[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Suomalainen kuolemantutkimus kuolevaisuuden äärellä

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Heidi Kosonen <heidi.s.kosonen at jyu.fi> FM, jatko-opiskelija, Jyväskylän
yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Hakola, Outi; Kivistö, Sari & Mäkinen, Virpi (toim.): Kuoleman kulttuurit
Suomessa. Gaudeamus Oy, 2014. 270 sivua.


Suomalainen kuolemantutkimus kuolevaisuuden äärellä
---------------------------------------------------------

Ihmisen kuolevaisuutta tarkastelevan Argumenta-hankkeen osana tuotettu
artikkelikokoelma muotoutuu sisällöllisesti mielenkiintoiseksi ja
monipuoliseksi kokonaisuudeksi, mutta kärsii epätasaisuudesta ja
huolimattomasta toimitustyöstä.

Kuoleman kulttuurit Suomessa on Suomen Kulttuurirahaston tukeman ”Ihmisen
kuolevaisuus” -Argumenta-hankkeen osana tuotettu julkaisu, joka perustuu
Helsingin yliopistolla lukuvuoden 2011–2012 aikana järjestetyn
”Kuolevaisuus” -yleisöluentosarjan sisältöön. Kokoelma koostuu
kahdestatoista tieteellisestä artikkelista. Kolmeen päälukuun jakaantuvien
artikkelien sekä johdannon ja epilogin lisäksi kokoelmaan sisältyy myös
kolme tiivistä tietolaatikkoa.

Hankkeen ja luentosarjan tieteidenvälinen dialogi toistuu myös käsissä
olevassa, huhtikuussa päivänvalon nähneessä julkaisussa. Kuoleman kulttuurit
Suomessa jäsentyykin etenkin kolmen päälukunsa sisällä mielenkiintoiseksi
ja monipuoliseksi kokonaisuudeksi, mutta kärsii epätasaisuudesta ja
huolimattomasta toimitustyöstä.

Hyvä kuolema

Kuoleman kulttuurit-kokoelman kolmesta pääluvusta ensimmäinen käsittelee
kuolemaa kulttuurisissa rajanvedoissa arvottuvana käsitteenä.
Artikkelikokonaisuuden neljä artikkelia ja yksi tietolaatikko tarjoavat
“hyvään kuolemaan” oikeuslääketieteen, saattohoidon ja omaishoivan,
filosofian ja mediatutkimuksen näkökulmat, ja siten kuoleman ”hyvyyden”
nähdään liikkuvan institutionaalisista määritelmistä ja kulttuurisista
diskursseista aina yksilötasolla tapahtuvaan kuoleman kohtaamiseen.

Oikeuslääkäri Ursula Vala aloittaa kokoelman suomalaisen kuoleman
erityispiirteitä ja demografiaa sekä kuolemanjälkeistä institutionaalista
prosessia erittelevällä asiantuntevalla artikkelillaan “Suomalainen
kuolema”. Kuolemisen prosessia puolestaan tarkastelevat saattohoitoon
erikoistunut lääkäri Juha Hänninen ja filosofi Mikko Salmela. Hänninen
lähestyy aihetta hyvän kuoleman määrittelyä problematisoivalla
artikkelillaan “Luonnollinen vai joudutettu kuolema?” ja Salmela
artikkelillaan ”Kuolevan kohtaaminen”, jossa tämä tarjoaa Martin
Heideggerin filosofiaa mukailevan näkemyksen kuoleman herättämien tunteiden
ymmärtämiseen ja kuolemanpelon ylittämiseen. Samasta teemasta jatkaa myös
sosiaalityön opettaja Minna Zehnerin tietolaatikko ”Kuolevien vanhusten
omaishoiva”, joka esittelee lyhyesti omaishoivaa, vanhushoivan
palvelujärjestelmää ja sekä hoivaajien että hoivattavien kohtaamia
haasteita, hankaluuksia ja taakkoja. Kirjan ensimmäisen kokonaisuuden
päättää mediatutkija Outi Hakolan artikkeli “Kuoleman kokemus”, jossa
reflektoinnin kohteena on kuoleman herättämien tunteiden esiintyminen
mediarepresentaatioissa ja niiden reseptioissa.



Kuva: Piero di Cosimo, The Death of Procris, c. 1495, The Yorck Project,
National Gallery, London.

Ensimmäisessä luvussa kuoleman hyvyys tulee määritellyksi niin instituutio-
kuin yksilötasollakin, käytännön ilmiönä, prosessina, surutyönä ja
hahmottamista vaativana abstraktiona. Valan ja Hännisen oikeuslääketieteen ja
lääketieteen katsauksissa hyvä kuolema muotoutuu suhteessa tilastollisina
poikkeavuuksina näyttäytyviin ennenaikaisiin ja väkivaltaisiin kuolemiin.
Toisaalta se problematisoituu saattohoito- ja eutanasiapuheen luonnollisen ja
epäluonnollisen kuoleman kädenväännössä, jossa hyvä kuolema on
näkökulmasta riippuen nähtävissä joko kärsimyksestä vapaana kuolemana tai
jouduttamattomana, kuolemanprosessin ”luonnollista” kaarta noudattavana
kuolemana.

