[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Viljelyskylä – huvilayhdyskunta – esikaupunki – kaupunginosa

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Leena Rossi <leeros at utu.fi> FL, Kulttuurihistoria, Turun yliopisto
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Kervanto Nevanlinna, Anja: Oulunkylä–Åggelby: Vanhan huvilakaupungin
aikakerrostumat. Oulunkylä-Seura, 2014. 238 sivua.


Viljelyskylä – huvilayhdyskunta – esikaupunki – kaupunginosa
---------------------------------------------------------

Kaupunkitutkija Anja Kervanto Nevanlinnan teos Oulunkylä–Åggelby: Vanhan
huvilakaupungin aikakerrostumat paneutuu kohdealueensa rakentamisen ja
kaavoituksen vaiheisiin. Se kertoo kylän kehityksestä osana Helsingin sekä
yleensä eurooppalaisten suurkaupunkien historiaa. Runsaasti kuvitettu teos
kiinnostaa tylsänoloisesta kannestaan huolimatta kaavoittajien lisäksi
varmasti myös nykyisiä ja entisiä oulunkyläläisiä, kaupunkitutkijoita
sekä niitä, jotka itse kirjoittavat kylä- tai kaupunkihistorioita.

 

Miksi Anja Kervanto Nevanlinna on kirjoittanut teoksen Oulunkylä–Åggelby:
Vanhan huvilakaupungin aikakerrostumat? Miksi pitää julkaista taas yksi kirja
alueesta, josta sama tilaaja – Oulunkylä-Seura – on jo julkaissut Maunu
Harmon kirjoittaman teoksen Oulunkylä – Åggelby, Vihreä idylli (1987) ja
Heikki J. Eskelisen kirjoittaman teoksen Vihreä idylli: Oulunkylää ja
oulunkyläläisiä (2005)? (Sitä paitsi alueesta ovat kertoneet myös lukuisat
muistelijat, ja sitä on käsitelty useissa Helsingin historiaa koskevissa
kirjoissa.) Uuden kirjan tekemisen syyksi riittää hyvin se, ettei alueen
rakentamisen ja kaavoituksen historiaa ole tutkittu systemaattisesti ja että
vireillä oleva uusi kaavoitus on lisännyt historiallisen selvityksen tarvetta.

Euroopan kaupunkihistoriaa Oulunkylän kautta 

Kervanto Nevanlinna on laatinut kaupunkihistoriallisen teoksensa yhteistyössä
Helsingin Kaupunginmuseon ja Kaupunkisuunnitteluviraston kanssa. Hän on saanut
kirjoittamiseen Koneen Säätiö tukea kahden ja puolen vuoden ajan, ja Suomen
Kulttuurirahasto on tukenut työhön liittyvää näyttelyhanketta. Rahaa ei
kuitenkaan ole riittänyt kokonaan kaksikielisen teoksen julkaisemiseen, mutta
kirjan loppuun on sentään laadittu kuuden sivun mittainen ”Svensk
resumé”. 

Oulunkylä–Åggelbyn erityispiirteiden analyysillään tekijä pyrkii
tarkentamaan miljöön ajallisia kerrostumia ja luomaan edellytyksiä
asemakaavoitukselle, joka huomioi kaupunginosan kulttuuriperinnön. Hänen
tavoitteensa lienee hyödyttää myös asukkaita, yhteisöjä ja yrityksiä,
sillä oman asuinpaikan historian tuntemus vahvistaa yhteisön identiteettiä ja
tarjoaa pohjaa asukkaiden pyrkimyksille parantaa asuinaluettaan.

