalainen. Tuomarit koettivat kehotuksin, aneluin,
varoituksin ja uhkasakoin saada kansaa kuriin. Välistä syytetyt saivat
juopumuksesta, metelöinnistä tai oikeuden halventamisesta sakkoja tai
jalkapuuta muiden tuomioidensa lisäksi – eikä ihme, sillä moni esiintyi
oikeudessa ”juovuksissa”, ”täytenä käkenä”, ”täydessä
seilissä” tai ”ympäripäissään”.

Kirkkorauhastakaan eivät seurakuntalaiset aina voineet nauttia, sillä myös
jumalanpalvelus oli tilaisuus, jota väki usein uhmasi juopottelullaan. Jo
1400-luvulla lienee osa kirkkokansasta ollut päissään. – Liekö tapa ollut
peruja pakanuudenaikaisista uhrimenoista? – Uhkaukset ankarillakaan
rangaistuksilla eivät estäneet lievän kirkkohuppelin tai edes pahennusta
herättävän kirkkokännin hankkimista. Vasta 1890-luvulla kansa luopui
tavasta, mutta sitä ennen oli ehditty nostaa lukemattomia syytteitä
kirkkohumalaisia vastaan.

Vilkunan kirjan perusteella syntyy kuva, että erityisesti suomalaiset miehet
juopottelivat aina, kun siihen vain oli tilaisuus ja jokin syy. Ja syitä
löytyi. Markkinoilla kuului ryypätä, samoin kaupunkimatkoilla, viikonloppuna
ja sunnuntaina sekä suurina pyhinä. Myös elämänkaaren taitekohtia oli
juhlistettava viinalla tai oluella. Selvänä ei voinut myöskään selvitä
olut-, juoma- ja viinapenkkien nimellä kulkeneista illanistujaisista. Jotakin
hyvää tilaisuuksissa kuitenkin oli; professori Gabriel Porthan nimittäin
totesi, että illanistujaisissa sai kuulla runonlaulantaa. Tämä voi jatkua
jopa myöhään yöhön asti tai kunnes tukkihumala kaatoi laulajan. Vertaisten
keskinäiset juomingit myös säilyttivät ja vahvistivat ryhmäidentiteettiä.

Miesten ja naisten humala

Alkoholi kuului miesten keskinäiseen ilonpitoon. Hengellisen ja maallisen
esivallan edustajat olivat juoppoutta kontrolloidessaan pulmallisessa
tilanteessa – olivathan hekin miehiä ja ymmärsivät, että miehuutta
osoitettiin juomisella. Yleensä aikamiesten juopottelua ei paheksuttu tai
pidetty hävettävänä, vaan humalahakuista juomista jopa ihannoitiin.
Miehiseen ilonpitoon kuului myös piipahtaminen ilotaloissa, joissa alkoholi
virtasi.

Naisten elämässä alkoholin rooli oli toinen, ja naisten juopotteluun
suhtauduttiin eri tavalla. Palkolliset, jotka olivat naimattomia naisia,
valmistivat alkoholia. Itsellisten ja sotilaiden vaimot ja lesket myivät
alkoholia. Varakkaammat naineet naiset ja lesket nauttivat alkoholia, mutta
eivät koskaan miesten tavoin. Säätyläisnaiset käyttivät alkoholia yleensä
”lääkkeeksi”, ja jos he ylittivät kohtuuden rajat, heitä ei päästetty
julkisuuteen, jottei heidän elämäntapansa olisi paljastunut. Kun naiset
juopottelivat, he pysyttelivät yleensä näkymättömissä, jotteivät olisi
joutuneet kiinni. Humalainen nainen julkisessa tilassa oli harvinainen näky:
1700-luvulla juopumuksesta tuomituista oli naisia enintään kolme sadasta.



Kuva: Rahvasta viinaa juomassa 1800-luvulla

Naiset kyllä halusivat juoda ja joivat, kun sopiva tilaisuus tuli. Juopot
naiset olivat enimmäkseen esivallan, holhoojiensa ja raittiiden naisten
ongelma. Päihtynyt nainen oli iljettävä, paheksuttava ja surkea ilmestys.
Päihteitä miesten tavoin käyttäviä naisia pidettiin levottomina eläjinä
ja paikallisyhteisön riesoina, jotka eivät kunnioittaneet sääntöjä ja
kehotuksia eivätkä parantaneet tapojaan.

