[H-verkko] Agricolan kirja-arvostelut: Kirjoittaminen vakavana paperiharrastuksena

[agricola at utu.fi]

Agricolaan on lähetetty uusi kirja-arvostelu:
---------------------------------------------------------
Markku Soikkeli <mg.soikkeli at gmail.com> Tekstityöläinen, Tampere
---------------------------------------------------------
Arvosteltavana:
Karjula, Emilia (toim.): Kirjoittamisen taide & taito. Atena, 2014. 272 sivua.


Kirjoittaminen vakavana paperiharrastuksena
---------------------------------------------------------

Kirjoittajakoulutus on kasvanut ja monipuolistunut jopa digikulttuurin
aikakautena, vaikka suurin osa lukijakunnasta tuntuu tyytyvän muutaman sanan
twiitteihin ja bloggauksiin. Harrastajakirjoittamisen paradoksi onkin se, että
niin monet  pöytälaatikkokirjailijat pyrkivät edelleen printtijulkaisuun,
vaikka internetissä olisi julkaisutilaa mille tahansa formaatille ja
lajityypille. Emilia Karjulan toimittama artikkelikokoelma Kirjoittamisen taide
& taito ei edes yritä tarttua digikulttuurin mahdollisuuksiin, mutta moniin
muihin luovan kirjoittamisen opettamista koskeviin kysymyksiin se tarjoaa
näkökulmia. Kirjan tärkein merkitys onkin siinä, miten se tulee
dokumentoineeksi kirjoittajakoulutuksen erilaiset haasteet.

Pöytälaatikkokirjoittajien sijaan kokoelman otollisin lukijakunta ovat
kirjoittamisen opettajat ja moninaiset luovuusvalmentajat. Heidänkin kannattaa
huomata, että kirjan otsikko lupailee liikaa. Kyse ei ole kirjoittamisen
ohjauksesta yleisesti vaan proosan ja lyriikan prosessoinnista sanataiteen ja
itseymmärryksen kehittämiseksi. Kokoelman kirjoittajat ovat valikoituneet
Turun yliopiston kirjoittajalinjan opettajista, mikä on osaltaan rajannut
käsiteltäviä aiheita.

Kun luovan kirjoittamisen koulutusta 2000-luvun vaihteessa suunniteltiin
Turkuun, muistan yliopiston sisällä käydyn kiivaitakin kiistoja siitä,
pitäisikö kurssit järjestää kaikille opiskelijoille tarkoitettuna yleisenä
kirjoittajakoulutuksena vaiko valikoidulle eliitille suunnattuna,
amerikkalaistyyppisenä ammattikirjailijan koulutuksena.  Oppiaineen historiaa
käsittelevässä artikkelissa professori Liisa Steinby määrittelee
lopputuloksen "eurooppalaiseksi" malliksi, jossa yliopisto tarjoaa pikemminkin
kognitiivisesti haastavamman ympäristön kuin tietyt akateemiset sisällöt
luovuuden ammattilaiseksi.

Perustelu on sinänsä uskottava: kirjallisen kulttuurin merkitys tulee
monipuolisesti esille, kun omaan kirjoittamiseen haetaan "malleja"
kirjallisuudenhistoriasta. Mutta visiot siitä, että opiskelija harjoittelisi
kirjoittamaan "vaikkapa Robert Musilin tai Thomas Mannin tapaan" kuulostavat
yhtä käytännölliseltä kuin meedioiden palkkaaminen kirjoittajakursseille.
Steinby siis lupailee, että luovan kirjoittamisen koulutus olisi yhtä kuin
kirjallisen sivistyksen imeyttämistä opiskelijoihin -  jollain
tuntemattomalla metodilla, joka ehkä selviää syventävien opintojen
yhteydessä, jahka sellaiset saadaan oppiaineeseen.

Steinbyn visioima traditiotietoinen kirjoittaja on samaa sanahelinää kuin
millä yliopistot yleisestikin selittävät akateemisen koulutuksen ja
työttömien tohtoreiden itseisarvoa. Käytännössä ei ole mitään todisteita
siitä, että kirjoittajakoulutuksen sijoittaminen yliopiston sisälle tuottaa
erilaisia, saati parempia, kirjailijoita kuin koulutuksen järjestäminen
opistoissa. Koulutuksen verkottamisen ja pedagogisen itsereflektion kannalta
yliopistokeskeisyydestä, sen sijaan, on paljonkin hyötyä. Tämän todistaa
Karjulan toimittama teoskin.