Mutta mikä tuo Oulunkylä–Åggelby on ja missä se sijaitsee? Monen
ulkopuolisen mielikuviin nousevat vanhat puuhuvilat jossakin Helsingin
liepeillä. Tekijä toteaa Oulunkylän olleen Vantaanjoen tuntumaan rautatien
varteen muodostunut  yhteisö, kaksikielinen huvilayhdyskunta, itsenäinen
kunta ja lopulta pääkaupungin yksi osa, joka jää Vantaanjoen ja
Tuusulanväylän väliin ja jota rajaavat etelässä Koskela ja Käpylä sekä
Pohjoisessa Pakila. Tämä nykyinen Oulunkylä on pienempi kuin aikaisempi
Åggelby. Alueen määrittely ei sano oikeastaan mitään ulkopuoliselle –
eikä paljoa kaikille helsinkiläisillekään – joten kartta nyky-Helsingin
osista olisi auttanut lukijaa hahmottamaan alueen sijainnin suhteessa koko
pääkaupunkiin. Vanhat kartat, joita kirjassa on parisenkymmentä, eivät
siihen tietenkään pysty. Varsin valaiseva kartta ja muutakin kiintoisaa tietoa
löytyy tietenkin Wikipediasta.

Oulunkylän historian kautta Kervanto Nevanlinna kuvaa erityisesti Helsingin ja
myös yleisemminkin eurooppalaisten kaupunkien muutoksia sekä
yhteiskunnallisia, taloudellisia ja teknologisia muutosvoimia. Hän tarkastelee
kylän historiaa nimenomaan kaupunkihistoriana edeten käsittelyssään
kronologisesti. Hän ohittaa kylän varhaisvaiheet pikaisesti päästäkseen
vuosiin, jolloin alueen kasvua aletaan säädellä kaavoittamalla. Tässä
menossa otsikoiden joukkoon lipsahtaa muutamia, jotka eivät täysin vastaa
kertomuksen sisältöä. Esimerkiksi kirjan toinen pääluku ”Oulunkylä alkaa
rakentua” kattaa vuodet 1640–1945! – Alkaminen tapahtunee sentään
nopeammin. – Toinen kömmähdys on alaotsikossa ”Rautatie tuo uutta
elämää Oulunkylään 1640–1880”. – Ratakiskoista ei voinut olla
tietoakaan 1600-luvulla.

Luin Oulunkylä-teoksen alusta loppuun niin kuin yleensä tapana on, mutta
päästyäni kirjan viimeiseen, ”Eurooppa Oulunkylässä” -alalukuun,
totesin, että lukeminen olisi  pitänyt aloittaa siitä, jotta olisin nopeasti
saanut käsityksen kylän kehitysvaiheiden pääpiirteistä. – Aivan kirjan
loppuun sijoitettu ruotsinkielinen tiivistelmä on käännetty juuri tuosta
alaluvusta. – Loppuluvun jälkeen olisi ollut helpompi paneutua pala palalta
Oulunkylän rakennusvaiheisiin sekä toteutuneisiin ja toteutumattomiin
kaavoitussuunnitelmiin, joista eräitä asukkaat pitivät suorastaan
utopistisina.

Åggelby – Uggleby – Oulunkylä rakentuu pääkaupungin ulkopuolelle

Nykyisen Oulunkylän seuduilla on asuttu ennen Helsingin kaupungin perustamista,
ja Ugglebyn / Åggelbyn ”pieni mutta väkirikas kylä” mainitaan jo
keskiajan lopun asiakirjoissa. Kylä näkyy muutaman talon ryppäänä
1640-luvun kartoissa ja vuoden 1769 isojakokartoissa on kylän viidestä
suuresta maatilasta jo tarkat tiedot. Useiden satojen vuosien ajan kylä sai
olla ihan rauhassa Helsingin pitäjässä Vanhastakaupungista pitäjän kirkolle
johtavan tien varrella, mutta kun Helsingistä tuli pääkaupunki vuonna 1812,
alkoivat keskusvirastojen virkamiehet hankkia tiloja ja huviloita kaupungin
rajan ulkopuolelta, myös kohtuullisen maantiematkan päässä sijaitsevasta
Åggelbystä. Helsinkiläisten kesäasuntoja kylään ilmestyi erityisesti
1870-luvulta lähtien.

