[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Rikas teos Kassilasta

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Juha Järvelä <juha.o.jarvela at jyu.fi> Filosofian tohtori, Jyväskylä
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Koukkunen, Kalevi; Laine, Kimmo; Seitajärvi, Juha(toim): Elokuvat kertovat,
Matti Kassila. SKS, 2013. 421 sivua.


Rikas teos Kassilasta
---------------------------------------------------------

Artikkelikokoelma Elokuvat kertovat, Matti Kassila tarjoaa uutta tietoa
poikkeuksellisen merkittävän uran tehneen ohjaajan tuotantoon.
Lajityypiltään erilaiset artikkelit muodostavat rikkaan kokonaisuuden ja
nautittavan lukuelämyksen. Kokonaisuudessaan teos on ohittamaton Kassilan
tuotannosta kiinnostuneille.

Matti Kassila (s.1924) on monessa suhteessa poikkeuksellinen suomalainen
elokuvantekijä. Hän ehti tehdä mittavan uran 1940-luvun lopulta lähtien
”vanhan kotimaisen” elokuvan parissa mutta jatkoi studiokauden jälkeenkin
vielä 1990-luvulle asti. Jo Kassilan uran mittavuuden vuoksi teos Elokuvat
kertovat, Matti Kassila valottaa Kassilan tuotannon lisäksi yleisemmin
suomalaisen elokuvan historiaa.

Teoksessa Kassilaa kuvataankin ainoaksi suomalaiseksi ohjaajaksi, joka siirtyi
onnistuneesti ”vanhasta” elokuvasta ”uuteen” 1960-luvulla.
Studiokaudella Kassila ohjasi elokuvayhtiöille monta sekä yleisön että
kriitikkojen kiitoksen saanutta elokuvaa, esimerkiksi Radio tekee murron (1951),
Elokuu (1956), Punainen viiva (1959) ja kolme ensimmäistä Komisario Palmu
-elokuvaa (1960-1962). Jo tällöin hän kuitenkin ravisteli itseään irti
studioiden rajoituksista – esimerkiksi Lasisydän (1959) oli moderni
independent-tuotanto.



1970-luvulla Kassilan tuotanto oli epätasaista ja selkeät onnistumiset
jäivät puuttumaan. Vuosikymmenen elokuvien käsittely jää teoksessa
vähäiseksi. Mahdollisuuksia toki olisi ollut. Esimerkiksi Aila Meriluodon
romaaniin perustuva Haluan rakastaa, Peter (1972) on selvä epäonnistuminen,
mutta mielenkiintoinen sellainen.

1980-luvulle mahtuu selvemmin onnistuneita teoksia.  Esimerkiksi F. E.
Sillanpään romaaniin pohjautuva Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988) voitti
pääpalkinnon Rouenin pohjoismaisten elokuvien festivaalilla 1989. Viimeiseksi
elokuvaksi jäi Kaikki pelissä (1994), joka artikkelikokoelmassa jää
harmillisen vähälle käsittelylle. Suomalaisen elokuvan vaikeimpaan aikaan
valmistunut tutuilla näyttelijöillä täytetty jännäri ansaitsi katsomisen
uudesta näkökulmasta.

Elokuviensa kaikinpuolinen tekijä

Kassila on hyvä kohde kokonaistarkastelulle, sillä hän täyttää Raija
Talvion mukaan auteur-teorian molemmat alkuperäiset määrittelyt. Ensimmäisen
lajin auteur-ohjaajat ovat niitä, jotka ovat onnistuneet jättämään
persoonallisen jälkensä studiokoneiston sisällä elokuviin, vaikka edes
elokuvan aihe ei ole välttämättä heidän valitsemansa. Toista lajia
edustavat kokonaistaideteoksen tekijät: ohjaajat, jotka löytyvät aiheensa
itse ja kirjoittavat tai ovat mukana kirjoittamassa käsikirjoitusta alusta
asti. Talvio luonnehtiikin Kassilaa elokuvantekijänä vuoroin omaehtoiseksi
taiteilijaksi, vuoroin elokuvateollisuuden ammattimieheksi

Teoksen toimittajat kertovat Kassilan alusta lähtien halunneen perehtyä
elokuvien kaikkiin tekovaiheisiin. Hän on elokuviensa kaikinpuolinen tekijä,
joka on tehnyt tai ollut muokkaamassa käsikirjoitusta kaikkiin ohjaamiinsa
elokuviin. Kirjoittajana Kassila on jatkanut elokuvaohjauksiensa jälkeenkin.
Hän on julkaissut muun muassa kaksi muistelmateosta (1995 ja 2004),
kaunokirjallisuutta sekä elokuvaa käsitteleviä teoksia, viimeisimpänä Niko
Jutilan kanssa kirjoitettu Härmän lumo ja voima: Etelä-Pohjanmaa elokuvissa
(2014).

