[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomalaista jalkapallotraumaa todistamassa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Jari Nikkola <jari.nikkola at utu.fi> FM, Kaarina
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Eerola, Antti: Punapaidoista Huuhkajiksi. Suomen jalkapallomaajoukkueen
historia.. Siltala, 2015. 362 sivua.


Suomalaista jalkapallotraumaa todistamassa
---------------------------------------------------------

Antti Eerolan teos Suomen jalkapallon A-maajoukkueen tuskaisesta taipaleesta
kansainvälisillä kentillä ei varsinaisesti avaa uusia ovia suomalaisen
urheiluhistorian tutkimuksen saralla mutta on pieninä annospaloina hauskaa ja
informoivaa luettavaa. 

Reilut sata vuotta mitä tahansa historiaa kokonaisvaltaisesti
läpikäytynä 362:n A5-kokoisen painosivun aikana olisi haaste kenelle tahansa
historioitsijalle. Turhan vaativaksi haasteeksi se osoittautuu myös
lahtelaiselle Antti Eerolalle (s. 1957). Punapaidoista Huuhkajiksi jää
harmillisen pintapuoliseksi kuriositeetiksi Suomen maajoukkueen historian
käsittelyssä. Kyyniseen tapaan voisi jopa sanoa, että teos loppuu siihen
mistä sen oikeastaan pitäisi vasta alkaa. Liitteeksi toimitetut tiedot
maajoukkueen pelihistoriasta ja tilastoista vuodesta 1911 alkaen ovat teoksen
parasta antia. Muu sisältö on enemmän tai vähemmän pintapuolista tilastojen
ja pelitapahtumien kronikointia sinällään toimivan koomisviritteisen
tarinallistamisen keinoin. Hakuteoksena teos toki toimii mainiosti.



Kuva: Suomen jalkapallomaajoukkue Tukholman kesäolympialaisissa 1912.
(Wikipedia)

Pitkä matka pyramidista joulukuuseen

Ongelmat alkavat sisällysluettelon kohdalta. Tarinan ja analyysin jaottelu
tiukasti kalendaaristen vuosikymmenten mukaan on yleensä huono uutinen
tasokkaan historiantutkimuksen ystäville. Eerolan teoksessakin tämä ratkaisu
häivyttää tehokkaasti ajan ja paikan merkitystä menneisyydestä tehdyissä
tulkinnoissa. Yhteiskunnallisten ja historiallisten tilanteiden muutokset eivät
välity tekstiin juuri millään muotoa. Matka suuriruhtinaskunnan ajan 2-3-5
-peliryhmityksestä ("pyramidi") , Mixu Paatelaisen 4-3-2-1 "joulukuuseen" on
ollut pitkä, kuten kirjailijakin toteaa.

Kuitenkin olen melko varma, jalkapallo ja sen merkitykset näyttivät
kulttuurisestikin melko erilaisilta esimerkiksi autonomian ajan loppuvaiheiden
Suomessa kuin 2000-luvun globaalisaatio-Suomessa. Nyt eroa selittävät
viittaukset jäävät lähinnä teokseen otsikkoon ja muihin satunnaisiin
huomioihin. Hyvänä tarinaniskijänä Eerola toki osaa maustaa soppaa
historiallisen anekdoottien kautta hyvinkin hauskasti. 1930-luvun kohdalla
esimerkiksi Helsingin Sanomista lainattu ilmaisu “yleisurheilumme
Führerista, tri Kekkosesta” Berliinissä 6.8. 1936 pelattua Suomi-Peru
-olympiaottelua koskien antaa hirtehishuumorin keinoin kenties ymmärtää
jotain kyseisen epookin väkevästä erikoislaatuisuudesta.  