Miesten ihanteellisessa maailmassa naiset tarjosivat juomia ja miehet
päihtyivät. Naiset myös valmistivat viinaa, ja monelle viinanpoltto oli
elannon hankkimista, piioille jopa ylimääräinen palkkaetu. Julkiset
tilaisuudet olivat miesten tilaisuuksia, ja yhteisissä tilaisuuksissa vallitsi
sukupuolijako. Juopoksi mainittu mies oli kunnon mies; juoppo nainen oli
kelvoton – juopon emännän ruoka jäi laittamatta, koti siivoamatta ja
lämmittämättä sekä lapset kasvattamatta.

Vähäistä juopumusta ei pidetty rikollisena juoppoutena. Kun mies oli
nauttinut yhden tai kolmekin pikarillista tai ryyppyä viinaa tai pari kolme
kannua olutta, hän oli vain iloinen, lystikäs ja vähän vapautunut, siis
pikku sievässä, vähäisessä tuntumassa eli kännissä (liten känning).
Lautamiehet, todistajat ja käräjäkansa päättivät, missä kulki pikku
sievän ja kunnon kännin raja. Humalatilan määrittäminen oli
oikeustapauksissa tärkeää, jotta voitiin päättää, pitikö syytetylle
antaa muun tuomion lisäksi juopumustuomiokin.

Juomareiden yhteiskunta

Sääty-yhteiskunta erotteli aatelisen, upseerin, papin ja virkamiehen
päihtymyksen sekä porvarin, talonpojan, sotamiehen, itsellisen, irtolaisen ja
rengin kännin. Rahvaan ei ollut lupa arvioida eliitin tilaa, mutta kaikki
saivat arvioida rahvaanmiesten päihtymystä. Papit olivat juomisessaan
melkoisia kameleontteja: talonpoikien pidoissa he joivat kuin talonpojat, omissa
pidoissaan kuten papit ja säätyläisten ja upseerien kanssa kuten
säätyläisten tapana oli. Herrasväki harjoitti ”ylevää
turmeltuneisuuttaan” omissa tanssiaisissaan, naamiaisissaan, konserteissaan ja
visiiteillään.

Ruotusotilaat olivat kotikonnuillaan juopotellessaan ja remutessaan
ongelmallinen, aggressiivinen ryhmä, jota muut kammoksuivat ja pelkäsivät.
Myös palkolliset, nuoriso yleensä ja työläiset olivat ryhmiä, joiden
touhuja tarkkailtiin, kun heidän ei katsottu pystyvän huolehtimaan
itsestään. Moraalinvartijoiden mielestä nuorten paheita olivat mm. juoppous
ja alkoholin myynti, meluaminen, tappelut, ikkunoiden rikkominen, tanssi,
uhkapeli, haureus ja yöjuoksu, vetelehtiminen, sukujuhlissa kuokkiminen,
rivoudet ja kaikenpuolinen kelvoton käytös. Nuorten paheisiin luettu hevosten
lainailu tuo etsimättä mieleen nykynuorten tavan lainata autoja. Nuorten
miehuuden osoitus, kunnon känni johti häpeärangaistukseen jalkapuussa tai
pelkkiin sakkoihin. – Muun nuorison tavoin ylioppilaat mellastelivat Turussa
1640-luvulta ja Helsingissä vuodesta 1828 lähtien. Heilläkin yhteisissä
kokoontumisissa tahtoi vähäinenkin järki jäätyä, kun pikareita ja kannuja
oli kumottu.

Kohmeloväkeä ja olutkoiria

Alkoholismin käsitettä ei tunnettu ennen 1800-luvun puoliväliä. Vuoden 1733
asetus tunsi fyllerin ja 1829 asetus dryckenskapin. Juopposairaus oli
ensimmäinen suomenkielinen diagnostinen termi, joka sairaudesta esitettiin
vuonna 1866. Ilmiö toki tunnettiin jo keskiajalla, sillä silloinkin oli
niitä, jotka eivät pystyneet kontrollimaan juomistaan, syyllistyivät
viinahuuruisiin tekoihin, joutuivat taloudelliseen ahdinkoon ja fyysisesti
rappiolle. He kiroilivat ja käyttivät väärin Jumalan nimeä, tappelivat ja
herättivät pahennusta kirkossa, pahoinpitelivät vanhempiaan ja syyllistyivät
muihinkin rikoksiin. Juoppoja kutsuttiin monilla nimillä: olut- ja viinasieppo,
juoppolalli ja -koira,  juomaratti sekä ryyppö ja rutkula olivat niistä
muutamia. 

