[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Sivullisena keskipisteessä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Houni, Pirjo - Romantschuk, Maria: Ei, rouva presidentti. Otava, 2014. 204
sivua.


Sivullisena keskipisteessä
---------------------------------------------------------

Maria Romantschukin pienimuotoinen muistelmateos kertoo sekä pomosta että
alaisesta: Romantschuk työskenteli Tarja Halosen lehdistöpäällikkönä
reilut seitsemän vuotta. Yhteistä uraa tehtiin jo Halosen
ulkoministerikaudella parin vuoden ajan.

Maria Romantschuk kertoo kirjansa alkusanoissa, että häneltä oli jo ehditty
kysyä muistelmia moneen kertaan. Ne ilmestyivät lopulta tänä syksynä kahden
kirjoittajan yhteistyönä.

En kyllä ymmärrä, mitä lisäarvoa Pirjo Hounin mukanaolo tekstiin tuo, mutta
Journalisti-lehden (Journalisti 11/2014) mukaan Romantschuk nimenomaan itse
pyysi häntä kirjoittajakumppanikseen. Ehkäpä se, että kirja valaisee
hetkittäin laajastikin myös keskushenkilöidensä yksityiselämää, on
iltapäivä- ja aikakauslehdissä työskennelleen toisen kirjoittajan
aikaansaamaa?

Keskushenkilöitä kirjassa on siis kaksi: tasavallan presidentti ja hänen
lehdistöpäällikkönsä. Kansikuvassa näiden kahden keskinäinen suhde on
esitetty oivaltavasti. Katsoja ei välttämättä pysty sanomaan, kumpi on
keskipiste: edestäpäin mutta hieman epäterävästi kuvattu Halonen, joka
katsoo lukijaa mutta samalla vilkuilee etualan Romantschukia, josta kamera
taltioi profiilin.

Niukasta voitosta huikeaan kansansuosioon

Maria Romantschuk on Tarja Halosen tavoin syntynyt ja kasvanut Helsingin
Kalliossa, joskin eri vuosikymmenellä (Halonen s. 1943, Romantschuk s. 1957).
Hän tutustui tulevaan presidenttiin, kun Halonen oli kansanedustaja ja
Romantschuk Ylen ruotsinkielisen alueradion toimittaja. Myöhemmin Romantschuk
siirtyi Hufvudstadsbladetiin, ja Halonen totesi hänen tekevän
tiedotustilaisuuksissa ”ne kaikkein veemäisimmät kysymykset”.
Toimittajaopinnot olivat jääneet kesken (kuten niin monelta muultakin keski-
ja vanhemman polven journalistilta), mutta ura eteni silti kohtuullisen hyvin.

Varsinaiseen lentoon se lähti, kun Romantschuk ryhtyi ulkoministerin
lehdistöavustajaksi keväällä 1995. Halonen oli kysellyt häntä tiimiinsä
jo oikeusministeriaikanaan viisi vuotta aiemmin, mutta silloin julkishallinnon
tehtävät eivät vielä kiinnostaneet. Parin vuoden jälkeen Romantschuk
siirtyi ulkoministeriöstä Suomen Tukholman-lähetystöön
lehdistöneuvokseksi. Työ sujui, kolmilapsinen perhe viihtyi, mutta sitten tuli
aika lunastaa esinaiselle läksiäisissä annettu lupaus.

Romantschuk oli nimittäin luvannut palata Suomeen sitten, kun Halosesta tulee
presidentti. Helmikuussa 2000 Halonen voittikin vaalit, tosin varsin niukasti:
hän sai äänistä 51.6 % ja Esko Aho 48.4 %. (Kun presidentin suosiota
mitattiin vuoden kuluttua, kolme neljäsosaa suomalaisista kannatti häntä, ja
vuonna 2003 Halosen takana oli jo 90 % suomalaisista.)

