[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Mosaiikkimainen kuva Suomen asemasta maailmassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Kimmo Elo <kimmo.elo at utu.fi> Yliopistonlehtori, Turun yliopisto & Åbo Akademi
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Iloniemi, Jaakko: Maantieteelle emme mahda mitään. Docendo, 2015. 217 sivua.


Mosaiikkimainen kuva Suomen asemasta maailmassa
---------------------------------------------------------

Ministeri Jaakko Iloniemi tunnetaan paitsi pitkän linjan diplomaattina ja
ulkopoliittisena vaikuttajana, myös terävänä yhteiskunnallisena
keskustelijana. Tuoreessa kirjassaan Iloniemi kokoaa yhteen keskeiset
näkemyksensä ja argumenttinsa Suomen asemaan maailmassa,  tarjoten lukijalle
detaljirikkaan keskustelunavauksen.

Maailmanpolitiikkaa ovat viimeisen kymmenen, viidentoista vuoden aikana
ravistelleet lukuisat kriisit ja konfliktit, joiden keskellä yhä tänäänkin
elämme. Terrorismi, talouskriisit ja pakolaisuus ovat globaaliongelmia, joiden
vaikutukset tuntuvat yhä selvemmin myös Euroopassa ja joiden ratkaisemiseksi
myös Euroopan unioni (EU) joutuu yhä aktiivisemmin toimimaan osana globaalia
yhteisöä. Kuitenkin Suomessa elää yhä edelleen varsin voimakkaana se
virheellinen ajatus, että maamme olisi jonkinlainen pohjoinen lintukoto,
globalisaation Impivaara, joka olisi suojassa maailman myrskyiltä.

Jaakko Iloniemen kirjan valossa maailman näyttäytyy kaleidoskoopin tavoin
jatkuvasti muuttuvana kokonaisuutena, jossa yksittäisten tekijöiden suhde
määrittää vahvasti sitä, miten maailma meille näyttäytyy. Ja juuri tämä
kaleidoskooppimaisuus on yksi niistä haasteista, joiden kanssa valtioiden ulko-
ja turvallisuuspolitiikan on annettujen maantieteellisten reunaehtojen
vallitessa tultava toimeen.

Nuorallakävelyä puolueettomuuden ja integraation välillä

Yksi suomalaisen ulkopolitiikan nuorallakävelyistä on käyty idän ja lännen
välillä, mikä samalla on tarkoittanut nuorallakävelyä puolueettomuuden ja
integraation välillä. Vaikka integraatiohistorian kannalta merkittävimpänä
voidaankin pitää vuonna 1995 tapahtunutta liittymistä EU:iin, ulottuvat
integraatiohistoriamme juuret jo 1950- ja 1960-luvuilla tehtyihin ratkaisuihin.
Integraation hinnaksi voidaan, jos näin halutaan, nähdä suvereniteetin
kaventuminen, mutta samalla ei pidä unohtaa sitä, että nykyisessä
tilanteessa juuri integraation ansiosta emme joudu kohtaamaan globaaleja
turbulensseja yksi, vaan osana laajempaa yhteisöä.

Maailmanpolitiikan turbulenssit ovat myös Suomessa antaneet uutta virtaa
pohdinnoille maamme asemasta osana globaalia järjestelmää. Akateemisten
tutkijoiden ohella erityisesti (ulko)politiikan veteraanikaarti on halunnut
kiteyttää oman pitkäaikaisen kokemuksensa ja näkemyksensä erityyppisiksi
linjanvedoiksi, joissa monesti on mukana joko rivien välissä tai suoraan auki
kirjoitettuna huoli maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan nykysuunnasta. Tosin
on syytä huomauttaa, että vastaavia keskusteluja voidaan löytää monista
muistakin Euroopan maista, jotka Suomen tavoin etsivät suuntaansa
maailmanpolitiikan myllerryksissä. Keskustelun moniäänisyys on nähdäkseni
myös pääosin positiivinen asia, kertoohan se osaltaan myös yhteiskunnallisen
keskustelun vapautumisesta kylmän sodan usein lukkiutuneistakin asetelmista.



Kuva: "Swerige med tilgränsande länder" 1809. (Krigsarkivet, Sverige
Topografiska kartor, 1a:18e).

Kokonaiskuva Suomen asemasta maailmassa

Pitkän uran Suomen ulkopolitiikan avainpaikoilla tehnyt diplomaatti, ministeri
Jaakko Iloniemi tunnetaan integraation puolestapuhujana, mikä integraatio ei
hänen kohdallaan redusoidu pelkäksi EU-jäsenyydeksi, vaan sulkee sisäänsä
myös turvallisuuspoliittisen integraation, suomeksi ilmaistuna kysymyksen
Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Vaikka Iloniemeä ei mielestäni
voidakaan lukea ”Nato-haukkoihin”, hänen myönteinen suhtautumisensa Suomen
Nato-jäsenyyteen tuskin lienee jäänyt kenellekään epäselväksi.

Epäselväksi ei Iloniemen julkisten esiintymisten perusteella myöskään ole
jäänyt hänen kriittinen näkemyksensä Suomen ulkopolitiikan nykylinjasta.
Tätä taustaa vasten ei ole mitenkään yllättävää, että jo
kunnioitettavan korkeaan ikään ehtinyt Iloniemi (s.1932) on päättänyt koota
ulko- ja turvallisuuspoliittisen näkemyksenä kirjaksi, jota voidaan luonnehtia
pyrkimykseksi luoda kokonaiskuva Suomen asemasta maailmassa.