Luvun aloittava Ursula Valan oikeuslääketieteellinen katsaus on tiukasti
tämänhetkinen aloitus artikkelikokoelman ”suomalaiseen kuolemaan”.
Kokonaisuutena Valan artikkeli on informatiivinen, eheä ja hyvin jäsennelty
kulissientakainen kurkistus kuolemansyihin suomalaisessa yhteiskunnassa ja
päättävissä institutionaalisissa elimissä. Vala esittelee
kuolemanjälkeistä kuolemaa ja vainajan käsittelyä suomalaisessa
kuolemansyynselvitysjärjestelmässä. Katsauksesta käykin oivasti ilmi, miten
pitkällinen prosessi mahtuu kuolinhetken ja kuolleeksi julistamisen väliin.
Vala tarkastelee myös suomalaisen kuoleman erityispiirteitä ja dekonstruoi
kulttuurienvälisen vertailun pohjaa: kuolemansyyn määrittelyn perusteita ja
tilastoinnin haasteita. Vala huomauttaakin korkean keskimääräisen eliniän
väestöjen tilastojen heijastelevan paljolti vanhuuden sairauksia –
verenkiertoelinten sairauksia, dementiaa ja kasvaimia – seurauksena WHO’n
nykyisistä ohjeista, joissa painottuvat peruskuolemansyyt välittömien
kuolemansyiden sijaan. Siten Valan mukaan Suomen osalta hedelmällisempää on
nuoremman demografian kuolinsyiden tarkastelu. Iäkkäänä kuolemisen lisäksi
suomalaista kuolemaa määrittää Valan mukaan alkoholikuolemien suuri osuus ja
imeväis- ja lapsikuolleisuuden vähyys.

Jos Valan artikkelissa hyvä kuolema näyttäytyy
kuolemansyynselvitysjärjestelmän piiriin joutuvien kuolemien vastakohtana,
Hännisen kuolemisen arvomaailmaa dissektoivassa artikkelissa tartutaan
“luonnollisen kuoleman” instrumentaaliseen arvoon joudutettua kuolemaa
käsittelevissä diskursseissa. Hänninen hahmottaa mediapuheessa usein yhteen
kietoutuvien saattohoidon ja eutanasian käsitteiden välisiä eroja ja
yhteyksiä käytännön kliinisen työn näkökulmasta käsin sekä reflektoi
näiden joudutettujen kuolemien rooleja hyvän kuoleman asianajajina. Hän
argumentoi “luonnollisen” ja “hyvän” kuoleman diskurssissa painottuvan
nykyisellään kuolemisen prosessin vailla pitkittynyttä kärsimystä ja
osoittaa, että saattohoidon ja eutanasian kaltaisia kiistanalaisia aihepiirejä
tulisi tarkastella vapaana ”luonnollisuuden” arvottuneesta ja arvottuvasta
painolastista. Artikkeli vajoaa kuitenkin tahattomasti havainnollistamaan
luonnollisen kuoleman käsitteen aksiomaattisuutta toistamalla käsitettä myös
hyvän kuoleman problematisoimattomana synonyymina siten, että argumentaation
seuraaminen ajoittaa vaikeutuu. Tästä huolimatta Hännisen artikkeli on
monipuolinen kirjoitus ajankohtaisesta ja tärkeästä aiheesta.

Salmelan, Zehnerin ja Hakolan kuoleman kohtaamista painottavissa artikkeleissa
puolestaan hyvä kuolema näyttäytyy kuolemana, jota ei tarvitse kohdata yksin,
ja jonka herättämät tunteet on mahdollista sekä vastaanottaa että ilmaista.
Mikko Salmelan analyysi kuoleman ja kuolevan kohtaamisesta on huolellisesti
rakennettu, kriittinen mutta empaattinen, asiantunteva ja moniääninen.
Salmelan mukaan kuolevien emotionaalinen tukeminen painottuu julkisessa
keskustelussa saattohoidon haastavimpana alueena. Erittelemällä sekä
inhimillistä kuoleman edessä koettua ahdistavuuden kokemusta että vallitsevaa
tieteellistä ymmärrystä kuolemisen prosessoinnista hän pyrkii osoittamaan
polun aitoon ja ymmärtävään mutta mahdollisimman vähän kuormittavaan
vuorovaikutukseen kuolevan kanssa. Kuolevan emotionaaliseen tukemiseen liittyen
Salmela pilkkoo tämän kohtaamista hankaloittavaa kuolemanpelkoa psykologisiin,
biologisiin ja kulttuurisiin tekijöihin: Psykologisissa tekijöissä on
Salmelan mukaan kyse yksilön vaikeudesta samaistua tilanteeseen, josta
yksilöllä ei ole omakohtaista kokemusta, ja biologisissa tekijöissä niistä
evolutiivisista rakenteista, jotka saavat yksilössä aikaan sekä
vääristyneitä pelontunteita että vastentahtoisuutta käsitellä omaa
kuolevaisuuttaan. Kulttuuriset tekijät ovat puolestaan niitä kulttuurisia
diskursseja, joiden on modernissa, medikalisoituneessa lännessä useimmiten
nähty kieltävän ja piilottavan kuoleman. Näiden kulttuuristen diskurssien
välittämää kuvaa vallitsevasta kuoleman kohtaamisesta tarkasteleekin Outi
Hakola omassa artikkelissaan. Minna Zehnerin tietolaatikossa Salmelan
tarkastelema sivustaseuraajan abstrakti kamppailu kuoleman dilemman kanssa saa
puolestaan rinnalleen konkretisoituneemmat omaishoivaajan ja -hoivattavan
perspektiivit – toisinaan rohkeastikin kantaaottavana ja humaanina
puheenvuorona kuolevan vanhuksen oikeuksista.

