[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kasvatuksen taide ja taidekasvatus

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Nivalainen <markku.nivalainen at iki.fi> YTM, jatko-opiskelija, Jyväskylä
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Schiller, Friedrich von: Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta (Über
die ästhetische Erziehung des Menschen in einer Reihe von Briefen).
Kääntänyt Pirkko Holmberg. Tutkijaliitto, 2013. 160 sivua.


Kasvatuksen taide ja taidekasvatus
---------------------------------------------------------

Saksalainen lääkäri, runoilija, historioitsija, filosofi ja
näytelmäkirjailija Friedrich Schiller (1759–1805) tunnettiin pitkään
erityisesti tragedioistaan. Monipuolisen tuotannon ja nimekkään ystäväpiirin
ansiosta Schillerin vastaanotto on vaihdellut suuresti viimeisen kahdensadan
vuoden aikana, joskin saksankielisen kielialueen ulkopuolella
“sentimentaalinen” Schiller on jäänyt suhteellisen marginaaliseksi
hahmoksi “naiivin” ystävänsä Goethen varjoon. Pirkko Holmbergin
ansiokkaasti kääntämä Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta (1795)
täydentää aiemmin suomennettujen Schillerin teosten luomaa kuvaa tästä
saksalaisen kirjallisuuden klassikosta ja osoittaa, että hänen ajattelullaan
olisi annettavaa myös filosofian ja estetiikan nykykeskusteluihin.

Historiallisesti Friedrich Schiller, vuodesta 1802 lähtien von Schiller,
sijoittuu saksalaisen klassismin ja romantiikan taitteeseen, ajanjaksoon jonka
aatemaailmalle antoivat leimansa Immanuel Kantin filosofia sekä
Pohjois-Amerikan ja Ranskan vallankumoukset. Ajan oppineiden keskusteluissa
kiinnitettiin huomiota muun muassa kulttuurin ja taiteiden rooliin sekä
tehtävään ja ihmisen mahdollisuuteen elää tasapainoisena ja itsenäisenä
osana yhteiskuntaa. Esikuvia haettiin antiikin Kreikasta niin estetiikassa kuin
taiteessakin. Kuten tuttavansa Friedrich Hölderlin, myös Schiller pyrki
saattamaan klassisen tragedian ajan tasalle.

Järkikeskeisen ajan kritiikki

Schiller käsitteli tragediaa niin teoriassa kuin käytännössä. Tragedioiden
lisäksi Schiller laati traagiseen ihmiskuvaan kytkeytyviin teoreettisiin
pohdintoihin liittyen useita tekstejä, jotka laajentuivat käsittelemään
filosofiaa sekä estetiikkaa ja enemmän tai vähemmän verhoillusti myös
päivänpoliittisia kysymyksiä. Tunnetuin näistä teoksista on Schillerin
filosofinen pääteos, Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, jossa
kirjoittaja kritisoi järkikeskeistä valistusajattelua ja tarjoaa tälle
vaihtoehdoksi idealisoituihin antiikin ihanteisiin nojaavaa utopiaa
uudenlaisesta kauneuden välittämästä yhteisöllisyydestä.

Teos alkaa mukaansatempaavalla, kaunopuheisella johdattelulla aiheeseen.
Schiller pohtii esteettisten kysymysten parissa askartelun mielekkyyttä ajan
olosuhteiden vaatiessa “ponnekkaasti filosofisesti tutkivaa henkeä
omistautumaan kaikista taideteoksista täydellisimmälle, toden poliittisen
vapauden rakentamiselle” (kirje II, kappale 1). Annettu vastaus ongelmaan on
kaikessa poleemisuudessaan yksinkertainen: ainoastaan esteettiset kysymykset
ovat mielekkäitä, koska “poliittisen ongelman ratkaiseminen kokemuksen
tasolla edellyttää kulkemista esteettisen kautta, sillä tie vapauteen kulkee
ainoastaan kauneuden kautta” (II, 5).

Schiller näki aikaansa riivaavan kaiken toiminnan välineellisyyden: “Hyöty
on ajan suurin idoli, jonka hyväksi kaikkien kykyjen on raadettava ja jolle
kaikkien lahjakkuuksien täytyy osoittaa suosiotaan.” (II, 3.) Välineellisyys
edellyttää mahdollisuutta erottaa keinot päämääristä, kuten tapahtuu
työnjaon myötä. Menettäessään yhteyden työnsä tuloksiin, yksilö
menettää mahdollisuutensa ymmärtää itsensä merkittäväksi osaksi häntä
ympäröivää, mielettömänä näyttäytyvää todellisuutta. Tämä on
Schillerin mukaan seurausta siitä, että olemme kahden yhteismitattoman
maailman vankeja.

Meillä on yhtäältä järjen maailma, joka ei ole aistein tavoitettavissa. Se
on ikuinen ja muuttumaton ykseys, johon nojautuen järki säätää toimintaamme
koskevat lait. Toisaalta meillä on luonto, johon kohdistuvat aistit puolestaan
pyrkivät tyydyttämään ajallisen, ja siten rajallisen, olomuotomme tarpeita.
Kulttuurissamme nämä inhimilliset perustekijät eivät juuri kohtaa toisiaan,
vaan tilanteesta riippuen joko järki tai aistit pyrkivät ohjaamaan
toimintaamme. On kulttuurin tehtävä pitää huoli siitä, että aistisuutta
varjellaan “vapauden väliintulolta” ja persoonallisuuden itsenäisyys
varmistetaan “aistimusten valtaa vastaan” (XIII, 2).