Iloniemen kirja kiinnittyy jo otsikossa maantieteeseen, joka kirjan sisällä
tarkentuu vahvasti geopoliittisvaikutteiseksi tarkasteluksi. Mistään puhtaasta
geopoliittisesta analyysistä ei kuitenkaan ole kyse, vaan maantiede toimii
Iloniemelle pikemminkin tosiseikka, joka ohjaa (tai ainakin pitäisi ohjata)
valtioiden toimintaa. Tästä lähtökohdasta käsin kovin erikoisena tai
yllättävänä voidaan pitää sitä johtopäätöstä, että Ruotsi ja
Venäjä ovat Suomen kannalta kaksi avainvaltiota. Näiden kahden välissä
Suomi on pyrkinyt ja joutunut omaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa
muotoilemaan. Toki Saksallakin Iloniemi katsoo oman merkityksensä olleen, mutta
kirjassa Saksan merkitys tulee ensisijaisesti sen eurooppalaisen johtoaseman
kautta.

Mosaiikkimaisuus pilkkoo kokonaiskuvan

Iloniemen lähestymistapa on mosaiikkimaisen moniulotteinen. Reiluun pariin
sataan sivuun on mahdutettu lähes yhdeksänkymmentä lukua, jotka ajallisesti
kurkottavat Ruotsin vallan ajoista aina nykyhetkeen, temaattisesti puolestaan
Suomen ulkopolitiikan linjakysymyksistä Euroopan kriiseihin, Nato-kysymykseen
ja globaaliongelmiin. Kun perspektiivi niin ajallisesti kuin temaattisestikin on
laaja, yksityiskohtien poiminnassa on ollut välttämätöntä turvautua
valikoivaan poimintaan ja luottaa siihen, että lukijalla on riittävät
perustiedot niin historian kuin politiikankin alalta, jotta hän pystyy
seuraamaan Iloniemen polveilevaa ja nopeasti aihepiiristä toiseen siirtyvää
kirjoitustyyliä.

Ehkä juuri mosaiikkimaisesta ja nopeatempoisesti teemasta toiseen siirtyvästä
tyylistä johtuen kirjan varsinainen punainen lanka on vaikeasti
hahmotettavissa. Koska yksittäisten lukujen tekstimassa on varsin vähäinen,
esille nostettujen yksittäisten huomioiden sijoittuminen laajempaan kuvaan
jää pakostakin varsin pinnalliseksi. Jos kirjan tavoitteena on asemoida
nyky-Suomi nykymaailmaan käyttämällä ankkureina sekä historiallista kaarta
että maailmanpolitiikan asiakysymyksiä, Iloniemi tarjoaa lukijalle runsaasti
detaljitietoa omien johtopäätösten pohjaksi. Samalla kuitenkin lukija jää
monin paikoin kaipaamaan vahvempia perusteluja, miksi juuri esille nostetut
seikat ovat merkityksellisiä Suomen aseman kokonaisarvioinnille.

Vaikka Iloniemi päättääkin kirjansa positiiviseksi katsottavaan arvioon
nykytilanteen haasteista ja Suomen kyvystä selvitä niistä – tosin tässä
kohdin pitää huomioida, että tämän hetkinen pakolaiskriisi jää kirjan
ulkopuolelle – aivan aukottomasti ei tähän tulokseen päättyvä
päättelyketju avaudu lukijalle kirjan kuluessa.

Toki on syytä muistaa, että Iloniemen kirja ei ole tieteellisin kriteerein
arvioitava tutkimus Suomen ulkopolitiikasta tai Suomen asemasta maailmassa.
Iloniemellä on yhteiskunnallisen ajattelijan ja keskustelijan vapaus ja oikeus
esittää oma näkemyksensä Suomen asemasta ja tähän vaikuttavista ja
yhteydessä olevista tekijöistä. Kirjasta kuitenkin puuttuu sellainen
viimeistelty ja hiottu, loogisesti etenevä argumentaatio, joka on ollut
luonteenomaista Iloniemen julkisille esiintymisille. Tämä on sikäli
harmillista, koska kirjassa esille nousevat asiat ja teemat ovat kiistämättä
sellaisia, joilla on olennaista merkitystä maamme ulko- ja
turvallisuuspoliittisille pohdinnoille.

Argumentteja Nato-jäsenyyden puolesta – ja  vastaan

Erityisen kiinnostavina ja keskustelua herättävinä voidaan mielestäni
pitää Iloniemen pohdintoja Suomen ja Ruotsin yhteistyöstä niin ulko- kuin
turvallisuuspolitiikankin kannalta. Ja sanomattakin lienee selvää, että niin
Nato-jäsenyyden kannattajat kuin sen vastustajatkin lukevat Iloniemen
pohdintoja ”sillä silmällä”. Vahvimmin Iloniemen diplomaattinen tyyli
näkyy siinä, että monissa kohdissa Iloniemi tarjoaa argumentteja sekä
puolesta että vastaan ilman, että hänen oma kantansa kävisi täysin
selväksi.

Ehkä suurimman annin kirja tarjoaakin luettuna rinnan muiden, viime aikoina
ilmestyneiden puheenvuorojen ja aihepiirin akateemisen tutkimuksen kanssa. Näin
lukija voi helposti hahmottaa eroja ja yhtymäkohtia kokeneen pitkän linjan
diplomaattivaikuttajan, yhteiskunnallisten keskustelijoiden ja samoja asioita
tieteen keinoin analysoivien tutkijoiden välillä. Tällainen rinnakkainluenta
osoittaa varsin nopeasti, kuinka eri tavoin näennäisen samankaltaisia
ilmiöitä voidaan tulkita ja arvioida. Yhteiskunnallisen keskustelun rikkauden
ja monimuotoisuuden kannalta tätä argumenttien rikkautta tuskin voidaan
pitää huonona asiana.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/