Hakolan media-aineisto kattaa Minna Havukaisen Exitus-näyttelykokonaisuuden
(2009–2013), Kiti Luostarisen mediadokumentin Kuoleman Kasvot (2003),
Yleisradion tuottaman Viimeiset sanani-dokumenttisarjan (2013), ja neljä Tiina
Merikannon dokumenttia vuosien 2000 ja 2010 väliltä. Artikkelin käsittelytapa
on jokseenkin problemaattinen: tutkimustehtävänä on ilmeisesti ollut
tarkastella kuoleman herättämiä tunteita ja kokemuksia paitsi kuolevassa ja
tämän omaisissa, myös suomalaisessa yhteiskunnassa taiteen ja median avaaman
väylän avustuksella. Aineiston soveltavuus yleisten asenteiden tarkasteluun on
kuitenkin kyseenalainen otoksen mediamateriaalin yksipuolisuuden ja
reseptioaineksen hajanaisuuden myötä, ja kuoleman kohtaamisen dokumentaarina
aineistoa vaivaa mediaprojektien osanottajien valikoituneisuus, kuten Hakonen
itsekin mainitsee. Suhteessa vallitsevaan rajaukseen pinnalle nousevat siten
sekä edustavuuden ja yleistettävyyden kysymykset että täsmällisen
raportoinnin tarve. Vailla ansioita ei Hakolankaan artikkeli ole, ja etenkin sen
lyhyt katsaus kuolemalle annettuihin visuaalisiin muotoihin media-aineistossa on
paitsi mielenkiintoinen, myös tarkastelukohteena tunnekokemuksia ja
yhteiskunnallisia asenteita ongelmattomampi.

Yhteisöllinen kuolema

Kokoelman toisen pääluvun teemana on yhteisöllinen kuolema. Luvun neljässä
artikkelissa ja niitä täydentävässä tietolaatikossa suomalaisen
kuolemankulttuurin erityispiirteitä tarkastellaan sosiologiasta,
folkloristiikasta, oikeustieteestä ja media-antropologiasta käsin.
Edellisessä luvussa esitellyt, kulttuurisesti, institutionaalisesti ja
yksilöllisesti määräytyvät arvoasetelmat painottuvat nyt osana niitä
kuolemiseen ja suremiseen liittyviä rituaaleja ja konventioita, jotka sekä
peilaavat että tuottavat kulttuurissa vallitsevaa suhdetta kuolemaan
käsitellessään kuoleman aikaansaamaa epäjärjestystä.

Luvun aloittaa sosiologi Ilona Pajarin artikkeli “Kuolemanrituaalit
Suomessa”, jossa tämä käsittelee kuolemanrituaaleja, kuolemansuhdetta ja
suremisen konventioita ravistelleita muutoksia traditionaalisen ja modernin
yhteiskuntamallin välisessä murroksessa.  Folkloristi Kaarina Koski jatkaa
Pajarin avaamaa teemaa artikkelillaan ”Sosiaalinen kuolema”, jonka
puitteissa hän teoretisoi modernin kuolemankulttuurin vaikutuksia sosiaalisen
kuoleman vaiheeseen, siis: yksilön biologista kuolemaa seuraavaan
yhteisölliseen sopeutumisprosessiin. Artikkelissaan ”Perinnön jakaminen
ennen ja nyt” ja tätä seuraavassa tietolaatikossa ”Tapaus Garp”
oikeustieteilijä Mia Korpiola puolestaan tarkastelee suomalaista perheoikeutta
sen ruotsalaisista lähtökohdista 1000–1300 -luvuilta aina nykyaikaisiin
perimysjärjestelyihin saakka ja osoittaa myös perheoikeuteen kuuluvan
jäämistöoikeuden aikansa kuolemankäsityksiä heijastelevaksi peiliksi.
Sosiologi ja viestinnän tutkija Johanna Sumiala lopettaa luvun artikkelillaan
”Urheilusankarin kuolema”, jossa hän tarkastelee kuolemaa, julkisuutta ja
mediarituaaleja Mika Myllylän kuolemaa käsitelleissä media-aineistoissa.
Sumiala kietoo tekstissään yhteen suomalaisen arvomaailman ja julkisuuden
areenan, jonka argumentoi toimivan monitoimijaisena, olemassa olevia
valtarakenteita sekä ylläpitävänä että haastavana todellisuuden
dramatisoinnin kenttänä.

Luvun fokuksessa on yhteisöllisten rituaalien ja prosessien kautta
määräytyvä kuolemansuhde. Siten artikkeleissa tähytään tämänhetkiseen
kuolemankulttuuriin ja siihen johtaneeseen muutokseen erityisesti
modernisoituvalla 1900-luvulla ja sen jälkeen. Korpiolan tarkastelussa on
tätäkin pidemmän mittakaavan muutos. Artikkeli ja sitä täydentävä
tekstilaatikko havainnollistavat oivallisesti niitä tapoja, joilla
uskonnolliset ja moraaliset, sekä vallitsevaa kuolemankäsitystä että
ihmisoikeuksia heijastelleet, arvot ovat läpäisseet perimysjärjestelyjä
keskiajan sukukeskeisestä maaomistuksesta tai taivaspaikkaa riianneista
kirkkolahjoituksista lähtien ja siten sekä heijastaneet että muokanneet
aikansa yhteisöllisyyttä.