Suurten muutosten kouriin Åggelby joutui, kun
Helsinki–Hämeenlinna-rautatietä ryhdyttiin rakentamaan vuonna 1857 ja kun
kylä sai oman rautatiepysäkin matkustajaliikennettä varten vuonna 1881.
Hyvät junayhteydet houkuttelivat myös pysyviä asukkaita. Åggelbyn
asukasmäärä ei silti noussut vielä 1800-luvulla edes puoleen tuhanteen,
mutta kylän kielten kirjo oli laaja; ruotsin lisäksi puhuttiin englantia,
ranskaa, saksaa, suomea, venäjää ja viroa. 1900-luvun kahdella
ensimmäisellä vuosikymmenellä huvilayhteisö kasvoi tiiviimmäksi ja
monimuotoisemmaksi yhdyskunnaksi, esikaupungiksi. Kun asuminen Helsingissä oli
kovin kallista, alueelle muutti varsinkin suomenkielistä väkeä. Vuonna 1907
kylän asukasmäärä nousi yli 1000:n ja kylä määriteltiin taajaväkiseksi
yhdyskunnaksi. Vuonna 1915 asukkaita oli jo noin 2000. Rakentaminen tapahtui
kuitenkin pitkään ilman määrätietoista suunnittelua. On kiintoisaa, että
Oulunkylään siirrettiin jo 1800-luvulla Helsingin kaupungin keskustan
purettavia puuempiretaloja sekä Terijoen huviloita 1920-luvulla.

Helsingin pitäjän alueelle syntyi samoihin aikoihin useita taajaväkisiä
yhdyskuntia, ja kaukaa viisaat ”Helsingin herrat” hankkivat kaupungin
ulkopuolelta maa-alueita tulevia asutustarpeita varten sekä teettivät
Helsinkiä ja sitä ympäröiviä esikaupunkeja varten yleis- ja asemakaavoja
ynnä muita suunnitelmia. Esimerkiksi Bertel Jung laati jo vuonna 1912 Helsingin
yleiskaavan, joka ulottui pitkälle maalaiskunnan puolelle. Eliel Saarinen teki
huiman Suur-Helsinki-suunnitelman vuonna 1918 ja ehdotuksen Suur-Helsingin
yleiskaavaksi vuonna 1921. Myös Åggelby oli niissä huomioitu, vaikkakin 
urbaanien visioiden maailma oli kaukana huvilayhdyskunnan idyllistä.

Taajaväkisten yhdyskuntien kasvu 1900-luvun alkukymmenillä aiheutti hygienian,
koululaitoksen, rakentamisen, sosiaalihuollon, palontorjunnan,
järjestyksenpidon sekä sairaan- ja terveydenhoidon ongelmia. Näiden
ratkaisemiseksi näytti Åggelbyssä oman kunnan perustaminen houkuttelevalta
vaihtoehdolta, sillä Helsingin maalaiskunta ei käyttänyt verotuloja
riittävästi kylän hyväksi. 

Oulunkylän kunta 1921–1945

Åggelby itsenäistyi vuonna 1921, ja seuraavana vuonna sen viralliseksi nimeksi
tuli Oulunkylän kunta – Åggelby kommun. Sen kaikkiaan lähes 3000 asukkaasta
reilusti yli puolet oli suomenkielisiä. Tekijän mukaan noin 60 % asukkaista
luettiin työväestöön. Lukija hämmentyy kuitenkin, kun kirjoittaja toteaa jo
seuraavassa virkkeessä, että verotustietojen perusteella ”Oulunkylän
asukkaat edustivat keskiluokkaa; heitä Oulunkylässä oli yli puolet”.
Sanotun perusteella lukija jää ihmettelemään, mistä luokasta oikein on
kyse, sosiaalisesta luokasta vai tuloluokasta.