Kirjoittamisen merkitys oppimiselle

Kirjoittajakoulutuksen merkitys kaikelle oppimiselle tulee parhaiten esille
Päivi Kososen artikkelissa. Kosonen perustelee omaelämällisen kirjoittamisen
tarpeellisuutta sekä luovana että kognitiota kehittävänä toimintana. Vaikka
artikkelissa on paljon psykopuheen varaan jäävää ylistystä "identiteetin
rakentamiselle", se osoittaa tarkasti ja perustellen ne traditioyhteydet, joita
luovalla kirjoittamisella on akateemiseen sivistykseen.

Suuren yleisön silmissä elämäkerrallinen eli biografistinen kirjoittaminen
ei kuitenkaan saa senkään vertaa arvostusta kuin genrekirjoittaminen. Kosonen
osoittaa meidän kasvavan kirjallisessa kulttuurissa, jossa henkilökohtaisuutta
pidetään harrastelijamaisuutena ja omaelämäkerrallista kirjoittamista
välivaiheena johonkin taiteellisesti harkitumpaan käsityöläisyyteen. En
alkuunkaan osta vanhan kollegani ajatuksia siitä, että elämäkerrallinen
kirjoittaminen olisi eettisesti tärkeämpää ja moraalisesti kehittävämpää
kuin muut kynäilyn tavat, mutta fiktion ja faktan luovaan yhdistämiseen,
esimerkiksi esseeromaanina, sen harjoittaminen antaa selvästikin aivan
erityisiä valmiuksia.

Nettijulkaiseminen ja verkkokirjoittaminen?

Erilaisten aineistojen soveltaminen luovassa kirjoittamisessa tulee esille
muissakin artikkeleissa, samoin tieto- ja kaunokirjallisten genrejen yhdistely.
 Sen sijaan nettijulkaiseminen ja verkkokirjoittaminen ovat niitä konteksteja,
joista kynätyöläisen ei ilmeisesti tarvitse tietää yhtään mitään.
Sanataideohjaajista ainoastaan Timo Harju - artikkelissaan roolirunojen
puhujaratkaisuista - näyttää joskus tarvinneen internetiä, hakukonetta tai
ylipäänsä digitaalisia lähdetekstejä. Muutoin Turun yliopisto vaikuttaa
kääriytyneen 1800-luvun mediahorisonttiin. Hämmästyttävä saavutus.

Osa artikkeleista on suunnattu erityisesti sanataiteen opettajille, osa
kirjoittamista opiskeleville. Aiheenvalintoja löytyy laidasta laitaan.
Esimerkiksi Iida Rauman artikkeli romaanin rakenteesta on erinomaisen tiivis ja
poikkeuksellisen kriittinen tarkastelu aiheesta, jonka kirjoittajaoppaat
enimmäkseen tärvelevät. Kirjoittajaoppaat luottavat liiaksi
kirjallisuustieteen ja narratologian opetuksiin tulkintamalleista, mutta eivät
kykene tarjoamaan sopivia välineitä romaanin kirjoittajalle. Mediakentän
moninaistuessa Rauman kaltaiset kirjoittajat etsivätkin romaanirakenteelle
malleja kirjallisuuden ulkopuolelta, ja näkevät mallien sovellettavuuden niin
lukijan kuin tekijän kannalta.

Tarkentavaa ohjeistusta ei yhteenkään artikkeliin voi mahduttaa, mutta
opettajat sentään viitoittavat uudenlaisiin tapoihin ymmärtää ja soveltaa
luovaa kirjoittamista. Kokoelman päätteeksi oppialan veteraanit Kari Levola ja
Niina Repo pitävät nuorelle kirjailijatulokkaalle varoittavan
valmistujaispuheen. Työtilanteen ja -ilmapiirin esittely on paikallaan
tällaisessa kirjassa, mutta verkkojulkaisun mahdollisuuksista ja
nettikirjoittamisen vuorovaikutteisuudesta hekin vaikenevat. Ikään kuin
"kirjallinen kenttä" voisi säilyttää taiteellisen puhtautensa vain
kääntämällä selkänsä digikulttuurille?

Kirjoittajakoulutuksen ja yliopiston suhteesta toivoisin sentään lisää
keskustelua. Lähtöpaikkana voisi käyttää vaikkapa Risto Niemi-Pynttärin
artikkelia aiheesta.

 

 

---------------------------------------------------------
Tämä arvostelu on luettavissa ja kommentoitavissa Agricolan
arvostelujulkaisussa osoitteessa
http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/