Kuolemankulttuurin modernisaatio arvottuu teksteissä sekä hyvänä että
pahana. Kaarina Koski tarkastelee sosiaalisen kuoleman suhdetta biologiseen
kuolemaan nyky-yhteiskunnassa ja argumentoi sosiaalisen kuoleman merkityksen,
roolin ja etenkin ajoituksen muuttuneen modernilla ajalla. Lääketieteen
kehityksen pidentämän eliniän puitteissa pitkittyy usein myös
kuolinprosessi, jolloin sosiaalisen kuoleman rituaalit on mahdollista siirtää
alkamaan jo ennen kuolemaa. Koski soveltaa laitoskuolemaan Gennepin
siirtymäriittiteoriaa ja tulkitsee sosiaalisen kuoleman prosessin, jonka aikana
vainaja siirretään elävien yhteisöstä kuolleiden pariin, aikaistuneen
kuoleman institutionalisoitumisen myötä. Artikkeli maalaakin karua kuvaa
laitoskuolemasta, jossa yhteiskunnalle merkityksettömäksi muuttunut vanhus
kokee sosiaalisen kuoleman ennen biologista kuolemaansa. Vaikka kannanotto on
paikallaan pidentyneen eliniän siirtäessä vanhusta Kosken kuvailemaan
”kuoleman odotushuoneeseen”, toivoisi polemisoivalta artikkelilta kenties
myös laitoskuoleman suhteuttamista modernin kuoleman laajempaan maisemaan, jota
ovat muokanneet institutionalisoitumisen lisäksi myös yksinäisen
laitoskuoleman vastareaktiona syntyneet hoivaliikkeet, jotka muualla kokoelmassa
saavat pinta-alaa Juha Hännisen, Mikko Salmelan ja Minna Zehnerin teksteissä.
Tästä huolimatta, vaikka nojaakin jokseenkin kliseiseen medikalisoidun
kuoleman kurjuuden ajatusmalliin, Kosken artikkeli on reflektiona puhutteleva ja
mielenkiintoinen.

Ilona Pajari käsittelee artikkelissaan ”modernin” ja ”traditionaalisen”
välisiä eroja niin kuolemankäsitysten, kuolemisen prosessin,
ruumiinkäsittelyn, hautajaisrituaalien ja suremisen osalta. Artikkelissa
esiintyvä sinänsä suoraviivainen eronteko traditionaalisen ja modernin
kuolemankulttuurin välillä ei kuitenkaan jää vaille nyansseja. Kuten Pajari
itsekin huomauttaa, rakenteen keinotekoinen vastakkainasettelu tuo esille
kuolemankulttuurissa vallitsevan muutoksen perusteellisuuden. Pajari
eritteleekin huolellisesti kuolemankulttuurin murrokseen johtaneita
kehitysjuonteita, ja tämä monipuolinen, kontekstitietoinen erittely muutoksen
taustalla olevista tekijöistä estää katsausta vajoamasta perinteiseen,
traditionaalista kuolemankulttuuria kultaavaan surkuttelun suohon, jossa
moderni, monessa mielessä kuolemasta etääntynyt, kuolemankulttuuri
näyttäytyy äärettömästi huonompana traditionaaliseen nähden, ja jonka
myös Pajari näkee aikanamme muuttuneen jo kliseeksi. ”Tapakulttuuri muuttuu
myös sen vuoksi, että ihmiset haluavat muuttaa sitä”, Pajari huomauttaa ja
toteaa kuoleman läheisyyden olleen traditionaalisessa yhteisössä kokijoilleen
myös ongelma, jota kontrolloimaan tarkastelemansa rituaalien ja uskomusten
monimuotoisuus on kehittynyt. Siirtäen katseen tulevaan Pajari pohtiikin,
lievätkö monet kuolemanrituaalit olleet osa pakon sanelemaa välivaihetta
ennen immateriaalista ja abstraktia kuolemansuhdetta, jota kohti länsimaat
näyttävät edelleen kehittyvän.

