[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Uusia kulmia UKK:sta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Helena Pilke <helena.pilke at helsinkinet.fi> tietokirjailija, FT, Helsinki
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri. WSOY, 2014. 398 + sivua.


Uusia kulmia UKK:sta
---------------------------------------------------------

Tyttö ja nauhuri on Suomen Kuvalehdessä työskennelleen Maarit Tyrkön kuvaus
siitä, miten nuori nainen nousi näkyvään, joskin toisaalta piilossa
pidettyyn asemaan. Tyrköstä tuli 1970-luvun puolessavälissä presidentti Urho
Kekkosen luottotoimittaja – ja vähän enemmänkin.

 

Maarit Tyrkkö – puhutaan nyt hänestä tyttönimellä, koska sillä kirjakin
on julkaistu – kuuluu niihin toimittajiin, jotka ovat arkistoineet kaiken,
mitä uran varrella on vastaan tullut. Tallella on vanhoja haastattelunauhoja,
toimittajapäiväkirja, johon on tallennettu työn kannalta tärkeät tapaamiset
ja puhelupäiväkirja, jota Tyrkkö ryhtyi pitämään sen jälkeen, kun
puheluja alkoi tulla Tamminiemestä.

Syksyn kohukirjoihin kuuluva Tyttö ja nauhuri onkin varsin yksityiskohtainen
kuvaus muutamista 1970-luvun loppupuolen vuosista. Kohauttavaksi kirjan tekee
tietysti (ainakin iltapäivälehtien mielestä) se, että muistelmien punaisena
lankana kulkee Tyrkön ja häntä 47 vuotta vanhemman presidentti Urho Kekkosen
erikoislaatuinen suhde.

Toteutunut haave?

Vuonna 1947 syntynyt Maarit Tyrkkö haaveili teinivuosinaan näyttelijän
ammatista, mutta ei ilmeisesti tullut edes pyrkineeksi teatterikouluun.
Ateneumin pääsykokeessakaan ei onnistanut, mutta somistajakoulu sentään
tärppäsi toisella yrittämällä. Kyse ei kuitenkaan ollut lahjakkuuden
puutteesta, vaan siitä, että ylioppilastyttöä pidettiin somistajaksi
ylikoulutettuna! Myöhemmin hän suoritti sekä somistajakoulun että
mainoshoitajatutkinnon. Siihen opinnot taisivat jäädäkin; ainakaan kirja ei
mainitse muista suorituksista.

Elettiin nimittäin kuusikymmenluvun puoltaväliä ja suuret ikäluokat tekivät
tuloaan työelämään. Korkeakoulut täyttyivät, mutta kun talous kasvoi
kohisten ja paikkoja avautui jatkuvasti kaikkialla, tarvittiin lähinnä
reipasta mieltä ja onnekkaita sattumia. Koulutusta ei kyselty etenkään
toimittajaksi pyrkivältä. Tyrkkö aloitti uransa Wihuri-yhtymän
pr-emäntänä ja siirtyi siitä firman tiedotussihteeriksi tehtävänään
henkilöstölehden toimittaminen. Ammatti alkoi tuntua omalta; myöhemmin hän
oivalsi, että tällaisesta työstähän hän oli aina haaveillut, vaikka
vanhemmat estelivät.

Hyvä verkostoituminen ja osittain myös toimittajavanhempien tuttavuussuhteet
tekivät Tyrköstä Suomen Kuvalehden avustajan, jonka uran varhaisimpiin
huippuhetkiin kuului kaksi presidentti Kekkosen myöntämää haastattelua.

Ensimmäisessä niistä oli läsnä myös venäläinen taidemaalari Ilja
Glazunov, joka maalasi presidentin muotokuvaa. Toinen tuli eteen täytenä
yllätyksenä, mutta jäi omalla tavallaan suomalaisen joukkotiedotuksen
historiaan: koskaan aikaisemmin ei valtionpäämies ollut puhunut yhtä
avoimesti omasta sairaudestaan – eikä yksikään toimittaja ollut uskaltanut
siitä niin rohkeasti kysyä.

Heinäkuussa 1974 nimittäin presidentti Urho Kekkonen joutui sairaalaan
prostataleikkauksen takia. Tuolloin 74-vuotias presidentti oli kylmettynyt
kalareissullaan alkukesästä, ja suurentunut eturauhanen oli ilmeisesti
vaivannut aiemminkin – kyseessähän on erityisesti ikääntyvien miesten
riesa. Lääkärinsä kehotuksesta presidentti antoi haastattelun, jossa hän
rohkaisi suomalaisia miehiä kääntymään lääkärin puoleen
vastaavanlaisissa vaivoissa. Haastattelu on julkaistu kokonaisuudessaan kirjassa
kuten muutama muukin Tyrkön aikanaan kirjoittama juttu.