Verovaroilla kunta pyrki tarjoamaan asukkaille lain edellyttämiä toimintoja
kansakoulusta köyhäinhoitoon ja teiden parantamiseen. Rakennuskaava ja
-järjestys kuitenkin puuttuivat. Kaavoittamista haittasi se, ettei kunnalla
ollut maata eikä pääomia, sekä se, että Helsingin kaupunki omisti kunnan
alueesta suuren osan (1936 noin 70 %) ja edellytti kunnalta pääkaupungin
rakentamiseen soveltuvia näkemyksiä ja näiden tehokasta toteutusta, vaikkei
se itse halunnut osallistua kustannuksiin. Jo 1900-luvun alussa Helsinki oli
hankkinut maa-alueita rajojensa tuntumasta, jotteivät esikaupungit paisuisi
suunnittelemattomasti. Se myös teetti yhä uusia suunnitelmia, jotka kattoivat
koko pääkaupunkiseudun. Eräiden muiden esikaupunkien tavoin Oulunkylän kunta
alkoi pitää edullisena Helsinkiin liittymistä, sillä se oli muutenkin
tästä riippuvainen; sen työssäkäyvistä asukkaista melkein puolet kävi
töissä Helsingissä.

Helsingin kaupungin osaksi 1946

Pääkaupunkiseudun aluejärjestelyjä selvittivät sekä valtioneuvosto että
Helsingin kaupunki. Selvitys valmistui vuonna 1936, ja samana vuonna Oulunkylän
valtuusto puolsi Helsinkiin liittymistä. Liitosta kannatti myös Helsingin
valtuusto vuonna 1939, mutta se toteutui vasta sotien jälkeen: vuonna 1946
Oulunkylä–Åggelbystä tuli Helsingin osa. Pääkaupunkiin liitettiin myös
Huopalahden, Kulosaaren ja Oulunkylän kunnat, Haagan kauppala sekä useita
taajaväkisiä yhdyskuntia (mm. Laajasalo, Lauttasaari, Munkkiniemi, Pakila).
Mallin alueliitoksiin Helsinki otti Saksasta. 

Alueliitoksen jälkeen Oulunkylää alettiin kehittää Helsingin vuonna 1953
valmistuneen uuden asemakaavan mukaan. Helsingissä kuten muissakin Euroopan
metropoleissa asuinalueita suunniteltiin 1940-luvulta lähtien raakamaalle eli
viljelys- ja metsämaille. Esimerkiksi Oulunkylän omakotitontit siirtoväen ja
rintamamiesten asuttamiseen luovutettiin tällaisilta mailta. Oulunkylän
tunnetuin omakotiasuja oli Tapio Rautavaara, joka sai tonttinsa vuonna 1949 ja
rakensi sille Ola Gripenbergin suunnitteleman talon. Kervanto Nevanlinna toteaa
suoraan, että myöhempi sukupolvi puratti sen 2000-luvun alussa saadakseen
sijoitukselleen paremman voiton, kun ei osannut arvostaa talon
kulttuurihistoriallista merkitystä eikä arkkitehtuurihistoriallista
omaperäisyyttä. Talossa oli näet olohuone ja työhuone porrastettu muita
huoneita alemmalle tasolle, mikä oli rintamamiestaloissa poikkeuksellinen
ratkaisu, mutta ei näkynyt ulospäin.

Oulunkylässä oli monia muitakin puutaloja, joiden arvoa ei nähty tai haluttu
nähdä. Niitä paloi, rapistui korjauskelvottomiksi ja purettiin. Yksi näistä
puretuista rakennuksista oli Villa Havulinna, jossa V. I. Lenin oli asunut
jonkin aikaa ennen Venäjän vallankumousta. Uuden rakentaminen oli tontin
omistajille edullisempaa kuin vanhan säilyttäminen.