Johanna Sumialan tarkastelun kohteena on paitsi median välittämä ja mediassa
käsitelty kuolema myös median muokkaama kuolema. Siten Sumialan antropologista
riittiteoriaa mediamaisemaan siirtävä artikkeli lienee tietynlainen vastaus
Pajarin esittämään kysymykseen: tämän tarkastelemissa virtuaalisissa
kuolemanrituaaleissa painottuvatkin abstraktimmat suru-, hautaus- ja
muistorituaalit yli niiden rituaalien, jotka keskittyvät kuolemisen prosessiin
ja ruumiin kuolemanjälkeiseen käsittelyyn. Myös muilta osin
artikkelikokoelman esittelemä ja käsittelemä länsimainen kuolemankulttuuri
korostuu surutyötä ja tunneilmaisua painottavana kuolemankulttuurina. Tämä
Tony Walterinkin neomodernin kuolemankulttuurin analyysista tuttu
tunnekeskeisyys esiintyy paitsi media-aineistojen ja niitä luotaavien
mediatutkijoiden, myös kokoelman muiden kirjoittajan esityksissä.
Havainnollistavaksi kuriositeetiksi kelvannee artikkelikokoelman kolmannesta
pääluvusta löytyvä Atte Oksasen ja Pekka Räsäsen tietolaatikko, jonka
ajankohtaisena ja mielenkiintoisena – joskin tietolaatikkomuodon
typistämänä – argumenttina esitetään koulusurmien uhrikeskeisen
Yhdysvaltalaisuutisoinnin edistäneen paikallisyhteisön toipumista vastakohtana
Suomelle, jonka koulusurmatapausten surmaajakeskeisessä uutisoinnissa
yhteisöllisyyden koko potentiaali on kirjoittajien mukaan jäänyt
hyödyntämättä. Tässä informaationvälityksen areenaa ikään kuin
vaaditaan muotoutumaan myös surutyön väyläksi ja Sumialan artikkelissaan
kuvailemaksi monitoimijaiseksi areenaksi. Sekä Pajari että Koski
argumentoivatkin artikkeleissaan rituaalien ohjautuneen entistä enemmän
omaisten surun ympärille, kun yksilönkuolema on vallitsevassa
taloustilanteessa muuttunut yhteisön kannalta redundantiksi.

Sumiala ja ensimmäisen luvun lopettanut Outi Hakola työskentelevät molemmat
kuolemankulttuuria muokkaavan median parissa, Sumiala ”Tapaus Mika
Myllylän” rituaalista mediatoimintaa ja Hakola valokuvataidetta ja
mediadokumentaaria suomalaisen kuolemansuhteen ja suremisen peileinä
tarkastelevissa artikkeleissaan. Visuaalisen kulttuurin tutkijana on helppo olla
Hakolan ja Sumialan kanssa yhtä mieltä siitä, että taide ja media toimivat
oivina näyttämöinä paitsi valtadiskurssille myös sitä haastavalle
vastadiskurssille ja siten mahdollistavat kuolemaan ja suremiseen liittyvien
asenteiden laaja-alaisen tarkastelun. Siinä missä Hakolan media-analyysi
tavoittaa yhteiskunnallisen heikosti, Sumialan media-antropologinen
tarkastelutapa vastaa parhaimmillaan kulttuurisen merkityksenannon kysymyksiin
niin kuoleman, julkisuuden kuin julkisuudessa esiintyvien henkilöiden kuolemien
rituaalisessa käsittelyssä. Kritiikkiä voi tosin esittää Sumialan
valinnasta viitata kontekstissa painottuvan kuoleman julkiseen mediakäsittelyyn
”kuoleman ritualisoitumisena”, mikä piirtää helposti kuvan
mediaympäristön synnyttämästä erityisestä ilmiöstä. Mediarituaalit
asettuvat kuitenkin samaan jatkumoon kuoleman muiden rituaalien kanssa, samalla
lailla kuoleman turvallisen käsittelyn mahdollistavina merkityksellisinä
konventioina sen sijaan, että irtautuisivat niistä erilliseksi saarekkeeksi.
Voisikin olla paikallaan harkita mediarituaaleihin liittyville toiminnoille ja
toimijuuksille ilmiötä paremmin kuvaavaa suomenkielistä termistöä.

Lopullinen kuolema

Teoksen kolmas ja viimeinen pääluku luotaa kuoleman lopullisuutta ja
kuolemanjälkeisyyttä ja tarkastelee kuolemalle annettuja merkityssisältöjä
tällä kertaa kuoleman pahuuden, kulttuurisissa merkityksenannoissa tuotetun
”pahan kuoleman”, ja kuolemalta suojelevien uskomusten kautta – pahan
kuoleman auetessa tässä kontekstissa itsemurhan tai koulusurmakuoleman
välityksellä. Neljän artikkelin ja yhden informaatiolaatikon tarjoamista
näkökulmista kuoleman lopullisuutta ja toisaalta elämän monia loputtomuuksia
lähestytään uskonnon, filosofian, sosiologian, kehitysbiologian ja
lääketieteen kautta.

Luvun aloittaa kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketolan artikkeli
”Kuolemattomuus uskonnoissa”, jossa tarkastellaan ikuisen elämän olomuotoa
ja pelastusoppeja viidessä valtauskonnossa tai valtauskonnon oppisuuntauksessa:
kristinuskossa, juutalaisuudessa, islamissa, hindulaisuuden bhakti-mãrgassa ja
puhtaan maan buddhalaisuudessa. Kehitysbiologian professori Seppo Vainio
puolestaan esittelee kuolevaisuutta säätelevää ihmisorganismia ja sen
parissa tehtävää tutkimusta artikkelissaan ”Kuoleman ja kuolemattomuuden
biologia”. Vainion jälkeen puheenvuoron saavat geologi Jari Holopainen ja
ylilääkäri Timo Partonen, jotka yhteisartikkelissaan ”Itsemurha”
pyrkivät lisäämään ymmärrystä itsemurhasta esittelemällä sen yhteyteen
Lauri Rauhalan kehittelemän holistisen ihmiskäsityksen. Itsemurhasta
väkivaltaisen, pahan kuoleman teemaa jatkaa sosiologien Atte Oksanen ja Pekka
Räsänen lyhyt mutta mielenkiintoinen ”Koulusurmat ja paikallisyhteisöt”,
tuo koulusurmiin ja sen toisistaan poikkeaviin mediauutisointeihin Suomessa ja
Yhdysvalloissa katsahtava informaatiolaatikko. Luvun päättää filosofi Sami
Pihlströmin artikkeli ”Kuoleman pahuus”, jossa tämä tarkastelee kuoleman
ja pahuuden suhdetta etenkin elämän merkityksellisyyden ratkaisijana ja
ehdottaa synteesiä etiikan ja metafyysisen filosofian välille kuoleman
merkityksellisyyttä tuottavan funktion näkemiseen.