Ongelmina puhuttelu ja pukeutuminen

Tarja Halonen muutti virkaan tullessaan monia käytänteitä. Edeltäjää
Martti Ahtisaarta oli tiedotusasioissa avustanut hänen vaalikampanjaansa
junaillut Jussi Lähde, mutta varsinainen lehdistöpäällikön tehtävä oli
presidentin kansliassa täysin uusi. Presidentin lähimpään piiriin eli
kabinettiin kuului viisi henkilöä. Yksi heistä periytyi peräti Urho
Kekkosen, toinen Mauno Koiviston kaudelta. Loput kolme olivat uusia, kaksi
heistä naisia. Toinen jopa alle kolmikymppinen, joka tietysti herätti huomiota
harmaiden virkamiesten seassa.

Vaikka Romantschuk ei varmaan ihan kaikkea kerrokaan – tiedottajana hänen
ohjenuoransa oli, että valehdella ei saa, mutta kaikkea ei tarvitse kertoa –
muistelmista näkyy, että virkamiesten sekä virkamiesten ja presidentin
välillä oli ainakin alussa pientä kitkaa.

Halonen ei halunnut käyttäytyä odotusten ja etiketin mukaisesti: lippalakki,
sandaalit ja hänen vaatimansa yleinen sinuttelu – jota Linnassa yritettiin
kiertää mitä merkillisimmin tavoin – saivat lähipiirin yskimään, mutta
kansa oli haltioissaan.

Presidentti ja hänen lehdistöpäällikkönsäkään eivät olleet kaikesta
samaa mieltä. Romantschuk olisi halunnut presidentin olevan etäisempi hahmo,
jota suomalaiset voisivat katsoa ylöspäin, Halonen piti sitkeästi kiinni
oikeudestaan olla ”koko kansan Tarja”. Muiltakaan osin hän ei hallinnut
täysin julkisuuskuvaansa: ilman Romantschukin toppuuttelua kansliasta olisi
esimerkiksi lähtenyt medioille huomattava määrä presidentin allekirjoittamia
oikaisupyyntöjä milloin mihinkin uutiseen. (Toisaalta: olisiko se sitten ollut
haitaksi? Ei Kekkonenkaan tarvinnut myllykirjeilleen kummoistakaan aihetta…)

Joitakin negatiivisia reaktioita onnistuttiin taitavasti kääntämään ja
käyttämään hyväksi. Hilpeimpiä on ehkä se, että kun Ruotsin lehdistö
kutsui Tarja Halosta Muumimammaksi, Linnasta alettiin viedä tuliaisiksi
muumihahmoja. Ne olivat suosittuja etenkin lapsiperheissä – leikkiväthän
kuninkaallistenkin lapset!

Kriisejä töissä ja kotona

Huikeasta kansansuosiosta huolimatta Tarja Halosen ensimmäiseen
presidenttikauteen – toistahan tässä kirjassa seurataan vain reilun vuoden
verran – osui pahin valtionhallinnossa 2000-luvulla koettu kriisi. Se iski
juuri silloin, kun Suomi sai paistatella julkisuudessa tasa-arvon mallimaana:
sekä presidentti että pääministeri olivat keväällä 2003 naisia.
Presidentin oikeudellinen neuvonantaja Martti Manninen toimitti kuitenkin
pääministeri Anneli Jäätteenmäelle ”pyytämättä ja yllättäen”
tietoja edellisen pääministerin Paavo Lipposen ja USA:n presidentti George W.
Bushin luottamuksellisista keskusteluista. Irak-gateksi ristitty tietovuoto
johti ensin Jäätteenmäen eroon pääministerin paikalta, sitten molemmat
osapuolet asetettiin syytteeseen. Jäätteenmäkeä ei tuomittu. Manninen sai
sakkorangaistuksen, mutta jo tätä ennen hän oli saanut potkut virastaan.

Samaan aikaan kun skandaali ravisteli presidentin kansliaa, Romantschukin oma
maailma järkkyi. Perheelle ei juuri jäänyt aikaa kiinnostavan ja vaativan
uran ohella, ja vanhenevat vanhemmatkin tarvitsivat tyttären huolenpitoa ja
läsnäoloa. Vaikka nämä seikat eivät nouse kirjassa keskeisiksi,
työpaineiden vaikutus yksityiselämään kerrotaan silti suhteellisen
avoimesti.