Isännän juopottelu voi johtaa perheen talouden ahdinkoon, mutta myös vaimon
juopottelu oli taloudellinen kysymys. Jos papin nuhtelu, oikeuden langettama
uhkasakko tai ruumiillinen kuritus ei saanut naista tokenemaan, hänet
tunnustettiin 1600-luvulta lähtien hoitoa tarvitsevaksi mielisairaaksi ja
suljettiin hullujenhuoneeseen. Juoppohulluja miehiä pantiin houruinhuoneeseen
vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Alkoholin kohtuukäyttö, jota varhaisessa raittiuskirjallisuudessa
tavoiteltiin, oli todellisille alkoholisteille jokseenkin mahdoton
päämäärä. Vaikka alkoholia nautittiin lääkkeeksi melkein mihin tahansa
ruumiin ja sielun vaivaan eri tavoin maustettuna – etikka, karhunsappi,
majavan hausta, pippuri, ruuti, rotan papanat ja sudensappi kelpasivat – se
myös tappoi suoraan tai välillisesti. Viinaan kuoli etupäässä
35–45-vuotiaita piikoja, renkejä, itsellisiä, talollisen poikia, ja
sotilaita sekä yli 40-vuotiaita syytinkiläismiehiä, kirkonköyhiä ja
kerjäläisiä. Joku eksyi metsään, joku paleltui pakkaseen, toinen hukkui
humalassa, juoksi jokeen tai putosi veneestä. Juopot päättivät päiviään
myös oman käden kautta.

Pitkän aikavälin kulttuuriset käänteet

Vilkunan teos päättyy hieman sekavaan lukuun tutkitun ajan kulttuurisista
käänteistä ja käsityksistä. 1500-luvulla hallitsija ja hoviväki syyttivät
talonpoikia irstaiksi oluenjuojiksi ja uhkapelureiksi. 1600-luvulla aateli,
kirkko ja viranomaiset edustivat mielestään oikeaa elämäntapaa, mutta
talonpojat olivat muka kelvottomia. 1700-luvulla oikealla tavalla elivät
viranomaiset säätyläisinä, eivätkä talonpojat olleet enää kelvotonta
joukkoa, vaan sotilaat, rengit ja nuoret olivat kurjia pahantapaisia viinajuojia
ja kortinpelaajia.

1800-luvulla viranomaiset ja isäntämiehet viettivät oikeanlaista ja
hyveellistä elämää. He tiesivät, että köyhät, irtolaiset ja nuoret
juopottelivat, irstailivat ja turmelivat yhteiskuntaa. Samaan aikaan nouseva
maalaiseliitti ja kansallisidealistinen sivistyneistö löysi toisensa.
1900-luvulla talonpoika nostettiin ihanteellisen elämäntavan edustajaksi. Hän
ja omistava luokka tiesi, että sosialistit joivat olutta ja viinaa, pelasivat
korttia ja viettivät huonoa elämää.

Suomalaisten juomiselle alettiin keksiä selityksiä 1800-luvulta lähtien.
Humalahakuisen ja perikatoon johtavan juomatavan syyksi väitettiin milloin
mitäkin sotaa, venäläisten herruutta, idästä tullutta paheellista himoa tai
rotuun liittyvää ominaisuutta – suomalaista viinapäätä. Vilkuna pitää
tätä omakuvaa vääristyneenä ja väärennettynä, sillä 1900-luvun
jälkipuoliskolla historioitsijat, etnologit sekä kulttuurin ja sosiologian
tutkijat ovat osoittaneet, että kuva suomalaisten huonosta viinapäästä on
yksinkertaistus. Niinpä seuraavalla kerralla jaloja juomia nautiskellessa,
älä ajattele viinapäätä. Sen arvoituksen lopullinen selvittäminen on
vielä kesken. Ota vain ensimmäinen pikari tarpeeseen ja hätään, toinen
terveyden vuoksi ja lopeta ryyppääminen kolmanteen eli ilon pikariin, jotta et
päätyisi neljänteen eli kiukkuisten pikariin.


 

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/