Kuoleman lopullisuuden tematiikan myötä luvun keskiöön nousee sen
artikkeleissa monia eri muotoja ottava, kuoleman- ja elämän päättymisen
pelkoja lieventävä ikuisuususko. Kimmo Ketolan katsauksessa
kuolemanjälkeisyyden ja ikuisuususkon rooli kuolemanpelon liudentamisessa saa
luonnollisestikin merkittävän roolin: onhan uskontoa lähestytty usein juuri
kuoleman kysymyksen ympärille rakentuneena ilmiönä, kuten Ketola itsekin
jokseenkin kriittisesti huomauttaa. Toisenlaista ikuisuususkoa edustaa myös
Vainion esittelemä kuolevaisuutta säätelevä biologinen organismi, joka
yhtäältä on rakentunut tekemään elämälle tilaa kuolemalla ja jota
epigenetiikka toisaalta paraikaa jalostaa suuremman itsesäätelyn alaisuuteen.
Ensimmäisen luvun artikkeleista teemaan sopii Mikko Salmelan lyhyt mutta
mielenkiintoinen analyysi saattohoidossa käytetyistä kuolemisen
vertauskuvista, ”matkasta”, ”prosessista” ja ”siirtymästä”, jotka
tämän mukaan tahattomasti osallistuvat kuoleman etäännyttämiseen ja
abstrahoimiseen ja ovat kuolevan hoidon kannalta etenkin maallisen saattohoidon
parissa harhaanjohtavia. Holopaisen ja Partasen artikkelissa ikuisuususko
näyttäytyy ikävämmässä muodossa, itsemurhan osatekijänä. Tällöin Lauri
Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen neljästä olemuspuolesta,
tajunnallisuudesta, kehollisuudesta, situationaalisuudesta ja kuolemattomuudesta
etenkin kuolemattomuuden – post-ego -näkemykseen sisältyvä – osa-alue
näyttäytyy Holopaisen ja Partasen mukaan tärkeänä itsemurha-ajatuksiin
vaikuttavana tekijänä.

Etenkin yhteisöllistä kuolemaa käsittelevän luvun rohkeiden
”neomodernin” kuolemankulttuurin analyysien rinnalla monesta kolmannen luvun
artikkelista tuntuu puuttuvan tietynlaista uutuusarvoa. Sitä puuttuu etenkin
yllä mainitusta Holopaisen ja Partasen itsemurhan psykologiaa esittelevästä
artikkelista, jonka holistisen ihmiskäsityksen sovellutus juurtuu kehnosti jo
olemassa olevaan tutkimustietoon. Kuten Holopainen ja Partonen itsekin
huomauttavat, ongelmaksi koettua itsemurhaa, siihen johtavien tekijöiden
kokonaisuutta ja sekä selviytymis- että läheiskokemuksia on kansain- ja
tieteidenvälisessä tutkimuksessa vuosien saatossa pyritty hahmottamaan jo
monelta kantilta, ja myös artikkelin oma, pääasiassa terminologinen
kontribuutio tuntuu heppoiselta. Samaten pitkälti suppeaan tilastotietoon
perustuva, muutamiin riskitekijöihin keskittyvä erittely luo yksipuolisen
pohjan uudelle selitysmallille. Siten holistisen ihmiskäsityksen pitkälti
sanallinen lisä itsessään tuo vain vähän uutta tilanteeseen, jossa
itsemurha-ajatusten ymmärretään jo olevan elämän- ja kuolemanhalujen
välissä tapahtuvaa punnintaa, johon vaikuttavat sekä elämäntilanne että
maailmankuva, näkemys kuolemanjälkeisestä elämästä ja pelastuksesta.

Myös modernin maailman vakaumuksellista maisemaa käsittelevät tekstit
tuntuvat toistavan turvallista ja tietyllä tapaa vanhentunutta maksiimia
sekularisaation vaikutuksista kuolemankulttuuriin. Kuolemanpelon kulttuuristen
syiden analyysissaan Salmela hyppää katoliselta keskiajalta sekularisoituvaan
länteen ja kiirehditysti analysoi kuoleman torjunnan lisääntyvän – ja
sitä myötä kyvyn samaistua kuolevaan katoavan – naturalistisen
maailmankatsannon myötä, jossa eläviä ja kuolevia yhdistävä metafyysinen
side Salmelan mukaan usein häviää. Ketolan katsaus toistaa myöhemmin saman
ajatuksen suomalaisen uskon hapertumisesta kuolemanjälkeisen elämän
kysymyksessä, joskin painottaa kuolemankäsitysten monimuotoisuutta niin
monikulttuurisessa ympäristössä kuin katsaukseen valitsemiensa yksittäisten
uskontokuntienkin sisällä. Tästä näkökulmasta onkin hämmentävää, että
Ketola on valikoinut tutkimuskohteikseen pelkästään palvonnallisen teismin ja
taivasuskon yhdistämiä uskontoja ja oppisuuntia ja lähestyy niitä
intressinään pitkälti pelastusoppi. Ketola toki lopussa argumentoi
kuolemankäsityksen kytkeytyvän elämään etenkin pelastusopin myötä
elämää jäsentävänä voimana ja siten valaisee yksipuolista valikoimaa
kenties ohjanneita motiiveja.