Viettien ollessa tasapainossa saattaa “ihminen yhdistää olemisen korkeimman
täyteyden suurimpaan itsenäisyyteen ja vapauteen, ja sen sijaan, että
kadottaisi itsensä maailmaan, hän sisäistää sen ilmiöiden koko
loppumattoman rikkauden ja alistaa sen järkensä ykseydelle” (XIII, 3).
Tämän tasapainon mahdollisuudet realisoituvat leikkivietissä, joka toimii
järjen ja aistien välittäjänä. Leikkivietin intuitiivisesti hassulta
kalskahtavan nimen taustalla on ajatus leikin pyyteettömyydestä. Leikillä ei
ole tavoitetta; leikin päämäärä on leikki itse.

Leikkivietin voimalla ihminen astuu esteettiseen tilaan, jossa “mieli tosin
toimii vapaana ja korkeimmassa määrin vapaana kaikesta pakosta muttei
millään muotoa vapaana laeista ja että tämä esteettinen vapaus eroaa
ajattelun loogisesta välttämättömyydestä ja tahtomisen moraalisesta
välttämättömyydestä vain siten, että lakeja, joiden mukaisesti mieli
silloin toimii, ei mielletä, ja koska ne eivät koe vastarintaa, ne eivät
ilmene pakottavina” (XX, 4).

Schillerin kritiikin kohteena on häntä inspiroinut Kant, jonka filosofiassa
moraalin perustana on järki. Ranskan vallankumous riitti Schillerin mukaan
osoittamaan, mitä pahimmillaan tapahtuu, jos yhteiskuntaa ryhdytään
uudistamaan puhtaan rationaalisesti: terrorin ajassa ei ollut jälkeäkään
moraalisuudesta. Vallankumouksen taantuminen barbariaan on oire modernin ihmisen
vieraantumisesta inhimillisyydestään, johon ylevimmässä muodossaan sisältyy
järjen lisäksi myös aistillinen puoli. Vasta esteettisen tilan saavuttaminen
on merkki viettien harmoniasta, eräänlaisesta kultaisesta keskitiestä, johon
synnyttää ja mahdollistaa aidosti moraalisen toiminnan.

Esteettinen tila kytkeytyy Schillerin kirjeissä XXVI ja XXVII esittämään
teoriaan lumeesta. Esteettinen lume vapauttaa havainnon kaikista
käytännöllisistä velvoitteista ja sidoksista. Taideteosta tarkkaileva
ihminen näkee kohteensa täysin pyyteettömästi, vailla taiteenulkoisia
päämääriä. Taiteen kokijan ja taideteoksen suhde on puhtaan moraalinen ja
ihanneyhteiskunnassa ihmiset suhtautuvat toisiinsa kuin taideteoksiin.
“Vapauden antaminen vapaudella on tämän valtakunnan perustuslakina.”
(XVII, 9.)



Kuva: Caspar-David Friedrich, Mondaufgang über dem Meer, 1821

 

Kohti moraalista ja esteettistä valtiota

Schillerin itselleen asettama tehtävä on osoittaa, miten ihmiskunnan olisi
mahdollista siirtyä luonnonvaltiosta, “jollaiseksi voi kutsua jokaista
poliittista yhteenliittymää, joka johtaa rakenteensa alun perin voimista, ei
laeista” (III, 3), aidosti moraaliseen esteettiseen valtioon. Luonnonvaltion
perustana on luonnontilainen yhteisö (välttämättömyys), jonka voi ylittää
moraalin (vapaus) avulla. Tehtävänä on siis luoda puitteet, joissa ihmiset
saavuttavat viettiensä tasapainon ja kykenevät astumaan vapauden
määrittämään esteettiseen tilaan.

Kirjeistä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta on kuitenkin turha etsiä
vastausta siihen, miten nämä puitteet käytännössä luodaan, mutta teosta on
kiehtova lukea teoriana taiteesta ja taiteen eheyttävästä voimasta.
Esteettinen valtio on eräänlainen kokonaistaideteos, jossa vallitsee pysyvä
esteettinen tila. Tämänkaltainen valtio on puhdasta utopiaa, ajatusleikki. Sen
sijaan että tarjoaisi lukijoilleen konkreettisen utopian jonkinlaisten
käytännöllisten ratkaisujen muodossa, Schiller esittää klassisen,
yleishumanistiseen kasvatusihanteeseen tukeutuvan näkemyksen sivistyksen ja
taiteen voimasta. Lukijasta riippuu näkeekö tämän teoksen heikkoutena vai
vahvuutena.

Kirjeiden ihmisen esteettisestä kasvatuksesta kiistämätön ansio on tavassa,
jolla se esittää tiivistetyssä muodossa Kantilaiseen filosofiaan sekä
modernisaatioon kohdistuvan esteettisen kritiikin pääpiirteet, jotka
Schillerin jälkeen ovat toistuneet lukuisilla saksalaisilla ajattelijoilla
Marxista Adornoon ja Hegelistä Heideggeriin. Kirjeet tarjoavat ajattelun
aiheita etenkin estetiikasta ja aatehistoriasta kiinnostuneille, mutta lukijan
on syytä varautua kantilaiseen filosofiaan nojaavan argumentaation
paikoittaiseen hämäryyteen sekä teoksen sisältämään runsaslukuiseen
määrään sangen huolimattomasti määriteltyjä käsitteitä. Kirjeiden
suomentaminen on, kuten on tapana sanoa, kulttuuriteko.

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/