Artikkelikokoelma on kokonaisuutena onnistunut. Artikkelien lähestymistavat ja
tasokin vaihtelevat, mutta sen mikä yhtenäisyydessä hävitään, teoksen
rikkaudessa voitetaan. Tieteellisten artikkelien, asiaproosan, haastattelun ja
muistelman yhdistelmä tuo Kassilasta ja hänen tuotannostaan esiin paljon
uutta. Teoksen toimittajat tunnustavat esimerkiksi toiston, joka erillisistä
artikkeleista teokseen muodostuu, mutta eivät ole halunneet sitä karsia.

Teoksessa tulee esiin useita Kassilan tuotannolle tyypillisiä piirteitä kuten
liikkuvan kameran käyttö, kirjallisuusaiheiden käyttö ja perinteen ja
kokeilevuuden jännitteinen suhde. Kimmo Laine toteaa teoksessa, että Kassilan
elokuvatuotantoa leimaa alituiset kohtaamiset muiden taidemuotojen ja median
kanssa.

Tasokkaita artikkeleita

Laajan teoksen yli kahdestakymmenestä artikkelista voi tässä kertoa vain
lyhyesti. Kassila itse kirjoittaa ensimmäisestä elokuvastaan Isäntä soittaa
hanuria (1949), toteutumattomista elokuvaprojekteista ja tarjoaa mietteitä
yleisemmin elokuvasta sekä työtovereistaan. Näiden tekstien lisäksi teoksen
kohdehenkilö on tehnyt suuren työn tietojen antajana kirjoittajille, jonka
huomaa lukemattomista lähdeviitteistä.

Teoksen nautittavimpiin luettaviin kuuluvat Kassilan viimeisen elokuvan Kaikki
pelissä (1994) lavastaneen Minna Santakarin kaksi artikkelia. Ensimmäisessä
hän kertoo omakohtaiseen muistitietoonkin pohjautuen Ihmiselon ihanuus ja
kurjuus (1988) -elokuvan lavastuksesta. Jälkimmäisessä analyysin kohteena on
kolmen ensimmäisen Komisario Palmu -elokuvan lavastukset. Artikkeleissa
lavastuksen yhteys kerrontaan ja elokuvassa rakentuviin merkitykseen tulee ilmi
hyvin konkreettisten asioiden kautta.

Osa artikkeleista on hyvin kirjoitettua tutkimusta kuten Riikka Pennasen
analyysi naiskuvasta kahdessa Kassilan elokuvassa tai Harri Römpötin
tarkastelu Lasisydämestä (1959), jota hän kutsuu ensimmäiseksi moderniksi
suomalaiseksi road-elokuvaksi. Toisaalta esimerkiksi Markku Pölösen artikkeli
on lähinnä rakkaudentunnustus Hilmanpäiville (1954), maalaiskomedialle, jonka
ainekset ovat tuttuja aikakauden kotimaisesta elokuvasta, mutta toteutus
harvinaisen oivaltava.

Pietari Kääpä käsittelee vähemmälle huomiolle jäänyttä elokuvaa Vodkaa,
komisario Palmu (1969). Politiikan ja median maailmassa liikkunut
jännityskomedia sai ilmestyessään vastaanoton, joka kertoo paljon
aikakaudestaan. Kassilan elokuvien musiikkia käsitellään kahden erinomaisen
artikkelin verran – suomalaisen studiokauden ohjaajaksi Kassila kiinnitti
harvinaisen paljon huomiota musiikkiin jo elokuvan varhaisvaiheessa. Kalevi
Koukkunen käsittelee artikkeleissaan sotilashuumoria Päämaja-elokuvassa
(1970) ja Kassilan käsittelyä tietosanakirjoissa. Erityisesti jälkimmäinen
artikkeli käy yksityiskohtaisuudessaan työlääksi lukea. Kari Uusitalo
käsittelee Kassilaa elokuvapolitiikassa.

Pääosin laadukkaalle tekstille sopii hyvin laadukas ulkoasu. Läpi teoksen
mustavalkokuvitus on korkeatasoista ja tukee tekstiä erinomaisesti. Huikeimpiin
löytöihin kuuluu Komisario Palmun erehdykseen valmistettu animoitu kohtaus,
joka kuvasi etsivä Kokin teoriat murhan kulusta. Elokuvasta poisjätetty
kohtaus esitetään teoksessa kuvina. Kassilan elokuvien julisteet on liitetty
teoksen loppuun upeissa väreissä. Kokonaisuudessaan teos antaa valtavasti
tietoa Matti Kassilan tuotannosta. Teos onkin täysin ohittamaton tuleville
Kassilasta – ja monessa tapauksessa yleisemminkin kotimaisesta elokuvasta –
kirjoittaville. Samalle se asettaa riman korkealle tulevien kirjoittajien
kohdalle.

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/