Toisaalta uskonnot eivät katsauksessa tunnu saavan käsittelyä, joka todella
mahdollistaisi niiden keskinäisen tarkastelun: siinä missä kristinuskon ja
juutalaisuuden käsittelyissä painottuvat käsitysten dogmaattiset taustat,
Islamin taivaskuvaus on kovin oppikirjatiivistelmämäinen avaus aiheeseen, ja
buddhalaisuus ja hindulaisuus taas piiloutuvat yksipuolisten
oppisuuntaesittelyjen taakse. Voisikin esittää, että ”kuolemattomuudesta
uskonnoista” olisi saanut enemmän irti tarkemmalla rajauksella ja sitä
myötä monipuolisemmalla katsauksella paalupaikalle valittuihin oppisuuntiin.
Artikkeli ei tunnu sanovan mitään uutta saati ajankohtaista ennen varsin
mielenkiintoista päätäntöään. Tässä Ketola nostaa esiin luonnollisen
uskonnon konstruktion, jossa monien kuolemanoppien jakamia yleisiä piirteitä
tarkastellaan kognitiivisesti luontaisina tapoina hahmottaa kuolemaa. Sekä
Salmelan että Ketolan väitteisiin vähentyneestä tai hylätystä uskosta
tuonpuoleiseen toivoisikin yhtäältä laajemman tutkimusaineiston luotaamista
ja toisaalta esimerkiksi new age -liikehdinnän, uuspakanuuden ja Vainion
artikkelissa näkyvän ”tiedepanteismin” huomiointia moderneina tapoina
liudentaa kuoleman lopullisuutta ja siitä aiheutuvaa ahdistusta.

Sekularisoitumisen aikaansaamaa toivottomuutta toistavien näkökulmien rinnalle
löytyy virkistävästi myös sekulaarin kuoleman lopullisuusajattelua ja
kuolemisen pahuutta kyseenalaistavia artikkeleita. Esimerkiksi käynee yllä
mainittu Seppo Vainion artikkeli, joka on aihetta ulkopuolelta lähestyvälle
informatiivinen ja valaiseva katsaus solutasolla tapahtuvaan kuolemisen
prosessiin ja medikalisoituneeseen kuolemankulttuuriin johtaneeseen
lääketieteen kehitykseen. Vainio esittelee artikkelissaan huolellisesti ja
innostavasti biologian eri osa-alueilla aiheen parissa tehtyjä läpimurtoja ja
jatkuvasti lisääntyvää tietoisuutta kuoleman ja elämän välisestä
hienovireisestä dialogista. Erityisen mielenkiintoinen on Vainion sumeilematon
reflektointi sen eettisen problematiikan parissa, joka liittyy jo sekä
läpimurtoihin johtaneeseen että paraikaa tekeillä olevaan ”elämän
uudelleenohjelmoinnin” tutkimukseen.

Oivana lopetuksena luvulle toimii Sami Pihlströmin artikkeli, jossa tämä
erottelee kuolemaan suhtautumiseen vaikuttavista perspektiiveistä yksikön
ensimmäisen persoonan subjektiivisen ja kolmannen persoonan objektiivisen
näkökulman. Näistä ensimmäinen on painottunut kuolevaisuuden filosofian
historiassa sekä elämälle merkityksen suovana että tämän merkityksen
kiistävänä rajaviivana. Kolmannen persoonan perspektiivin voi puolestaan
nähdä etäisyyttä tuovana, itsen kuolemaa kieltävänä näkökulmana.
Pihlström ehdottaakin rinnalle synteettistä, me-muotoista monikon ensimmäisen
persoonan näkökulmaa, jossa eläminen kohti kuolemaa näyttäytyy pelkän
yksilösubjektin ylittävänä, koko ihmiskuntaa koskettavana elämän ja
kulttuurin merkityksellisyyttä uhkaavana ongelmana. Tästä laajasta
näkökannasta Pihlström keskustelee kuoleman pahuutta Thomas Nagelin
privaatio-teorian valossa, jossa kuoleman nähdään riistävän sitä
mahdollista hyvää, mitä yksilön loppuelämään olisi kenties sisältynyt.
Terry Eagletonin ja Mark Johnstonin teesejä reflektoiden Pihlström kytkee
kuoleman pahuuden ytimen lopulta yksilön omaan kyvyttömyyteen hyväksyä
kuolevaisuutensa, ja tällöin kuoleman pahuus siirtyy kuoleman epidemisestä
kyvystä riistää elämän merkityksellisyyden mahdollisuus takaisin
yksilösubjektin kykyyn merkityksellisellä tavalla käsitellä omaa
rajallisuuttaan. Pihlströmin artikkeli onkin mielenkiintoinen ja analyyttinen
kirjoitus, joka ikään kuin sulkee artikkelikokoelman piirtämän ympyrän
palaamalla kuoleman metafysiikasta takaisin alkuun: kuolemisen ja kuolevan
kohtaamisen vaikeuteen.