Kuva: Villa Havulinna (Oulunkylän kaupunginosan kotisivut)

Tiivistämistä, tuhoamista ja säilyttämistä

Ensimmäiset kerrostalot rakennettiin Oulunkylään 1950-luvulla
maanluovutuslain perusteella; lailla turvattiin mm. rintamamiesten ja
siirtoväen asumista. Enemmän niitä tehtiin 1960-luvulla, jolloin rakennettiin
myös erillis- ja rivitaloja. Asemanseutu pysyi kuitenkin tärkeä keskuksena.
1970-luvulla uudisrakennuksia pystytettiin vanhoille asuinalueille, joilta
hävitettiin aikaisempi toiminta jäljettömiin. Asuintalojen lisäksi
rakennettiin varasto-, tehdas- ja konttoritiloja, jotka toivat alueelle lisää
työpaikkoja. Useiden kaupallisten ja kunnallisten palvelujen – kauppakeskus,
kirjasto, työväenopisto, palvelukeskus – sijoittaminen 1980- ja
1990-luvuilla pääkatujen risteykseen siirsi Oulunkylän toiminnallisen
keskuksen pois aseman tienoilta. 

Vimmattu vanhan purkaminen ja uuden rakentaminen, jota usein kutsutaan myös
modernisoinniksi, uhkasi sekä vanhoja huviloita että vanhaa
kulttuurimiljöötä 1960-luvulta alkaen. Kun Helsinkiin muutti jatkuvasti
lisää asukkaita, laadittiin Oulunkylän tiivistämiseksi yhä uusia
suunnitelmia. Nämä uhkasivat tuhota alueen arvokkaimmat osat tunkemalla
uudisrakennuksia eri-ikäisten rakennusten väliin ympäristö- ja
kulttuuriarvoista välittämättä. Asukkaat lienevät tunteneet itsensä varsin
avuttomiksi muutosten edessä, mutta Puu-Käpylän säilyttäminen vuosikymmenen
kestäneen kiistan jälkeen vuonna 1971 antoi toivoa siitä, että
suojelunäkökohtiakin voidaan huomioida vanhoja alueita kaavoitettaessa.
Aktiiviset oulunkyläläiset perustivat ympäristön arvojen puolustamiseksi
Oulunkylä-Seuran vuonna 1975. Yksi sen voittoja oli 1800-luvun lopulla
rakennetun Seurahuoneen säilyttäminen, jota ajoi myös Oulunkylän
Sosiaalidemokraattinen Työväenyhdistys. Rakennus suojeltiin vuonna 1980.

Moderni kaupunkisuunnittelu, jonka kansainvälisiä malleja Helsinki seurasi, 
tähtäsi eri toimintojen erotteluun; asuminen, liike-elämä, hallinto,
teollisuus, kulttuuri- ja sivistystoiminta, virkistys ja liikenne piti sijoittaa
omille alueilleen. Se piti pitkään vanhoja rakennuksia merkityksettöminä;
vain tiivistäminen ja täydentäminen oli tärkeää. Kun asemakaavoitusta
tehtiin Oulunkylässä 1970-luvulla tonteittain eri kiinteistönomistajien
hakemuksesta, samassa korttelissa saattoi lopulta seistä vanha puuhuvila,
rivitalo ja kerrostalo. Tarvittiin 1960-luvulla tapahtunut Pariisin hallien ja
kymmenien Tukholman keskustan korttelien hävittäminen, Helsingin keskustan
vanhojen arvotalojen purkaminen ja julkinen kiivas keskustelu säilyttämisen
merkityksestä, ennen kuin suomalaisetkin suunnittelijat omaksuivat
rakennussuojelun näkökulman ja ryhtyivät sitä toteuttamaan. Vuoden 1985
rakennussuojelulain myötä suojelutavoitteet tulivat kaupunkisuunnittelun
selväksi osaksi, ja näkyivät jo Helsingin vuoden 1992 yleiskaavassa. Monen
huvilan kannalta se oli kuitenkin liian myöhäistä.