Kahdet potkut peräkkäin

Tarja Halosen toisen presidenttikauden alkupuolella Maria Romantschuk alkoi
leipääntyä työhönsä. Hänet oli ilmeisen helppo houkutella Fortumin
viestintäjohtajaksi, ja rohkeasti hän hyppäsi uusiin haasteisiin vuonna 2007,
vaikka ei tuntenut energia-alaa lainkaan eikä elinkeinoelämääkään kovin
syvällisesti. Mutta ensisijainen tehtävä olikin kertoa insinööreille ja
kauppatieteilijöille, miten heidän suunnittelemansa investoinnit ja
päätökset vaikuttaisivat yrityksen maineeseen. Ja maineenhallintaahan
Romantschuk oli presidentin kansliassa vietettyinä vuosina päässyt
tarkastelemaan monesta kulmasta.

Uudesta urasta ei tullut pitkää: kesällä 2008, juuri lomalta palattuaan,
hän kuuli että viestintäjohtajan tehtävä Fortumissa lopetetaan. Toimenpide
oli seurausta toimitusjohtajan vaihdoksesta: yleensä uusi johto haluaa muokata
organisaation mieleisekseen, eikä Fortumin Tapio Kuula ollut tässä suhteessa
poikkeus.

Paria vuotta myöhemmin – kirjasta ei oikein selviä, mitä hän näinä
välivuosina teki – Maria Romantschuk nimitettiin kustannusosakeyhtiö Tammen
viestintäpäälliköksi. Kirja-alan konkareille nimitys taisi olla yllätys,
sillä alalla on totuttu ns. sisäiseen kiertoon, mutta se enteili Bonnierin
isoja kauppoja. Romantschuk oli näet mukana valmistelemassa perinteikkään
WSOY:n siirtymistä Sanoma-konsernista ruotsalaisomistukseen. Sitä seuranneessa
pitkässä organisaatiomylläyksessä ja henkilöstösaneerauksessa myös koko
yhtiöryppään eli Bonnier Books Finlandin viestintäjohtajaksi noussut Maria
Romantschuk sai lopputilin. Nämä vaiheet hän sivuuttaa kirjassaan lyhyesti,
mikä tässä yhteydessä on järkevää – seitsemän työvuotta tasavallan
ensimmäisen naispresidentin tiimissä ovat tietysti monin verroin
kiintoisammat.

Aitiopaikalla työskentelevä nainen tapasi luonnollisesti presidentin mukana
liikkuessaan suuren joukon ulkomaisia valtionpäämiehiä ja muita
silmäätekeviä. Niinpä kirja on välillä melkoista nimientiputtelua. Pelkkä
uran varrella tavattujen henkilöiden nimien mainitseminen veisi monta sivua,
mutta muistelija on halunnut myös luonnehtia heitä edes muutamalla sanalla.
Linnan kutsuista tai presidentin kirjasuosikeista kerrottaessa tekstissä on
jopa pientä sisäpiirijuoruilun makua, mutta ilmeisesti tämän tyyppisiä
anekdootteja on ajateltu väriläiskiksi tekstiin. Muistelija ei myöskään
kaihda kertoa sitä, että tasavallan huipulla taistellaan siinä missä
muissakin organisaatioissa: korkeat virkamiehet nuoleskelevat, kilpailevat
epäreiluin keinoin, puukottavat selkään jos tilaisuus tarjoutuu…

Suuria paljastuksia kirjassa ei ole, ellei Irak-skandaalin sinänsä
mielenkiintoista ja vetävästi etenevää kuvausta sellaiseksi lasketa. Se on
pienimuotoinen, helppolukuinen, sujuvasti kirjoitettu kuvaus muutoksen vuosista
tasavallan huipulla.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/