Se, että presidentin ja hänen henkilääkärinsä, professori Pentti Halosen,
haastattelijaksi valikoitui nimenomaan Maarit Tyrkkö, joka ei ollut edes lehden
varsinainen toimittaja, vaan vakituinen avustaja, oli sattumien summaa. Kollega,
jolle juttukeikkaa tarjottiin, joutui kieltäytymään siitä oman
työaikataulunsa takia.

Reipas ja valoisa nuori toimittaja jäi presidentin mieleen. Toki Tyrkkö oli
tarttunut rohkeasti mahdottomilta tuntuviin tilaisuuksiin aikaisemminkin:
ottanut ulkomaanmatkoillaan yhteyttä kuuluisiin poliitikkoihin ja
valovoimaisiin kulttuurin tähtiin pyytäen haastatteluja – ja monessa
tapauksessa myös saaden ne. Kirjailija Astrid Lindgrenin, filmitähti Ingrid
Bergmanin ja Itävallan liittokansleri Bruno Kreiskyn haastattelut tasoittivat
tietä Suomen Kuvalehdessä– Tyrkkö pestattiin lehteen vakipaikalle joulukuun
1974 alussa.

Luottotoimittajasta sydänystäväksi

Heti ensimmäisenä työpäivänä tuli taas yllättävä tehtävä: Sylvi
Kekkosen kuoleman takia Suomen Kuvalehti teki suuren muistojulkaisun
rakastetusta maan äidistä, ja Maarit Tyrkkö valikoitui valitsemaan valokuvia
siihen. Hän penkoi pyykkikoreissa irrallaan olevia kuvia presidentinlinnassa,
motkotti siitä, että kuvat oli jätetty järjestämättä – ja tarjoutui
itse tekemään tuon ison urakan.

Se hänelle myös annettiin, ja puuhan myötä solmiutui monta suhdetta.
Presidentin sihteeri Kaija Vesamaa ja adjutantti Bo Klenberg tulivat tutuiksi;
heistä oli hyötyä myöhemmin haastatteluaikojen sopimisissa tai
matkajärjestelyissä. Maaliskuussa 1975, kun Kekkonen matkusti Sarajevoon
Jugoslavian presidentti Titon vieraaksi kalastamaan ja metsästämään, Tyrkkö
puhui itsensä ylimääräiseksi matkustajaksi UKK:n yksityiskoneeseen. Hän
seurasi tapahtumia toimittajan tavoin, mutta pyrki tavanomaista lähemmäs:
pyöri ympärillä haavityttönä, pesi ja kuivasi presidentin jalat jotka
olivat kalastaessa kastuneet. Jo tätä ennen hän oli hankkiutunut DDR:n
päämiehen Willi Stophin vierailun aikana junamatkalle presidentin
erikoisvaunuun, jolloin Kuvalehti pääsi elvistelemään, että sen toimittaja
oli ainoana paikalla.

Tuossa vaiheessa Tyrkkö oli ehkä lähinnä ”luottotoimittaja”. Kekkonen
näyttää arvostaneen Suomen Kuvalehteä, olihan hän itsekin kirjoittanut
siihen milloin Pekka Peitsenä, milloin taas Liimataisena. (Se, että Suomen
Sosialidemokraatin Simppa eli toimittaja Simo Juntunen pestattiin lehden
pakinoitsijaksi, sai Liimataisen lyömään hanskat tiskiin. Episodia kuvaillaan
myös Tyrkön kirjassa.)

Ennen pitkää suhde lämpeni: ensimmäinen presidentin kirje, joka alkaa
sanalla Rakas, putosi postiluukusta huhtikuussa 1975. Vapun alla hän sai kutsun
hiihtämään Lapin hangille. Ja kun Tyrkkö vietti kesäkuun alussa
viikonloppua UKK:n hyvän ystävän Kalle Kaiharin huvilalla, hän kömpi –
osittain Kaiharin yllyttämänä – presidentin selän taakse nukkumaan.
Viimeistään seuraavana aamuna hän oivalsi olevansa päämiehen, kuten
muutamat ystävät Kekkosta kutsuivat, lähipiiriä.

Kesän 1975 ETYK-kiireiden keskellä kirjoitetut presidentin lyhyet mutta
äärimmäisen henkilökohtaiset kirjeet panevat tietysti kysymään, minkä
sortin suhde oikeastaan oli kyseessä. (Siitähän iltapäivälehdet ovat olleet
kiinnostuneita siitä asti, kun kirjan ilmestymisestä on tiedetty eli viime
keväästä!) Erityisesti tuona ensimmäisenä yhteisenä kesänä UKK soittikin
usein, jopa useamman kerran päivässä. Puhuttiin kirjoista, kirjoittamisesta,
harjoiteltiin englantia jota Kekkonen ei ollut lukenut koulussa mutta jota hän
tarvitsi ETYK-puheissaan. Käytiin presidentin lähiystävien, erityisesti
hänen toisen henkilääkärinsä, lääkintöneuvos Rikhard Sotamaan,
huvilalla. Vietettiin vapaa-aikaa lukien, kirjoittaen ja kalastaen.