Helsingin kaavoituksen tavoitteena on ollut tiivistää asutusta,  tehostaa
maankäyttöä ja kasvattaa asukaslukua milloin nopeammin, milloin hillitymmin.
Samalla on pyritty turvaamaan palvelutaso ja huomioimaan alueen moniaikainen ja
-puolinen rakennuskanta sekä säilyttämään historiallisesti merkittävät
miljöökokonaisuudet. Tavoite kuulostaa kauniilta, mutta käytännössä sitä
ei ole aina saavutettu. Asukkaiden mahdollisuudet vaikuttaa kaavoitukseen ovat
kuitenkin vuosien mittaan parantuneet. Esimerkiksi vuoden 2000 maankäyttö- ja
rakennuslaki salli asukkaiden osallistumisen vuorovaikutteiseen suunnitteluun.

Helsingin vuoden 2002 yleiskaava otti joukkoliikenteen, erityisesti
raideliikenteen kaupunkirakenteen kehittämisen perustaksi, ja vuonna 2006
asemaseudun kehittäminen otettiin Esikaupunkien renessanssi-hankkeen
painopisteeksi Käpylässä ja  Oulunkylässä. Hankkeen lähtökohtia ja
tavoitteita on kehitetty yhteistyössä asukkaiden ja yhteisöjen kanssa
vuodesta 2011 lähtien. Hanke lohdutti vähän mieltäni, joka oli jo melko
lailla masentunut kaikesta vanhan tuhoamisesta.

Kirjan esitystavan ja taiton sekavuuden aiheuttamaa harmistusta
renessanssi-hankekaan ei poistanut. Teoksen suuri kertomus on kronologinen,
mutta teksti hyppelee ajassa edestakaisin. Lukijan pientä päätä sekoittaa
vielä karttojen ja kuvien esittämä, tekstiin nähden hieman epätahtinen
kertomus. Karttoja on parikymmentä ja valokuvia noin 130. Melkein kaikille
aukeamille erikokoisia kuvia riittää 1–4. Mustavalkoisia ja värikuvia on
saatu museoista, arkistoista, yksityisiltä, seurakunnalta, Oulunkylä-Seuralta,
kuvakeräyksestä ja aikaisemmista julkaisuista. Ilmeisesti kirjaan on haluttu
ottaa mahdollisimman paljon kuvia. Varsinkin vanhimmat kuvat ovat laadukkaita,
mutta uusista monet ovat epätarkkoja ja niin pieniä, että niistä on vaikea
saada selvää. Myös muutamien karttojen katsomiseen tarvitaan suurennuslasia.
Jos kuvia olisi ollut kirjassa vähemmän, tekijä olisi ehtinyt paneutua
kuvateksteihinkin huolellisemmin. Nyt niistä monet jäävät huitaisuiksi,
esim. ”Kotoniityntien huvila” ja ”Kuva perhealbumista 1950-luvun
Patolasta”. 

Kuvien vähentämisen ohella kirjaa olisivat selventäneet muutamat
tietolaatikot, esimerkiksi yksi Åggelbyn ja Oulunkylän nimistä, toinen
Oulunkylän ja Helsingin kaupungin asukasmäärien kehityksestä sekä kolmas
kaikkien Oulunkylää koskevien kaavojen ja suunnitelmien luettelosta.

Anja Kervanto Nevanlinnan muita teoksia:

Interpreting Nairobi: the cultural study of built forms(1996)

Kadonneen kaupungin jäljillä (2002)

Näköaloja kadunkulmalta: kaupunkihistorian kirjoituksia (2005)

Aikamatka Mannerheimintiellä (2012)

Voimat, jotka rakensivat Helsinkiä 1945–2010 (2012)

Senaatintori(2012) yhdessä Laura Kolben kanssa

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/