Suomalainen kuolema ja sen kulttuurit?

Julkaisutiedotteensa mukaan Kuoleman kulttuurit Suomessa ”lähestyy kuolemaa
kokonaisvaltaisesti kulttuurisena, sosiaalisena, uskonnollisena ja filosofisena
ilmiönä” ja ”antaa apuvälineitä kuolevan ja hänen omaistensa
kohtaamiseen sekä oman kuolevaisuutemme pohdintaan”. Julkaisun monitieteinen
ja moniääninen kokoelma on toimiva katsaus tämänhetkiseen suomalaiseen
kuolemantutkimukseen. Hieman epävarmaksi tosin jää, millaisen kohderyhmän
minkälaiseen käyttöön se on aiottu, ja mikä on kokoelman kokonaispanos jo
olemassa olevien, kaltaistensa artikkelikokoelmien rinnalla.

Kokoelman yksittäiset kontribuutiot ovat valtaosin asiantuntevia, mutta etenkin
kokonaisuutena teosta värittävät sekä julkaisemisprosessin hätäisyys,
että sisällön tietynasteinen jäsentymättömyys, joka näkyy selvimmin
johdannossa ja sen väkinäisessä rakenneselvityksessä. Samaten epilogina
kirjan päättävä oikeushammaslääkäri Helena Rannan muistelma ”Ammattina
kuolema” käynee kuriositeetista, mutta jäsentyy huonosti edeltävään
kokonaisuuteen. Karuimmalla tavalla hätäisyys näyttäytyy kuitenkin
kielellisen ilmaisun, lähdeluettelon ja muotoilun puutteissa sekä
epäsystemaattisissa ja monessa paikassa puutteellisissa
viittauskäytännöissä. Kokoelman epätasaisuus viestii editoinnin jääneen
pitkälti yksittäisten kirjoittajien vastuulle.

”Ihmisen kuolevaisuus” -Argumenta-hankkeen tavoitteena on ollut tarkastella
kuolevaisuuden merkityksiä sekä yksilöllisenä että yhteisöllisenä
ongelmana. Tässä myös Kuoleman kulttuurit Suomessa -artikkelikokoelma
onnistuu: vaikka suomalaisen kuoleman ja sen erityispiirteiden mukaan otsikoitu
julkaisu painottaa näennäisesti yhteisöllistä, sen monitieteinen sisältö
esittelee kuolemaa yhteisöllisen ja yksilöllisen rajat ylittävänä ongelmana
ja tämän ongelmaluonteen ympärille kasvaneina ilmiökomplekseina,
yleispätevinä tai universaaleina useammin kuin Suomeen paikantuneina. Siten
ihmetystä herättää "Ihmisen kuolevaisuus" -hankkeen muokkautuminen
jokseenkin harhaanjohtavasti nimetyksi Kuoleman kulttuurit Suomessa
-julkaisuksi.

Suomalaisesta kuolemasta on kirjoitettu jo paljon, ja vaikka julkaisu
tähdännee tuon helposti sekä monoliittiseksi että muinaiseksi jäävän
kuolemankulttuurin ajankohtaistamiseen, monetkaan kokoelmassa käsitellyt aiheet
eivät näyttäydy nimenomaan paikalliselle kuolemankulttuurille
erityspiirteisinä kuolemankulttuurien ilmentyminä. Otsikon
”suomalaisuuden” lisäksi ihmetystä aiheuttavat sen ”kulttuurit”.
Teoksessa toki seikkaillaan kulttuurin ja Kulttuurin eri tasoilla, mutta
valtaosaa sen artikkeleista tuntuu yhdistävän lähestymistapa
kuolemankulttuureihin ja niiden monimuotoisuuteen juurikin kuolevaisuuden
ongelmaluonteen kautta.

Tähän suomalaisuuden ja kulttuurien epäsuhtaan tiivistyykin kenties
artikkelikokoelman kantava ongelma: vaikka sen itsenäiset osaset ja näiden
osasten koostamat, toisiaan tasapainottavat artikkeliryppäät ovat
parhaimmillaan asiantuntevia ja informatiivisia, rohkeita, oivaltavia ja
eteenpäin katsovia, ja tarjoavat monipuolisen ja mielenkiintoisen katsauksen
– jos eivät suomalaisiin kuolemankulttuureihin – Suomessa paraikaa
tehtävään kuolemantutkimukseen, kokoelma ei ole ehtinyt jäsentyä
koherentiksi kokonaisuudeksi, jonka monilla risteävillä kytköksillä olisi
selvä fokus ja funktio. Teos olisikin vaatinut vielä yhden
editointikierroksen, jotta sen pahimmat epätasaisuudet ja huolimattomuusvirheet
olisivat karsiutuneet pois ja sen sisältö nivoutunut toimivaksi ja tiiviiksi.
Lopputuotoksena on siten paljon tarjoava teos, joka ei kaikesta huolimatta tunnu
kiteytyneen kokoelmasta kokonaisuudeksi tai löytäneen paikkaansa
vertaisteostensa joukossa.



Kuva: Michael Wolgemut: Kuolemantanssi 1493, Liber chronicarum

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/