Kuva: Tyttö ja nauhuri kirjan kuvitusta

Hulvatonta menoa turvallisessa seurassa

Tyttö ja nauhuri -teoksessa vuorottelevat sekä Urho Kekkosen että Maarit
Tyrkön yksityinen ja julkinen minä.

Virallisissa tilaisuuksissa toimittaja seuraa tapahtumia ja niiden
keskipistettä, Kekkosta, kunnioittavan välimatkan päästä, mutta uskaltautuu
Suomen Kuvalehden antamalla arvovallalla myös hieman keskimääräistä
lähemmäs. Tuttavuuttaan hän varoo näyttämästä.

Yksityisissä yhteyksissä sinutellaan; Maarit ei kuitenkaan sano Urho vaan UK
(siis ei kahta K:ta!). Samaa nimitystä käyttää osa presidentin vanhoista
kavereista, jotka ovat huomattavasti iäkkäämpiä kuin luottotoimittajasta
sydänystäväksi muuttunut alle kolmikymppinen toimittajatyttö (”tyttö”
ei tässä ole pejoratiivinen ilmaus vaan suoraan kirjan nimestä otettu
määrite). Siitä huolimatta he hyväksyvät nuoren naisen seuraansa ja
kohtelevat häntä vertaisenaan. Vertaisenaan, todella – vapun 1975
hiihtoretkellä Tyrkön nukkumapaikka on puolijoukkueteltassa, adjutantin ja
maaherran välissä.

Varsinaisia paljastuksia kirja ei tarjoa, mutta se esittelee presidentistä
puolia, joita viralliset elämäkerrat harvemmin mainitsevat. Vanhojen
kavereidensa keskuudessa Kekkonen on melkoinen veijari. Hän kertoo juttuja,
hulluttelee, laulaa Kotkan Ruusua, Leskiäidin tytärtä ja muita ikivihreitä
iskelmiä, pistää peruukin päähän. Kirjan 32-sivuisessa kuvaliitteessä on
aika hulvattomia kuvia…



Kuva: Tyttö ja nauhuri kirjan kuvitusta

Ystävykset – sitä määritettä lienee käytettävä, sillä Tyrkkö sanoo,
ettei hän ollut yksi presidentin naisista, vaan hänen ”tyttönsä ja
toimittajansa” – vaihtoivat myös lahjoja. Kekkonen sai solmioita ja
huuliharpun, Tyrkkö koruja.

Kirjassaan muistelija siteeraa runsaasti omia ja presidentin kirjeitä,
ääninauhoja, haastatteluja, päiväkirjaansa joka noina vuosina oli ainoa
uskottu. Edes äidille ei aina voinut kertoa, missä oli oltu ja mitä koettu.
Ja vaikka tästä erikoislaatuisesta ystävyydestä erityisesti
toimittajapiireissä kuiskittiinkin, 1970-luvun media oli paljon kiltimpi kuin
nykyinen. Kollegat eivät julkistaneet edes ns. julkisia salaisuuksia. Toisaalta
Tyrkkökään ei puutu presidentin muihin naissuhteisiin; niistähän on tällä
vuosituhannella kirjoitettu useitakin teoksia, sekä faktaa että fiktiota.

Lähes 40 vuoden jälkeen nämä hyvin yksityiskohtaiset, mutta hyvällä maulla
kirjoitetut muistelmat avaavat ikkunan aikaan, jolloin kylmän sodan ilmapiiriä
lievennettiin ETYKin avulla ja ”me kaikki tai ainakin lähes kaikki tanssimme
samassa piirissä, käsi kädessä ja halusimme oman osamme vallan
loisteesta”, kuten muistelija asian ilmaisee.

Toimittajantöittensä ohella Maarit Tyrkkö toimi Kekkosen lähipiiriin
kuuluneiden ihmisten ja myös itsensä presidentin muistelmien
haamukirjoittajana. Kekkosen suurimman salaisuuden, osallisuuden sisällissodan
aikana Haminassa tapahtuneeseen teloitukseen, hän kuuli presidentiltä jo
vuonna 1975, mutta julkisti sen vasta Vuosisatani-kirjassa. Se ilmestyi 1981,
samana syksynä jolloin Kekkonen luopui sairauden takia virastaan.

Mitä noina kuutena vuotena tapahtui? Se saadaan ilmeisesti lukea ensi syksynä,
jolloin muistelmien toisen osan on luvattu ilmestyvän.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/