Urheilujournalismin historiaton historia

Historiaa Helsingin yliopistossa opiskellut Eerola on taustoiltaan eniten
journalisti mikä saattaa selittää “historiattoman historian” ongelman
ainakin osittain. Etenkin urheilujournalismilla on taipumus koteloitua metrien
ja sekuntien sisään, ajasta ja paikasta (tai ympäröivästä todellisuudesta)
vähää välittämättä. 1-0 -maali on identtinen merkintä tilastoissa vuonna
1936 ja 1991. Siinä kaikki.    Ratkaisu tuottaa hyvien sananiekkojen
käsissä toki mainioita sankaritarinoita maaliennätysten ja mestaruuksien
muodossa, mutta hyvää historiantutkimuksellista tapaa se ei välttämättä
edusta. Myyttien purkamisen ja analyysin sijaan ollaan enemmänkin rakentamassa
ja pönkittämässä myyttejä. Ja ennen kaikkea Eerolan tutkimuksen tapauksessa
kronikoimassa menneisyyttä kuivan mekaanisesti.   Toinen iso puute löytyy
lähdemateriaaleista. Urheiluhistorian akateemisen tutkimuksen kärkiteokset
eivät juuri kirjalistalla media-aineiston ja triviateosten rinnalla näy mikä
on lukijan ja tutkijan kannalta sääli. Tulkinnat historiasta jäävät hyvin
yksiulotteisiksi.

Kirjan kerronnallinen (ja käytännössä myös kaupallinen) johtoidea on
maalata Suomen maajoukkueesta eräänlaista akuankkamaista, sympaattista mutta
myös traumaattista sarjahäviäjän kuvaa.   Sinällään Eerolan havainto on
numeraalisesti tosi. 755 pelaamastaan ottelusta Suomen A-maajoukkue on hävinnyt
sankarilliset 412 koitosta. Mutta kenties laajempi ammattihistorioitsijoiden
tuottama lähdeaineisto olisi voinut auttaa tulkinnan syventämisessä?
Esimerkiksi Hannu Itkosen ja Arto Nevalan toimittama "Kuningaspelin kentät.
Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä" (2007) olisi voinut
tuoda tarvittavaa lisäperspektiiviä lajin asemaan historiallisessa,
kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Jalkapallo vs. pesäpallo

Esimerkiksi Erkki Vasaran Itkosen ja Nevalan kirjaan toimittama artikkeli
"Jalkapallo – suojeluskuntajärjestön vieroksuma urheilumuoto” sivuaa
suomijalkapallon traumaattista häviämisulottuvuutta mielenkiintoisesti. Miksi
suomijalkapallo ei menesty Litmasista ja Hyypiöistä huolimatta joukkueena?
Vasaran tulkinta on, että 1900-luvun alkupuolen militaristinen nationalismi ja
sen klassisin suomalainen joukkue-urheilumuoto, Lauri Pihkalan
amerikansuomalaisten baseball-harrastuksesta edelleen kehittämä pesäpallo,
ovat syöneet näitä menestymisen mahdollisuuksia dramaattisesti.

Sotilasurheilu otti jo varhain lajikseen pesäpallon ja se vaikutti
todennäköisesti myös koululiikuntaan. Jalkapallosta ei koskaan tullut
laajojen piirien "kansallispeliä" vaikka mittavat harrastajamäärät siihen
pidemmältä ajalta viittaavatkin. Tällä tapahtumasarjalla on mahdollisesti
vaikutuksensa positiivisen ja voittavan jalkapalloidentiteetin muodostumiselle
Suomessa myöhemmissäkin historian vaiheissa. Pelkkä kohtalonomainen
epäonnistumisen kulttuuri tai pieni kansallisuus eivät kaikkea selitä.
Vertailu MM-tasollakin menestyneisiin pohjoismaisiin
jalkapallomaajoukkueisiin antaa lisäargumentteja tälle tulkinnalle.  

Punapaidoista Huuhkajiksi on, puutteistaan huolimatta, etenkin pieninä
annospaloina nautittuna, hauskaa ja informoivaa sanailua suomalaisesta
jalkapallon A-maajoukkuehistoriasta. Hyvän ammattimaisen historiantutkimuksen
kriteereitä se ei täytä, mutta sellaiseksi sitä ei toisaalta liene
tarkoitettukaan. Fokus enemmänkin journalistisessa ja ennen kaikkea
kaupallisessa julkaisemisessa.

Akateemista tutkijayhteisöä sinänsä tulisi edelleen ohjata kohti
urheiluhistorian tutkimusta. Kansallisella tasolla tutkimuksen kärki on
sinällään tasokasta mutta edelleen kovin kapeaa. Potentiaalisia näkökulmia
hankkeista ei ainakaan pitäisi puuttua. 2010-luvun muotiaiheet
globalisaatiovaikutuksista monikulttuurisuuteen ja siirtolaisten integraatioon
jo pelkästään tarjoavat mahdollisuuksia uusille
avauspotkuille historiantutkimuksen sarallakin.  

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/